Karhunpalvonta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Karhunpalvonta on ihmisen suhtautumista karhuun yliluonnollisena olentona. Karhu on suurin petoeläin subarktisella ja kylmällä ilmastovyöhykkeellä ja lukuisat näiden alueiden kansat ovat vanhastaan pitäneet karhua pyhänä eläimenä.

Karhut ovat eri tavoin mukana myös monien kansojen satu- ja tarinaperinteessä, usein tavalla, joka viittaa uskomuksiin niiden erityisasemasta kaikkien eläinten joukossa. Karhu on keskeinen eläin eräiden Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen perinteessä. Se tavataan usein sankarien opastajana tai auttajana. Pohjois-Amerikan intiaanit tuntevat myös yleisesti sadun karhunaisesta, joka ottaa aviomiehekseen heimon miehen, tai kansainvälisesti laajalti tunnetun sadun karhun ja heimon naisen liitosta, josta syntyy epätavallisin kyvyin varustettu sankarihahmo. Karhuun liittyy eri kansoilla myös paitsi edellä kerrotun tapaisia myyttisiä käsityksiä myös pienimuotoisempaa perinnettä. Karhunrasvaa käytetään paikoin edelleen särkyjen ja kipujen poistoon, ja karhuntaljalla makaamisen uskotaan parantavan selkäsäryn.

Maamme-kirjan kuvitusta, Karhunpyyntiä talvella, 1876.

Karhulla on useita kiertoilmauksia, kuten mesikämmen, kontio, metsän omena, metsän kuningas ja nalle. Myös 'karhu' on alun perin kiertoilmaus, joka tarkoittaa karheaa turkkia, mutta sittemmin se on vakiintunut karhun nimeksi. Kiertoilmauksia käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen. Karhun ehkä vanhin ja alkuperäisin nimitys on oksi (taipuu kuin kaksi). Sanalle 'oksi' on vastineita kaukaisemmissa suomalais-ugrilaisissa kielissä, joten se on ikivanha omaperäinen sana. Sanan oksi vastine on nykysuomessa otso. Otso-sana on muunnos oksi-sanan deminutiivista ohto.

Kristillisyyden syventyessä ja vanhojen käsitysten hävitessä karhua alettiin entistä enemmän vihata ja pelätä, vaikkei siihen liittyvä myyttinen kunnioitus täysin hävinnytkään.

Jo ennen vanhaan tiedettiin, että karhut eivät viihdy ihmisasutuksen lähellä. Erään kivijärveläisen kansantarinan[1] mukaan ensimmäinen karhu tuli ihmisten asumusten luokse tekemään pahaa, mutta sitten jättikokoinen mies iski karhua korvalliselle, ja karhu joutui anomaan armoa. Tehtiin sopimus. Karhu lupasi siitä lähtien pysyä metsässä, syödä marjoja ja kuopia kusiaisia, ja nukkua koko talven mahtavana pesässään. Jos se kuitenkin tulisi takaisin, saisivat ihmiset sen sitten ampua ja keihästää. Lupauksensa se pitikin muutoin, mitä nyt joskus söi karjaa metsästä, omalta alueeltaan. Kertomus sivuaa myös uskomusta siitä, miksi kotieläimet tulivat ihmisten ilmoille: karhua pakoon.

Entisaikoina karhut pysyivätkin yleensä kaukana ihmisten asumuksista, mutta nykyisin jotkut karhut ovat asettuneet ihmisasutuksen lähistölle.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. (SKVR:IX4 1303)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]