Kauppalaki
Kauppalaki on laki, joka sisältää oikeussäännökset irtaimen omaisuuden kaupasta. Suomen nykyinen kauppalaki (355/1987) on säädetty vuonna 1987, ja se astui voimaan vuoden 1988 alussa.lähde?
Ruotsissa säädettiin laki irtaimen omaisuuden kaupasta ja vaihdosta 1905. Vuonna 1906 säädettiin Tanskan kauppalaki ja vuonna 1907 Norjan kauppalaki. Islannin kauppalaki säädettiin 1911, mutta se korvattiin 1922 lailla, joka vastasi olennaisilta osiltaan Tanskan kauppalakia.[1] Ruotsin uudistettu kauppalaki astui voimaan vuoden 1991 alussa.lähde?
Kauppalaki Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kauppaoikeuden alaan kuuluvaa kauppalakia (lat. lex mercatoria) sovelletaan, ellei osapuolten tekemän sopimuksen, vallitsevan käytännön tai kauppatavan mukaisesti tule toimia toisin. Kauppalaki koskee etupäässä elinkeinonharjoittajien ja yritysten keskinäisiä kauppoja, sillä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliseen kauppaan sovelletaan kuluttajansuojalakia (38/1978).[2]lähde tarkemmin? Kuitenkin kahden yksityishenkilön välisessä kaupassa kauppalakia sovelletaan, sillä kuluttajansuojalaki ei anna suojaa osapuolille silloin, kun molemmat ovat tasavertaisesti kuluttajan asemassa.[3]
Ennen Suomen nykyisen kauppalain säätämistä sovellettiin vuoden 1734 lain kauppakaarta, jonka säännökset olivat varsin niukkoja. Se sisältää myös muita sopimustyyppejä koskevia säännöksiä, jotka osittain ovat voimassa edelleenkin. Muun muassa ostajan saantosuojasta eräissä tapauksissa on yhä voimassa kauppakaaren säännökset.lähde?
Muita kaupankäyntiä sivuavia lakeja ovat osamaksukauppalaki (91/1966) ja laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929) sekä vain tiettyjen tavaralajien kauppaa koskevat laki taimitarhatuotteista (190/1960), rehulaki (376/1986), lannoitelaki (377/1986), laki siementavaran kaupasta (669/1975) ja laki viljakaupasta (580/1978). Oikeuskäytäntöön vaikutti 1900-luvulla muiden Pohjoismaiden kauppalait, joita uudistettiin pohjoismaisena yhteistyönä, jolloin luotiin Suomenkin kauppalain perusta.[1]
Laki kansainvälisluonteiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavasta laista säädettiin 1964. Lailla saatettiin Suomessa voimaan Haagin konvention vuonna 1951 tekemä ehdotus sopimukseksi, joka tuli voimaan vasta 1964.[4] Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista hyväksyttiin Wienissä 1980. Se koskee kansainvälisten tavarakauppasopimusten solmimista, sopijapuolten velvollisuuksia ja velvollisuuksien rikkomisesta johtuvia seurauksia.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Hallituksen esitys eduskunnalle kauppalaiksi (HE 93/1986) s. 4–7
- ↑ Iso tietosanakirja, WSOY 1995–1997
- ↑ Wilhelmsson, Sevón ja Koskelo: Kauppalain pääkohdat, s. 11. Helsinki: Talentum, 2006.
- ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa VI palsta 318
- ↑ Hallituksen esitys 93/1986 s. 9
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Wilhelmsson, Thomas – Sevón, Leif – Koskelo, Pauliine: Kauppalain pääkohdat. 5. uud. p.. Helsinki: Talentum, 2006. ISBN 952-14-0949-5.
- Hemmo, Mika: Sopimusoikeus II. 2. uud. p.. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 2003. ISBN 952-14-0531-7.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kauppalaki (355/1987) Finlex. Helsinki: Oikeusministeriö ja Edit. Viitattu 8.4.2009.
- Laki osamaksukaupasta (91/1966) Finlex. Viitattu 8.4.2009.
- Laki kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavasta laista (387/1964) Finlex. Viitattu 8.4.2009.