Katuvalo

Wikipedia

Katuvalot tai tievalot ovat tien viereen pystytettyjä valaisimia, joita pidetään päällä hämärän ja pimeän aikaan. Teiden ohella voidaan valaista myös muita kohteita, kuten rakennusten julkisivuja, puistoja ja muistomerkkejä. Katuvalaistuksen tarkoituksena on parantaa asuinalueiden yleistä turvallisuutta ja viihtyisyyttä, kohentaa liikenneturvallisuutta ja vähentää pimeän ajan onnettomuuksia. Lampputyypeistä nykyään ovat käytössä lähinnä elohopea-, monimetalli-, suurpainenatrium- ja pienpainenatriumvalaisimet. Lamput voidaan kiinnittää pylväiden, varsien tai vaijerien avulla. Etenkin maaseudulla puisten valaisinpylväiden välissä kulkee sähkö- ja puhelinlinjoja.^[1]

Sisällysluettelo 1 Tievalaistuksen historiaa 2 Hyödyt ja haitat 3 Hankinta ja ylläpito 3.1 Tievalaistus Suomessa 3.1.1 Valaistuksen rakentaminen 3.1.2 Valaistuksen ylläpito 3.2 Tievalaistus ulkomailla 4 Valojen ohjaus 5 Valaistussuunnittelu 5.1 Valojen sijoitus 5.2 Valaisintyyppien valinta 6 Menetelmiä valon tuottamiseksi 6.1 Elohopeavalaisimet 6.2 Monimetallivalaisimet 6.3 Natriumvalaisimet 6.4 Induktiovalaisimet 6.5 LED-valaisimet 7 Lähteet 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tievalaistuksen historiaa

Katuvalaistusta on ollut suurkaupungeissa jo vuosisatoja. Lontoon pormestari Sir Henry Barton antoi vuonna 1417 määräyksen, että pyhäinpäivästä kynttilänpäivään tuli ripustaa lyhtyjä valaisemaan pimeitä talvi-iltoja.^[2] Pariisissa valaistuksesta määrättiin ensimmäisen kerran vuonna 1524.^[3] Asukkaiden tuli pitää valot palamassa kaikissa kadunvarren ikkunoissa.^[3] Vuonna 1668 Lontoon katuja korjattiin ja asukkaita muistutettiin, että heidän tulee ripustaa lyhdyt ulos iltaisin. Vuonna 1690 määrättiin ripustamaan lyhty ulos pimeän tultua joka ilta mikkelinpäivästä (29. syyskuuta) jouluun.^[4] Kaupunginvaltuusto määräsi vuonna 1716 kaikkien talollisten, joiden talot olivat tien, kujan tai kulkutien varrella, ripustamaan yhden tai useampia lyhtyjä ulos pimeinä iltoina.^[3] Tulen piti palaa iltakuudesta yhteentoista yhden šillingin sakon uhalla.^[3]

Öljylamppujen jälkeen tulivat käyttöön kaasulamput. Ensimmäiset kaasulyhdyillä varustetut katuvalot sytytettiin Lontoon Pall Mallilla 28. tammikuuta 1807. Vuonna 1812 syntyi maailman ensimmäinen kaasuyhtiö, kun parlamentti myönsi toimiluvan London and Westminster Gas Light and Coke Company:lle.^[5] Kaasuvalot suljettiin aina lasin sisälle, jotta tuuli ei sammuttaisi liekkiä, ja ne sytytettiin useimmiten käsin. Kaasuvalaistus levisi nopeasti muihin maihin: Yhdysvalloissa ensimmäinen valaistu kaupunki oli Baltimore vuonna 1816, ja Pariisi sai kaasuvalot vuonna 1820.^[5] Marraskuun 14. päivänä vuonna 1860 sytytettiin Helsingissä ensimmäiset kaasuvalolyhdyt nykyisen Ruotsalaisen Teatterin edustalla.^[6]

Sähkön tulo mullisti kaiken myös tievalaistuksen saralla. Ensimmäiset sähkövalot keksi venäläinen insinööri Pavel Jablotškov, joka kehitti vaihtovirralla toimivat "Jablotškovin kynttilät" vuonna 1876. Jablotškovin kynttilät olivat mekanismiltaan yksinkertaisia, halpoja ja kaasulamppuja huomattavasti kirkkaampia, ja ne toivat sähkövalaistuksen suuren yleisön tietoisuuteen.^[7] Vuonna 1879 Thomas Edison kehitti kuuluisan hehkulamppunsa, ja avasi muutamaa vuotta myöhemmin Manhattanilla maailman ensimmäisen sähkövoimalaitoksen, joka tuotti sähköä 800 hehkulampulle.^[8] 1880-luvulla Helsinki ja Tampere seurasivat maailmanluokan kaupunkien jalanjälkiä hankkimalla ensimmäiset sähkövalot kaduilleen. Ensimmäiset katuvaloissa käytetyt lamput olivat hehkulamppuja, jotka toimivat siihen aikaan tarjotulla tasavirralla.^[8]

Hehkulamppuja ehdittiin käyttää katuvaloissa monta vuosikymmentä, kunnes parempia vaihtoehtoja tuli tarjolle. 1930-luvulta lähtien ehdittiin kokeilla kahta eri tekniikkaa, elohopealamppuja ja loisteputkia, ja siirryttiin samalla vaihtovirran käyttöön. Molemmat olivat tehokkaampia ja vähemmän ylläpitoa vaativia kuin himmeät hehkulamput. Kompaktimmat elohopealamput jäivät voitolle, ja 1950-luvun jälkeen niitä asennettiin suuria määriä. 1920-luvulla alkoi pienpainenatriumlamppujen kehittely, ja ensimmäiset natriumkatulamput saatiin käyttöön Alankomaissa ja Lontoossa vuonna 1932.^[2] 1970-luvun jälkeen elohopealamput ja energiaa vähän käyttävät natriumlamput ovat vähitellen nousseet merkittävimmäksi valontuottamistavaksi sekä Suomen että muiden länsimaiden teillä.^[9]

[muokkaa] Hyödyt ja haitat

Tievalaistus parantaa asuinalueiden yleistä turvallisuutta ja viihtyisyyttä ja vähentää pimeän ajan onnettomuuksia noin 30 prosenttia. Se tuottaa myös kustannussäästöjä onnettomuuksien vähentymisen ja matka-aikojen lyhentymisen kautta, kun ajonopeudet ovat lähellä päiväajan tasoa. Rakennusten julkisivujen, monumenttien ja patsaiden valaiseminen puolestaan korostaa niiden historiallista ja taiteellista arvoa ja lisää katujen viihtyisyyttä.^[9][10]

On myös perusteita katuvalojen yhä laajemmille alueille rakentamista vastaan. Ne aiheuttavat niin kutsuttua valosaastetta, joka haittaa muun muassa tähtien tarkkailua ja saattaa sekoittaa kasvien vuosirytmin ja muuttolintujen lennon. Yöaikainen ikkunasta sisään tuleva valo voi myös häiritä ihmisten unta. Valosaastetta voidaan vähentää valaistuksen oikeanlaisella suunnittelulla ja valaistustarpeen uudelleen harkinnalla. Valoa ei pääse karkuun taivaalle, jos katuvalojen ylin valosäde ulottuu viisi astetta horisontin alapuolelle.^[11] Astronomien teleskooppien ja observatorioiden lähellä on suositeltu käytettäväksi vain pienpainenatriumlamppuja. Koska pienpainenatriumlamput tuottavat vain yhden aaltopituuden valoa, on esimerkiksi taajaman valaistus suhteellisen helppo suodattaa asianmukaisilla laitteilla pois näkyvistä.^[12]

Katuvalojen pylväät voivat olla riski liikenneturvallisuudelle, jos niiden törmäysominaisuudet auto-onnettomuuksissa ovat huonot. Nykyään käytetään jäykkien pylväiden ohella turvallisempia pysäyttäviä ja taipuvia pylväitä tai pylväitä, jotka törmäyksessä murtuvat tai katkeavat. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan sovi tiiviisti rakennetulle kaupunkialueelle, jossa pylvään katkeaminen saattaisi aiheuttaa lisävahinkoja taloille tai ihmisille.^[9]

[muokkaa] Hankinta ja ylläpito

[muokkaa] Tievalaistus Suomessa

[muokkaa] Valaistuksen rakentaminen

Suomessa valtio on vastuussa yleisten teiden valaistuksen hankinnasta, jos valaistusta pidetään tarpeellisena liikenneturvallisuuden, alueen muun valaistuksen tai varustelun kannalta.^[13] Valtion tienpitoviranomaisena toimii Tiehallinto, joka on liikenneministeriön hallinnonalalla toimiva virasto.^[14] Tiehallinnolla on yhdeksän paikallista tiepiiriä, jotka huolehtivat alueidensa teiden kunnosta ja lupa-asioista.^[15]

Tiehallinto omistaa valaistuksen valta- ja kantateillä.^[16] Seutu- ja yhdysteiden valaistuksen omistaa joko Tiehallinto tai kunta, riippuen siitä, pitääkö Tiehallinto valaistusta tarpeellisena vai ei. Työnjako tievalaistuksen suhteen perustuu Suomen Kuntaliiton ja Tiehallinnon solmimaan periaatesopimukseen.^[16] Kunta voi rakentaa valaistuksen Tiehallinnon luvalla, jos kunta haluaa korkealuokkaisemman tai laajemman valaistuksen kuin mitä on Tiehallinnon ohjeiden mukaan tarpeen.^[16]

Vuonna 2005 tievalaistuksen rakentaminen Suomessa maksoi 2+2-kaistaisilla teillä 60 000–77 000 euroa, kaksikaistaisilla teillä 55 000–72 000 euroa ja kevyen liikenteen väylillä 35 000–45 000 euroa kilometriltä, kun käytettiin metallipylväitä ja maakaapelia. Jos valaistus rakennettiin puupylväiden varaan ja käytettiin ilmajohtoja, se maksoi kaksikaistaisilla teillä 20 000–35 000 euroa ja kevyen liikenteen väylillä 18 000–35 000 euroa kilometriltä.^[17]

[muokkaa] Valaistuksen ylläpito

Katuvalojen ylläpidosta, parantamisesta ja uusimisesta huolehtii Suomessa tien omistaja, eli yleisten teiden kohdalla valtio tai kunta.^[13] Valtio voi rahallisesti avustaa kunnan omistaman valaistuksen ylläpitoa, jos se katsotaan liikenneturvallisuuden kannalta tarpeelliseksi^[13] Yksityisten teiden tienpitovelvollisuus, johon luetaan kuuluvaksi myös tievalaistus, on tieosakkailla.^[18]

Tiehallinto pyrkii tarkastamaan omistamansa yli 20 vuotta vanhat valaisimet ja saneeraamaan ne esimerkiksi silloin, kun valaistusteho on liian alhainen, valaisimien energiankulutus on korkea tai käyttöikä lyhyt verrattuna moderneihin lamppuihin tai jos tietä levennetään tai siirretään.^[16] Tiehallinnon tavoitteena on uusia tievalaisimet viimeistään 30 vuoden iässä, mutta kunnilla tämä vuosiluku vaihtelee. Esimerkiksi Turussa vaihtoväli on 40 vuotta.^[19] Kunnilla on usein valtiota vähemmän rahaa käytettävissään, mikä näkyy vanhempana valokantana.^[19] Vuonna 2004 tievalaistuksen käyttö ja kunnossapito eli valaisimien tarvitsema energia ja huolto maksoivat kaksikaistaisilla valtateillä 1900–4300 euroa kilometriltä ja kevyen liikenteen väylillä 1200–1900 euroa kilometriltä.^[17]

Katuvalaisimen lampun elinkaari on kahdesta neljään vuoteen valaisintyypistä riippuen. Esimerkiksi Helsingissä vaihdetaan vuosittain noin 25 000 katulamppua, kun niitä on pääkaupunkiseudulla yhteensä 79 000.^[20]

[muokkaa] Tievalaistus ulkomailla

Isossa-Britanniassa valtaosan katuvaloista omistaa paikallishallinto. Britanniassa on noin 7,6 miljoonaa tievalaistusyksikköä, joihin lasketaan mukaan katuvalot ja valaistut kyltit, ja sektorin arvoksi on määritelty noin 450 miljoonaa puntaa vuodessa. Tästä summasta 40 prosenttia kuluu energia- ja palvelumaksuihin julkiselle sähkönjakeluyhtiölle, ja vuotuisesta taseesta 70 prosenttia käytetään ylläpitoon ja loput uusiin projekteihin.^[21]

Australiassa katuvalaistuksen omistaa paikallishallinto (local councils). Palvelut tuottavat erilaiset jakeluyhtiöt, ja ostajan eli paikallishallinnon ja palveluntuottajan välisestä yhteydestä vastaavat alueelliset säätelyviranomaiset (State and Territory electricity regulators). Australiassa on 1,94 miljoonaa katuvaloa, jotka vuodessa käyttävät 1,035 GWh sähköä (0,57 prosenttia Australian kokonaissähkönkulutuksesta) ja maksavat 210 miljoonaa dollaria.^[22]

Yhdysvalloissa tievalaistuksen hankinnasta ja ylläpidosta vastaa kunnan- tai kaupunginhallitus, joiden alaisuudessa on erilaisia valaistusjärjestelmiä. Esimerkiksi Sacramentossa valaistus rahoitetaan omaisuusverosta otettavalla osuudella, ja San Diegossa kaupungin valaistuspiirit voivat maksaa ylimääräistä maksua, jos ne haluavat omaan kaupunginosaansa lisää katulamppuja.^[23][24]

[muokkaa] Valojen ohjaus

Katuvalot on tavallisesti ryhmitelty alueittain tietyn kokoisiksi katuvalopiireiksi.^[25] Kullakin katuvalopiirillä on oma katuvalokeskuksensa, josta löytyvät piiriä koskevat ohjaustiedot. Ohjaustietojen mukaan lamput syttyvät ja sammuvat joko hämäräkytkimenä toimivien valokennojen ohjaamina tai ajastetusti.^[26] Esimerkiksi Helsingissä automaattiohjatut katuvalot palavat yhteensä noin 4000 tuntia vuodessa ja pimeimpään vuodenaikaan 17 tuntia vuorokaudessa.^[20]

Tievalaistuksen ohjaustapa riippuu muun muassa valaistavan alueen tyypistä ja suuruudesta ja käytettävissä olevasta teknologiasta. Pienillä, erillisillä alueilla voidaan käyttää paikallisohjausta, jossa valot palavat hämäräkytkimen ja kellon mukaan. Suuremmilla alueilla yksinkertainen ohjaustapa on ketjuttaminen, jossa valokeskukset yhdistetään sarjakytkennöin ohjauskaapelien välityksellä. Ongelmaksi voi muodostua paikallisen häiriön leviäminen laajaksi sarjakytkennän kautta. Yhtenäisillä alueilla käytetään keskitettyä ohjausta, joka on varmatoiminen mutta kallis ohjaustapa. Uusimmaksi ohjaustavaksi on teknologian kehittymisen myötä tullut langaton, älykäs valo-ohjaus.^[10] Katuvalojen ohjaus- ja valvonta toteutetaan joko asiakkaan omistamalla erillissovelluksella tai Internetin kautta käytettävän palveluratkaisun avulla. Palveluratkaisuun on lisättävissä muita asiakaskohtaisia palveluita kuten esimerkiksi muiden erillisjärjestelmien valvonta (kiinteistöautomaatio, pumppaamot) sekä katuvalojen korjauksesta vastaavan huoltohenkilöstön mobiili työnohjaus.^[27]

Nykyaikaisten katuvalokeskuksien ohjaus on toteutettu logiikoilla, jotka ovat yhteydessä keskusvalvomoon GPRS-, GSM- tai radioyhteydellä^[28].^[29][10] Keskusvalvomoon välittyy mittaustieto käytetystä sähköstä ja vikatilannetieto esimerkiksi katuvalopiirin alueelta palaneiden lamppujen määrästä.^[29] Keskusvalvomosta käsin voidaan toteuttaa tarvittavat katuvalojen pakko-ohjaukset ja valotehojen säädöt.^[29] Nykyaikaiset keskusvalvomot esittävät katuvalojen tilatiedot ja toimintakunnon reaaliajassa karttapohjalla.^[30] Keskusvalvomoratkaisut ovat selainpohjaisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat valvonta- ja ohjaustoimenpiteet paikkariippumattomasti selaimella tai etänä matkapuhelimella.^[29]

Hämäräkytkimet voivat sijaita joko katuvalokeskuksessa tai lampuissa itsessään. Katuvaloja ei aina pidetä kustannussyistä päällä koko hämärää aikaa, vaan ne saatetaan sammuttaa tai lamppujen valotehoa laskea jännitteenalennuksella. Modernit tievalaistusjärjestelmät pystyvät keräämään tietoa auringon ja kuun antamasta valosta, ajoradan luminanssista, säätilasta ja liikenteen määrästä ja niiden perusteella tarvittaessa himmentämään tai sammuttamaan katuvaloja. Järjestelmät pystyvät myös tarkkailemaan kalusteiden olotilaa ja jäljellä olevaa käyttöikää.^[10][30] Tievalaisimen palaminen keskellä päivää saattaa joskus tarkoittaa sitä, että valokennon toiminnassa on jokin häiriö. Vaihtoehtoisesti se saattaa tarkoittaa myös sitä, että jonkin katuvalokeskuksen alueella ollaan tekemässä rutiinitarkastusta. Koko alueen lamput kytketään tällöin päälle, jotta nähtäisiin, mitkä lamput ovat palaneet. Erilliskäynnein näitä vaihtoja ei tehdä.^[31]

[muokkaa] Valaistussuunnittelu

[muokkaa] Valojen sijoitus

Katuvalaistuksen sopivan sijoituksen tarkoituksena on liikenneturvallisuuden, ajomukavuuden ja yleisen järjestyksen ja turvallisuuden parantaminen. Huomioon otetaan myös viihtyisyys ja ympäristövaikutukset. Katuvalot voidaan sijoittaa tien toiselle tai molemmille reunoille tai tien keskelle. Ne voidaan kiinnittää pylväillä, varsilla tai vaijeriripustuksella poikki- tai pitkisuuntaisesti katuun nähden. Erityistä valosuunnittelua vaativat taso- ja kiertoliittymät, sillat ja tunnelit. Kaupungeissa otetaan huomioon alueiden arkkitehtoninen luonne, maamerkit, puistot, päänäköalat ja yöajan toiminnot. Pääsisääntuloteiden portit valaistaan näyttävästi.^[9]

[muokkaa] Valaisintyyppien valinta

Valaisimet voidaan jakaa eri tyyppeihin esimerkiksi käyttötarkoituksen, lampputyypin, rakenteen, asennustavan tai valonjako-ominaisuuksien mukaan. Valaisimen käyttötarkoituksena voi olla valaista katua, liikennemerkkiä, tunnelia, siltaa tai aukiota, jolloin valaisintyyppi tulee valita sopivasti. Joskus tarkoituksenmukaista on käyttää valonheitintä tai epäsuoran valaistuksen kalustetta. Rakenteella tarkoitetaan suljettua tai avointa lamppua, ja asennustavalla pylväs-, varsi-, vaijeri- tai pinta-asennusta.^[9]

Lampputyypeistä nykyään ovat käytössä lähinnä elohopea-, monimetalli-, suurpainenatrium- ja pienpainenatriumvalaisimet. Elohopea- ja monimetallilamput tuottavat valkoista valoa, suurpainenatriumlamput vaaleankeltaista valoa ja pienpainenatriumlamput keltaista valoa. Värillä on merkitystä lähinnä ympäristön viihtyisyyden ja vähäisemmässä määrin havaitsemisen, häikäisyn ja opastamisen kannalta. Hehkulamppuja käytetään ainoastaan valo-ohjauksessa.^[10]

[muokkaa] Menetelmiä valon tuottamiseksi

Katuvalaisimissa käytetään nykyään lähinnä purkauslamppujen ryhmään kuuluvia lamppuja. Purkauslamput ovat tehokkaita valontuottajia. Nämä lamput tarvivat toimiakseen erillisen virranrajoittimen eli kuristimen ja usein myös sytyttimen, joka sytyttää lampun usean kilovoltin jännitepiikillä.

[muokkaa] Elohopeavalaisimet

Elohopealamppu eli elohopeahöyrylamppu on perinteinen purkauslampputyyppi. Se on Suomen teillä yhä hyvin yleinen. Se tuottaa valkoista, aavistuksen verran sinertävää valoa. Elohopealamput ovat purkauslampuista edullisimpia, mutta myös valotehottomimpia ja energiaa kuluttavimpia. Ne myös menettävät merkittävästi valotehoaan kestoikänsä aikana.^[32]

Tätä tyyppiä ei enää asenneta uusiin tievalaistuskohteisiin. Vanhatkin valaisimet poistuvat käytöstä lähivuosina, sillä EuP-direktiivin myötä elohopeahöyrylamppujen myynti loppuu vuonna 2015.

[muokkaa] Monimetallivalaisimet

Monimetallilamppu eli metallihalogeenilamppu on toimintaperiaatteeltaan lähes identtinen elohopealampun kanssa, mutta eroaa siitä siten, että kaasuseokseen on lisätty elohopean lisäksi muitakin aineita. Lampputyypin tuottama valo on aidomman valkoista kuin elohopealampussa. Monimetallilamput valaisevat elohopealamppuja tehokkaammin, mutta ovat kalliimpia ja hieman lyhytikäisempiä.^[33] Maanteiden valaisuun monimetallilamppuja ei tavallisesti käytetä. Niitä voidaan käyttää haluttaessa valkoista valoa ja hyvää värintoistoa esimerkiksi kaupunkikeskusten, piha-alueiden, julkisivujen, monumenttien ja aukioiden valaisemisessa.^[10]

[muokkaa] Natriumvalaisimet

Natriumvalaisimia on olemassa kahdentyyppisiä: suurpainenatriumlamppuja ja pienpainenatriumlamppuja. Niiden toiminta perustuu siihen, että natriumhöyryn avulla saadaan aikaan näkyvää valoa. Ne eivät syttyessään saavuta lopullista väriään heti, vaan lopullinen värisävy tulee vähitellen esiin muutaman minuutin lämpenemisvaiheen aikana.^[34][35]

Suurpainenatriumlamppu tuottaa vaaleankeltaista valoa, jonka värilämpötila on tavallisesti 1900–2200 K ja värintoistoindeksi 20–25.^[34]. Syttymisvaiheessa väri on valkoista. Suurpainenatriumlamppua pidetään nykyään kustannustehokkaimpana tievalaisintyyppinä. Se on tehokkaampi ja taloudellisempi kuin elohopealamppu, mutta hankkimiskustannuksiltaan halvempi kuin pienpainenatriumlamppu. Suurpainenatriumlamput sopivat käytettäviksi yleisesti kaikilla teillä ja kaduilla, ja niitä voidaan asentaa kaikkiin kohteisiin ellei erityinen syy edellytä muun kaltaista valoa.^[10]

Tekniikan huonoina puolina verrattuna elohopealamppuihin pidetään joissakin tilanteissa häiritsevää keltaista väriä ja lampun aiempaa suurempia hankintakustannuksia. Tievalaistuksen asiantuntijat väittävät kuitenkin, että energiatehokkaampi suurpainenatriumlamppu maksaa itsensä takaisin pitkällä ajanjaksolla.^[32]

Pienpainenatriumlamppu tuottaa kirkkaankeltaista, monokromaattista valoa. Tämän tekniikan lamput ovat kaikkein tehokkain tievalaisintyyppi. Kun pienpainenatriumlamppu syttyy, heijastuu siitä aluksi punaista neonvaloa.^[35]

Pienpainenatriumlamppuja näkee lähinnä moottoriteillä. Niitä ei enää juuri asenneta kalleutensa ja tekniikan aiheuttaman huonon värintoiston vuoksi. Pienpainenatriumlamppujen värintoistoindeksi on nolla, mikä tarkoittaa, että niiden valossa silmän kyky erottaa värejä on erittäin huono.^[35] Valaisimien ongelmia ovat myös lampun lyhyempi käyttöikä verrattuna suurpainenatriumvalaisimiin, lampun korkea hinta ja energiankulutuksen lisääntyminen lampun ikääntyessä.^[36]

[muokkaa] Induktiovalaisimet

Induktiolampun toiminta perustuu sähkömagneettiseen induktioon ja loistelamppujen kaasupurkaukseen. Ensiokelan läpi johdettu virta saa siinä aikaan virtaa toisiokelassa, ja kaasuilmassa olevat atomit ionisoituvat, jolloin syntyy näkyvää valoa.^[37] Induktiolamput kestävät pidempään kuin purkauslamput, mutta niitä käytetään hyvin harvoissa paikoissa.^[38]

[muokkaa] LED-valaisimet

LED-valaisin on uusi katuvalotyyppi, jonka käyttöä on testattu 2000-vuosikymmenen puolivälistä saakka. Poikkeuksena muille katuvalaistustekniikoille se ei ole purkausvalaisin. LED-lamput kestävät huomattavasti pidempään ja kuluttavat vähemmän sähköä kuin purkauslamput. Ne ovat myös tärinän- ja iskunkestäviä, pienikokoisia ja lähes huoltovapaita. Ongelmina ovat kuitenkin vielä tekniikan keskeneräisyys ja liian heikko valaisuteho. LED-valoja käytetään nykyisin valo-ohjauksessa ja valotaideteoksissa, mutta tulevaisuudessa on odotettavissa tievalaistukseen soveltuvia LED-valoja.^[39][10]

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Straßenbeleuchtung im Internet (saksaksi)
• Jim's Street Lighting Home Page (englanniksi)
• Street Lights Online (englanniksi)