Karhunmetsästys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Metsästäjä on nostanut selkäänsä suuren karhun pään Kodiakinsaarella Alaskassa vuonna 1957.

Karhunmetsästys suoritetaan yleensä koirajahdilla, jonka jälkeen metsästäjä surmaa kiinni ajetun karhun ampumalla. Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta. Vanhoja ja nykyisin kiellettyjä tapoja pyydystää karhu olivat haaskapyynti, karhunkierros, pesäpyynti, myrkkypyynti, loukut ja ansat.

Karhun metsästysaika Suomessa on 20. elokuuta – 31. lokakuuta, muulloin siihen voidaan myöntää poikkeuslupia.[1] Suomessa annetaan vuosittain noin 150 karhunkaatolupaa[2], vuonna 2016 183 kpl. Suomessa on noin 2 300–2 500 karhua.[3] Suomen metsästyslaki kieltää karhun ampumisen haaskalta, korjaamattomalta pellolta tai ajamalla se liikkeelle pesästä.[4]

Koirajahti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhunmetsästystä esittävä Augustin Hirschvogelin (1503–1553) kaiverrus.

Aluksi metsästäjä hankkii tietoja karhun tai karhujen olinpaikoista. Teidenylitykset jälkineen, vierailut viljapelloilla, jätökset ja muut asiaatuntemattomalle lähes huomaamattomat merkit kertovat karhun läsnäolosta. Työ on pitkäjännitteistä, jopa vuosia kestävää. Jäljistä voidaan päätellä karhun koko tai onko kyseessä emo pentuineen. Jäljistä voidaan jopa tunnistaa tietty yksilö. Emoa pentuineen ei metsästetä, sillä se on lain mukaan kiellettyä.

Koira(t) pyritään päästämään mahdollisimman tuoreelle, usein edellisöiselle, hajujäljelle. Arka koira ei suostu seuraamaan karhunjälkeä. Aluksi koirat seuraavat karhua ääneti. Kun koira tai koirat saavat kosketuksen karhuun tai havaitsevat karhun pakenevan tuoreeltaan, alkaa seisontahaukku tai pysäyttämiseen pyrkivä ajo. Koirat pitävät haukullaan yhteyttä toisiinsa ja lauman johtajana pitämäänsä isäntään. Koirajahtia voidaan täydentää sijoittamalla passimiehiä karhun oletetuille metsästyksen aikaisille kulkureiteille.

Koirien lähestyessä karhu valitsee yhden kolmesta käyttäytymisvaihtoehdosta vaistonsa tai kokemuksensa mukaan: joku yksilö pakenee heti jopa kymmeniä kilometrejä jättäen koirat ja miehen kannoiltaan. Karhu valitsee elinpiirinsä tuntemuksen ja ajan eli koirien etäisyyden perusteella itselleen suotuisia kulkureittejä, kuten soita ja tiheikköjä. On arveltu, että näin käyttäytyvät ne karhut, jotka ovat tapaamisalueellaan tulokkaita. Paetessaan ne palaavat alkuperäiselle, paremmin tuntemalleen reviirilleen.

Toinen käyttäytymismalli on pakeneminen puuhun. Se lienee peruja suden ja karhun elosta samalla reviirillä. Pentujaan suojeleva karhuemo käskee pennut puuhun.

Kolmas ja ilmeisesti yleisin käyttäytymismalli on se, että karhu jää puolustautumaan lyhyen paon jälkeen. Karhu valitsee itse pysähtymispaikkansa, lähes poikkeuksetta tiheäpuustoisen, paljon näköesteitä, siis nuorta tai kaatunutta puustoa sisältävän maastonkohdan. Arvellaan, että karhu valitsee suojapaikkansa elinpiirinsä tuntemuksen perusteella. Tämänkin käytöksen alkusyynä voi olla maastoedun hankkiminen karhun ainoaa luontaista vihollista, sutta vastaan. On myös mahdollista, että karhu on sopeutunut ihmiseen sikäli, että se välttää näyttäytymistä (vastaavankaltaista sopeutumista on todettu myös hylkeellä).

Koira ei aiheuta karhulle välitöntä vaaraa. Vielä tässä vaiheessa metsästys ei ole erityisen vaarallista myöskään metsästäjälle ja koirille. Metsästyksen eteneminen riippuu nyt koirien tai koiran työskentelystä tavalla, johon niitä ei voi valmentaa. Koira painostaa karhua sen olinpaikassa. Karhu yrittää vastaavasti karkottaa koirat hyökkäyksin. Samalla karhu varoo vaistonsa tai kokemuksensa ohjaamana näyttäytymästä ihmiselle.

Metsästäjän tehtävä on lähestyä ääneti tuulen alta pysäytyspaikkaa. Kokenut karhukoira pyrkii kiinnittämään karhun huomion itseensä ja houkuttelemaan karhun isäntänsä näköpiiriin. Tämä vaatii koiralta rohkeutta ja luontaisia taitoja. Joskus laumana työskentelevät koirat rohkaistuvat toisistaan metsästyksen kannalta liikaa ja aggressiivisuudellaan painostavat karhun uuteen pakoon, mikä ei ole toivottavaa.

Jos metsästäjä pääsee lähietäisyydelle, hänen täytyy vielä yrittää hakeutua esteettömälle ampumalinjalle edelleenkin paljastumatta. Ampumaetäisyydet ovat karhujahdissa lyhyitä, käytännössä aina alle sata metriä. Laukausta seuraa karhujahdin kriittisin vaihe. Osuman saanut karhu käy hyvin vaaralliseksi. Tavallisimmin karhu kaatuu lähes heti lyhyen paon jälkeen, mutta voi kohdistaa aggressionsa koiriin tai harvemmin metsästäjään muutamina jäljellä olevina hetkinään.

Metsästäjä ei lähesty edes kaatunutta karhua varomattomasti. Koirien käytös sekä karhun korvien ja jalkojen asento voivat kertoa karhun olevan vielä hengissä. Jos korvat ovat päänmyötäisesti ja takajalat kylkien alla, kuolleeksi tekeytynyt karhu hyökkää aina metsästäjän tullessa hyökkäysetäisyydelle.

Kielletyt metsästysmuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaskapyynti ja syötit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhu on ennen muuta kasvinsyöjä ja käyttää haaskoja ravintonaan vain tilaisuuden tullen. Susi on arka käyttämään muiden kaatamia eläimiä haaskana, mutta karhu on lähes ennakkoluuloton tässä. Yhdelle haaskalle saattaa ilmestyä monia karhuja, jotka ruokailevat arvojärjestyksessä. Arvojärjestyksen määrää lähinnä karhun koko. Emo pentuineen voi olla arka käymään yhteisellä haaskalla, sillä urokset surmaavat pentuja saadakseen pennuttoman naaraan kiimaan ja jatkamaan omaa sukuaan.

Haaskapyynti on tapahtunut lavoilta, puihin tai pylväiden varaan rakennetuista suojista, joiden eteen haaska on laadittu.

Karhunkierros, pesäpyynti, myrkkypyynti, loukut ja ansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin yleinen pyyntimuoto oli pyynti talvipesältä. Pesä etsittiin tai löydettiin sattumalta ja merkittiin, eli tehtiin niin kutsuttu karhunkierros.

Karhu ryhtyy etsimään talviunipaikkaa itselleen ensilumien tultua. Havaittuaan karhun jälkiä lumessa metsästäjä alkoi kiertää laajoja ympyröitä karhun jälkien ympärillä. Jos hän kierroksellaan löysi karhun jäljet uudelleen, hän aloitti uuden kierroksen karhun menosuuntaan. Jos taas metsästäjä huomasi kiertäneensä kokonaisen ympyrän ylittämättä karhun jälkiä toista kertaa, hän alkoi pienentää ympyrää kunnes karhun pesäpaikka löytyi. Hän merkitsi paikan esimerkiksi puihin kiinnitetyillä nuolilla löytääkseen sen myöhemmin talvella karhun kaatoa varten.[5]

Myöhemmin talvella karhu häädettiin pesästä ja surmattiin ampumalla, aiemmin keihästämällä. Ansoina on käytetty häkkejä, hirsistä rakennettuja loukkuja tai karhunrautoja.

Aseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsästysasetuksen mukaan jos asetta käytetään hirven tai karhun ampumiseen, patruunan luodin painon oltava vähintään yhdeksän grammaa ja osumaenergian 100 metrin päässä piipun suusta mitattuna vähintään 2 700 joulea (E 100 > 2 700 J) tai, milloin luodin paino on vähintään 10 grammaa, osumaenergian vastaavalla tavalla mitattuna vähintään 2 000 joulea (E 100 > 2 000 J). Kokovaippaista luotia ei saa käyttää. Tehdasladattuja vaatimukset täyttäviä patruunoita on saatavilla mm kaliipereissa .260REM ja 6,5x55SE, sekä näitä tehokkaammissa kaliipereissa.

Metsästäjällä pitää olla ampumakoe (karhukoe) suoritettuna. Haulikkoa, jousta tai käsiasetta, kuten pistoolia tai revolveria, ei saa käyttää. Haulikkoa käytetään vain ns. SRVA (Suurriistavirka-apu) tilanteissa, kuten esimerkiksi poliisin järjestämässä kolarissa vammautuneen karhun jahdissa. Tämä ei ole lain tarkoittamaa metsästystä, mistä syystä metsästyslakia ja -asetusta ei tarvitse kaikilta osin noudattaa.

Karhukoirat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suosittuja rotuja ovat laikat (länsi- ja itärodut), Karjalan karhukoira, harmaanorjanhirvikoira, jämtlanninpystykorva. Myös muita hirvenmetsästyksessä käytettäviä pystykorvarotuja käytetään. Nykyään myös ajavat koirat ovat tulleet muotiin kuten venäjänajokoira, amerikankettukoira ja plotinajokoira.

Peijaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaliiksi saadun karhun kunniaksi on Suomessa perinteisesti järjestetty juhlat, karhunpeijaiset, joissa syödään karhun lihaa. Peijaisperinne ei ole vieläkään katkennut, ja sitä on monin paikoin yritetty elvyttää.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Metsästysajat Riista-fi. Viitattu 21.3.2016.
  2. Karhu Luontoportti. Viitattu 21.3.2016.
  3. ”On syytä katsoa, ettei ihan pahki kävele” – Suomen metsissä liikkuu nyt poikkeuksellisen paljon karhuja, mutta ihmisen ei tutkijan mukaan tarvitse niitä isommin pelätä Helsingin Sanomat. Viitattu 18.05.2020. fi-FI
  4. Metsästyslaki 33 § Pyyntivälineet ja pyyntimenetelmät Finlex. Arkistoitu 14.5.2011. Viitattu 21.3.2016.
  5. Anna Idström: Karhunkierros 2003. Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 16.11.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karhunmetsästys.
  • Karhun pyyntimäärää vähennetään Maa- ja metsätalousministeriö 26.6.2012
  • Kantola, Olavi: Karhu, metsän kuningas. Jyväskylä: Gummerus, 1996. ISBN 952-90-8215-0.
  • Kiukas, Erkki: Vahingoittuneen karhun ja villisian jäljestämisopas. Saarijärvi: Gummerus / Metsästäjäin keskusjärjestö, 1997. ISBN 952-9593-26-0.
  • Paasilinna, Erno; Rautiainen, Lassi: Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17022-8.
  • Voutilainen, Antti: Karhunmetsästys Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Joensuu: Joensuun yliopisto, metsätieteellinen tiedekunta, 1996. ISBN 951-708-432-3.