Karl August von Hardenberg

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Karl August von Hardenberg, Friedrich Georg Weitschin maalaus.

Karl August von Hardenberg (31. toukokuuta 1750 Essenrode, Braunschweig26. marraskuuta 1822 Genova, Italia)[1] oli preussilainen ruhtinas ja valtiomies, joka toimi Preussin ulkoministerinä vuosina 1804–1806 sekä pääministerinä 1807 ja 1810–1822. Hän oli maansa merkittävä johtaja Napoleonin sotien aikana ja osallistui Wienin kongressiin. Hän toteutti Preussissa sisäisiä uudistuksia, jotka liberalisoivat maan taloutta ja yhteiskuntaa.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hardenberg syntyi Essenrodessa lähellä Gifhornia. Hänen isänsä Christian Ludwig von Hardenberg oli hannoverilaiseen aateliseen maanomistajasukuun kuulunut kenraali. Hardenberg opiskeli Göttingenin ja Leipzigin yliopistoissa monia eri aineita painottuen kuitenkin lakiopintoihin. Hän sai vuonna 1770 viran Hannoverin vaaliruhtinaskunnan oikeusministeriöstä. Hardenberg matkusti 1772–1773 eri puolilla Saksaa ja kävi Englannissa, jossa hänet esiteltiin kuningas Yrjö III:lle. Kuningas nimitti hänet Hannoveriin raatimieheksi. Hardenbergin ensimmäisen vaimon, kreivitär Juliane von Reventlowin suhde Walesin prinssiin aiheutti skandaalin, jonka seurauksena Hardenberg siirtyi Hannoverista Braunschweigin herttuan palvelukseen. Hän ei kuitenkaan saavuttanut uudessakaan tehtävässään menestystä. Jouduttuaan lisäksi uuden avioliittonsa vuoksi jälleen juoroilun kohteeksi hän siirtyi mielellään uuteen virkaan Preussiin.[1]

Hardenberg nimitettiin vuonna 1790 Preussiin liitettyjen Ansbachin ja Bayreuthin ministeriksi, ja hän onnistui hyvin alueen kehittämisessä.[1] Hän johti Preussin valtuuskuntaa vuoden 1795 rauhanneuvotteluissa Ranskan kanssa ja allekirjoitti maansa edustajana Baselin rauhansopimuksen.[2] Vuodesta 1798 hän toimi kuningas Fredrik Vilhelm III:n luottomiehenä Berliinissä.[1]

Hardenberg oli Preussin ulkoministerinä 1804–1806 ja kannatti puolueettomuutta Ranskan suuntaan.[1] Hän halusi laajentaa Preussin aluetta liittämällä siihen Englannin omistuksiin kuuluneen Hannoverin ja neuvotteli asiasta vuoden 1805 alussa Napoleonin kanssa. Ennen sopimuksen syntymistä kuningas Fredrik Vilhelm kuitenkin luokkaantuneena Ranskan joukkojen Ansbachissa suorittamasta Preussin alueen loukkauksesta solmi marraskuussa 1805 Napoleonin-vastaisen liiton Venäjän kanssa. Austerlitzin taistelun jälkeen Preussi joutui solmimaan 15. joulukuuta Schönnbrunnin sopimuksella liiton Ranskan kanssa ja luopumaan useista alueistaan vastineena Hannoverista. Napoleonin vaatimuksesta Hardenbergin oli jätettävä ministerinpaikkansa huhtikuussa 1806. Hardenberg osallistui tämän jälkeen Venäjän kanssa käytyihin neuvotteluihin, jotka johtivat neljännen liittokunnan syntyyn ja uuden sodan syttymiseen Ranskaa vastaan. Hänet nimitettiin Preussin hallituksen johtoon 10. huhtikuuta 1807, mutta Preussin sotilaallisen tappion myötä hän joutui eroamaan jo saman vuoden heinäkuussa, sillä Napoleon asetti sen ehdoksi rauhanneuvotteluissa.[2]

Kun Preussi vuonna 1810 ei taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi kyennyt enää maksamaan sotakorvauksiaan Ranskalle, Napoleon hyväksyi Hardenbergin nimityksen johtavaksi ministeriksi (leitender minister), jotta tämä voisi elvyttää maan valtiontalouden. Hardenberg toimi samalla myös valtiovarainministerinä. Pääministerinä Hardenberg jatkoi edeltäjänsä Karl vom Steinin aloittamia uudistuksia, tavoitteenaan säilyttää absoluuttinen monarkia mutta samalla modernisoida hallintoa tasavaltaisen Ranskan esimerkin mukaisesti. Hän oli suunnitellut Preussille tarkoitetun uudistusohjelman kuninkaan pyynnöstä ollessaan syrjässä maan johdosta vuoden 1807 jälkeen ja asuessaan tilapäisesti Riiassa. Hardenbergin vuosina 1810–1812 toteuttamiin uudistuksiin kuuluivat hallinnon tehostaminen, kaupan vapauttaminen, verotuksen uudistaminen, maiden lunastaminen talonpojille suurtilojen maaomaisuudesta ja tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien myöntäminen juutalaisille. Hän suunnitteli myös neuvoa-antavan kansalliskokouksen koollekutsumista saadakseen kansalaisten tuen uudistuksille, mutta tämä ei toteutunut hänen elinaikanaan. Varsinkin maataomistava aateli vastusti Hardenbergin reformeja ja vuoden 1815 jälkeen maatalouden uudistaminen jouduttiin keskeyttämään.[1]

Vuoden 1812 alussa Preussi joutui allekirjoittamaan liittosopimuksen Ranskan kanssa. Napoleonin tuhoisan Moskovan sotaretken jälkeen Hardenberg alkoi etsiä tilaisuutta liiton purkamiselle ja lisäsi salassa varustelua. Hänen neuvostaan kuningas liittoutui ensin Venäjän kanssa helmikuussa 1813 solmitulla Kaliszin sopimuksella ja katkaisi vasta sen jälkeen yhteistyön Ranskan kanssa. Napoleonin kukistuttua Hardenberg osallistui Pariisin rauhanneuvotteluihin ja Wienin kongressiin, jossa hän esiintyi sovittelevasti. Wienissä Venäjä oli ehdottanut Saksin liittämistä Preussiin vastineena Puolan yhidistämisestä kokonaan Venäjään. Englanti ja Itävalta vastustivat ajatusta, jolloin Hardenberg suostui luopumaan siitä ja pyrki lähentämään pääkiistakumppaneiksi muodostuneita Englantia ja Venäjää.[1] Yleisen käsityksen mukaan Hardenberg jäi Wienin kongressissa Itävallan taitavan ulkoministerin Klemens von Metternichin varjoon.

Hardenberg asettui vuonna 1815 kannattamaan konservatiivista Pyhää Allianssia. Myöhemmin hänen arvostuksensa kotimaassa väheni. Vaikka hän oli kannattanut uutta perustuslakia, liberaalien silmissä hän oli liian sovitteleva vanhoillisuuden suuntaan. Myöhemmin saksalainen historiankirjoitus esitti hänet valtiomiehenä, joka pelasti Preussin täydeltä romahdukselta Napoleonin sotien aikana.[1]

Hardenberg oli alun perin aatelisarvoltaan paroni, mutta hänet korotettiin vuonna 1814 ruhtinaaksi. Hän oli naimisissa kolmesti ja kaikki hänen avioliittonsa päättyivät avioeroon.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Karl August, prince von Hardenberg (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 15.6.2013.
  2. a b Nordisk familjebok (1909), s. 1451–1452 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 15.6.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]