Kauluskaija

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kauluskaija
Rose-ringed Parakeets (Male & Female)- During Foreplay at Hodal I Picture 0034.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Papukaijalinnut Psittaciformes
Heimo: Papukaijat Psittacidae
Suku: Kaijat Psittacula
Laji: krameri
Kaksiosainen nimi
Psittacula krameri
(Scopoli, 1769)
Levinneisyyskartta
Kauluskaijan alkuperäinen esiintymisalue
Kauluskaijan alkuperäinen esiintymisalue
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kauluskaija Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kauluskaija Commonsissa

Kauluskaija (Psittacula krameri) on papukaijalaji, joka on myös suosittu lemmikkilintuna. Kauluskaijan entinen virallinen nimi oli aleksanterinkaija. Muita nimityksiä ovat kaulanauhapapukaija, kaulanauhaparakiitti ja sepelpapukaija.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isokauluskaijoja pidettiin lemmikkeinä jo Aleksanteri Suuren aikaan (356–322 eaa.). Aleksanteri itse oli ihastunut näihin papukaijoihin ja omisti niitä useampia. Siitä tulee lajin nimitys aleksanterinkaija.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauluskaija on solakka ja pitkäpyrstöinen lintu. Se on väriltään suurimmaksi osaksi vihreä. Niskassa ja selässä on turkoosin vivahteita. Siipien alla on keltaista. Siivet ja pyrstö ovat muuta ruumista tummempia. Koiraan kaulaa kiertää ruusunpunainen, edestä musta rengas, joka ilmestyy sille noin 2–3 vuoden iässä. Naaraalla tätä rengasta ei ole. Nokka on väriltään punainen, jalat ovat harmaat. Poikasen iirikset ovat harmaat ja nokka vaaleamman värinen. Kauluskaija on 40–45 cm pitkä alalajista riippuen (pyrstö on noin puolet pituudesta). Siipikärkiväli noin 35 cm.

Kauluskaija voidaan jakaa neljään alalajiin: afrikankauluskaija (Psittacula krameri krameri), intiankauluskaija (Psittacula krameri manillensis), neumanninkauluskaija (Psittacula krameri borealis) ja abessiniankauluskaija (Psittacula krameri parvirostis)

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauluskaijan alkuperäinen esiintymisalue sijaitsee Afrikan keskiosassa Sahelin alueen eteläpuolella sekä Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa. Karanneet lemmikit ovat muodostaneet elinvoimaisia kaupunkipopulaatioita, Euroopassa muun muassa Isoon-Britanniaan, Belgiaan, Hollantiin, Saksaan, Ranskan Pariisiin ja Espanjan Barcelonaan, Yhdysvalloissa Floridaan, Kaliforniaan ja Havaijille, sekä Aasiassa muun muassa Israeliin, Japaniin ja Teheraniin. Laji on tavattu luonnossa myös Suomessa.[2][3]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauluskaijan alkuperäistä elinympäristöä ovat trooppiset metsät, lauhkean vyöhykkeen metsät, suot ja mangrovealueet ja asutetut seudut. Karanneista lemmikeistä muodostuneet paikalliset populaatiot elävät pääasiassa kaupunkien puistoissa ja puistokaduilla.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laji on sukukypsä 2–3-vuotiaana. Pesiminen aloitetaan hyvin varhain, joskus jopa tammikuussa. Naaras munii 3–4 munaa, joita haudotaan 22–26 vrk. Haudonnan aikana koiras syöttää naarasta. Molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten hoitoon.

Naaras neempuun oksalla.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraiset kauluskaijat syövät hedelmiä, vihanneksia, silmuja, pähkinöitä, siemeniä ja marjoja. Suurina parvina ruokaillessaan ne saattavat aiheuttaa vahinkoa viljelyksille.

Lemmikkien ravinnosta pääosan muodostavat pelletit ja siemensekoitukset. Lisäksi tulee antaa monenlaisia vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Ruokinnassa tulee olla tarkkana, että linnun ruokavalio on varmasti riittävän monipuolinen. Silloin tällöin voi tarjota myös raejuustoa, pilttejäselvennä ym. Raikasta vettä tulee olla koko ajan saatavilla. Avokado, suklaa ja alkoholi ovat myrkkyä linnuillelähde?. Tarvitsemansa kalkin lintu saa kalkkikivestä, -rouheesta tai seepiansuomusta.

Lemmikkinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vilkas, utelias ja seurallinen. Hyvin äänekäs. Voi kesyyntyä, jos totutus aloitetaan nuorena, mutta kesyyntyminen on yksilöllistä. Kauluskaijat eivät muodosta luonnossa niin vahvaa parisidettä kuin monet muut papukaijat, eivätkä välttämättä sen takia kiinny ihmiseenkään. Laji voi oppia puhumaan. Eräs yksilö on oppinut jopa yli 250 sanaa,lähde? mutta tämä on hyvin harvinaista ja yksilöllistä. Jotkut oppivat helposti, toiset eivät opi koskaan.

Kauluskaija tarvitsee paljon virikkeitä. Varsinkin värikkäät lelut ovat mieluisia. Leluja valitessa pitää kuitenkin muistaa, että tällä linnulla on todella vahva nokka. Kauluskaijat ovat taitavia lentäjiä ja ne lentävät mielellään. Niiden pitää päästä lentämään päivittäin. Jos lintu ei saa olla koko päivää vapaana, mikä olisi parasta, on häkin oltava riittävän suuri, jotta lintu saa suoristettua siipensä siellä.

Värimuunnokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intiankauluskaijasta (P. k. manillensis) on jalostettu useita värimuotoja. Tällaisia värejä ovat mm. kaneli, sininen, ino, violetti, clearhead, harmaa, opaliini, kirjava, keltainen ja valkoinen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Psittacula krameri IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 30.4.2014. (englanniksi)
  2. Haapanen, Eero 2009: Välähdys tulevasta. Suomen Luonto 5/2009 s. 80
  3. Tiira