Karankawat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Karankawat
Wohngebiet Karankawa.png
Karankawain asuinalueet
Väkiluku 3 200 - 3 600 (arvioitu määrä 1600-luvun lopulta)[1]
Merkittävät asuinalueet
Flag of Texas.svg Texas
Kielet Ei tarkalleen tunnistettavaa kieltä
Uskonnot Perinteiset intiaaniuskonnot
Huomautukset
¹Karankawat yhdistyivät muihin heimoihin tai kuolivat sukupuuttoon 1860-luvun aikana.

Karankawat olivat Pohjois-Amerikassa asunut intiaanikansa, jonka asuinalueet levisivät Galvestoninlahden rannoilta nykyiseen Corpus Christiin. Heidän uskotaan asuneen Texasin eteläosissa satoja vuosia ennen eurooppalaisten tuloa. Karankawat olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja liikkuivat niin vesistöissä kuin preerioillakin. Sodat Yhdysvaltoja ja espanjalaisia vastaan alkoivat vähentää karankawain määriä 1820-luvulta lähtien ja 1860-luvun alussa he olivat kuolleet sukupuuttoon.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin tunnettu kontakti karankawain ja eurooppalaisten välillä tapahtui 1528. Tuolloin espanjalainen tutkimusmatkailija Álvar Núñez Cabeza de Vaca miehistöineen haaksirikkoitui Galvestoninlahden edustalla. Asuttuaan useita vuosia karankawain parissa de Vaca palasi Meksikoon. Tuona aikana hän ehti tehdä monia muistiinpanoja karankawain kulttuurista ja elintavoista.[2]

Vuonna 1685 karankawat joutuivat kosketuksiin tutkimusmatkailija Robert Cavelier de La Sallen johtaman siirtokunnan kanssa, joka asettui asumaan Matagordanlahden rannoille. Tulehtuneet suhteet johtivat toistuviin karankawain hyökkäyksiin ranskalaisten linnoitukseen. La Sallen siirtokunta tuhoutui lopullisesti viimeistään vuonna 1689 kun karankawat surmasivat ja ottivat orjiksi sen viimeiset asukkaat.[3]

1700-luvun aikana Uusi Espanja teki joitakin yrityksiä valloittaa karankawain maat. Kuuma ja kostea moskiittojen täyttämä ilmasto esti kuitenkin maahantunkeutujien aikeet. Myös espanjalaisten lähetysasemat osoittautuivat lyhytikäisiksi. 1770-luvulla karankawat ryöstivät useita espanjalaisia laivoja Texasin rannikolla. Uuden Espanjan sotavoimat suunnittelivat tuhoisaa vastaiskua, mutta pohjoisesta levinneet apassien ja comanchien hyökkäykset saivat espanjalaiset ja karankawat yhdistämään hetkellisesti voimansa.[4]

1810-luvun lopulla Galvestoninsaarelle asettunut Jean Lafitten johtama merirosvoista koostunut siirtokunta solmi aluksi hyvät suhteet karankawoihin. Osapuolten erilaiset käytöstavat johtivat nopeasti lisääntyviin väärinkäsityksiin. Ranskalaiset surmasivat useita karankawoja näiden tunkeuduttua siirtokunnan asutuksille kostamaan merirosvojen suorittamia raiskauksia.[5]

Vuodesta 1823 eteenpäin karankawat joutuivat asteittain väistymään amerikkalaisen siirtolaisasutuksen tieltä. Heidän perinteiset kalastus- ja metsästyspaikkansa jäivät uudisasutuksen alle. Vuonna 1836 alkaneessa Texasin vapaussodassa suurin osa karankawista pysyi puolueettomina lukuun ottamatta yksittäisiä ryhmiä, jotka sotivat rintaman molemmin puolin.[5] Sodan jälkeen karankawain asema heikkeni entisestään meksikolaisten ja amerikkalaisten tuhotessa heidän asutuksiaan. Nopeasti yleistyvät ranchit levisivät Texasin rannikolle ja suurin osa karankawoista siirtyi Rio Grande alueille. Alkuperäisille mailleen jäänyt kansanosa menehtyi siirtolaisten tekemissä hyökkäyksissä 1850-luvun alkuun mennessä. Henkiinjääneet pyrkivät Rio Grandelle paenneiden sukulaistensa luo. Heidät surmattiin saman vuosikymmenen lopulla texasilaisten ranchinomistajien järjestämässä hyökkäyksessä.[6]

Viimeisten karankawain uskotaan kuolleen tai sulautuneen muihin heimoihin Meksikossa 1860-luvun aikana.[7]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkuminen, elinkeinot ja ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karankawat liikkuivat kausiluontoisesti saariston ja mantereen väliä laguuneissa, estuaareissa ja suoalueilla. Vesistöissä liikkuessaan he käyttivät puunrungoista koverrettuja dugout-kanootteja. Varsinaisia merenkävijöitä karankawat eivät olleet, vaan pysyttelivät rannan tuntumassa. Monet Texasin joet toimivat heidän kulkureitteinään sisämaahan. Keväisin ja kesäisin karankawat kulkivat jopa 60 kilometriä preerioille, jossa liikkui biisoneita, pekareita ja peuroja. Jos ruokaa oli niukalti he hajaantuivat moniin eri ryhmiin. Sukulaisuus oli ryhmien yhdistävä tekijä.[8]

Syksyisin ja talvisin karankawat leiriytyivät vesistöjen äärelle ja olivat taloudellisesti riippuvaisia kalastuksesta. Saalis pyydettiin verkoin ja keihäin. Myös kilpikonnat, pyöriäiset ja alligaattorit kuuluivat pyyntieläinten joukkoon. Varsinkin alligaattotin liha oli karankawoille suurta ylellisyyttä ja niitä pyydystettiin puukoilla veden alla.[9] Alligaattoreista saatu rasva hierottiin ihoon pitämään moskiitot loitolla.[10] Myös erilaisia kasveja, marjoja ja pähkinöitä käytettiin ravinnon monipuolisuuden lisäämiseen.[2]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karankawat kuvailtiin pitkärakenteisiksi ja eurooppalaisen mittapuun mukaan komeiksi.[9] Miesten keskipituus oli de Vacan tekemien muistiinpanojen mukaan yli 180 senttiä.[10] He olivat lihaksikkaita ja kulkivat kesäisin alasti tai kantoivat nahkaista lannevaatetta. Naiset pitivät espanjansammaleesta tai punotuista ruohoista tehtyjä hameita. Miehet käyttivät lävistyksiä ja ruokokoruja nänneissään ja alahuulissaan. Tatuoinnit ja ihomaalaukset olivat yleisiä. Ne tehtiin puuhiilellä,orjanruusulla ja punaisella okralla.[11] Miehet koristelivat toisinaan päänsä seppeleillä, jotka oli tehty palmukasvien lehdistä tai heinistä.[9]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvun espanjalaisten pappien mukaan karankawilla oli kaksi pääjumaluutta. Pichini oli elämän voima, joka määräsi juhlien ajankohdat ja lujitti tanssein karankawain yhdessäoloa. Häntä kunnioitettiin valkoisin tai punaisin värein. Mel oli kuoleman jumala, joka järjesti hautajaiset, ja jota kuvattiin sinisin tai mustin värein.[12]Shamaanit johtivat uskonnollisia tilaisuuksia ja käyttivät rituaalien lääkekasveina luultavasti myrkkykaktusta ja Prosopisin sukuista palkokasvia. Tansseihin ja puhdistusseremonioihin osallistujat nauttivat tupakkaa ja "mustaa juomaa", jotka takasivat menestyksen tulevissa sodissa ja metsästysmatkoilla.[13] Tietäjät olivat suuressa arvossa. Vainajat haudattiin maahan polttamatta, mutta tietäjien ruumiit poltettiin, ja sukulaiset joivat tuhkan veteen sekoitettuna.[2]

Kannibalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet varhaiset antropologit ovat uskoneet karankawain harjoittaneen rituaalista kannibalismia. Ensimmäiset epämääräiset huhut tästä käytännöstä tulivat La Sallen siirtokunnalta. 1700-luvun alkupuolella haaksirikkoutunut ranskalainen merimies Francois Simars de Bellisle vahvisti huhua ja väitti nähneensä karankawain syöneen surmatun vihollisensa. Hänen kertomuksensa levisi myös laajalle Eurooppaan.[14] Vastaavilta tarinoilta puuttuvat kuitenkin luotettavat vahvistukset.[13] Cabeza de Vacan vanhoissa kirjoituksissa ei mainittu sanallakaan Texasin rannikon intiaanien kannibalismista. Sen sijaan de Vaca kirjoitti karankawain olleen kauhuissaan kuullessaan espanjalaisten haaksirikkoutuneiden syöneen toinen toisiaan.[13][14]

Avioliitto ja sukupuolten roolijaot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karankawain sukulinja periytyi isän puolelta, mutta häät järjestettiin morsiamen vanhempien toimesta. Useillä miehillä oli vain yksi vaimo, ja varsinkin liitot, joissa syntyi lapsia, kestivät koko elämän. Jos aviomies kuoli niin vaimon odotettiin naivan tämän veljen. Käytännössä tämä merkitisi usein sitä, että karankawa-naisista tuli useamman veljen yhteinen vaimo.[15]

Karankawain kulttuurissa esiintyi miesten ja naisten lisäksi kolmas sukupuoli, joka tunnettiin heidän keskuudessaan nimellä Monanquia (Berdache). Nämä miehet olivat omaksuneet naisen roolin päivittäisessä elämässään ja uskonnollisissa riiteissä heillä oli omat erityistehtävänsä. He saattoivat olla aseksuaaleja tai omata vaihtelevan sukupuolisen identiteeetin. 1800-luvulla monanquiat kadottivat suuren osan varhaisesta arvostuksestaan kansansa parissa.[16]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karankawain muinaisen leiripaikan ja hautausmaan muistokivi Jamaica Beachissa Galvestonissa

Karankawain puhuman murteen alkuperää ei ole pystytty selvittämään varmuudella, sillä kielestä on taltioitu vain sata sanaa.[10] Jotkut historioitsijat uskovat kielen olleen sukua Rio Granden varsilla puhutuille murteille. Osa tutkijoista arvelee kielen juontaneen Karibian saarilta. Useimmat tiedemiehet pitävät kuitenkin todennäköisimpänä, että karankawat olivat asuneet vuosituhansien ajan Texasin alueella.[11]

Sana karankawa tarkoitti joidenkin tutkijoiden mukaan "Vedessä käveleviä ihmisiä".[17] Osa historioitsijoista uskoo sanan tarkoittaneen "Koirankasvattajia". Tämä tulkinta perustuu vanhoihin dokumentteihin kettua tai kojoottia muistuttavista koirista, joita karankawat pitivät kotieläiminään.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bruseth, James E.: From a Watery Grave: The Discovery and Excavation of La Salle's Shipwreck, La Belle. Texas A & M University Press, 2005. ISBN 978-1585443475. Google-kirjat (viitattu 9.7.2013).
  • Himmel, Kelly F.: The Conquest of the Karankawas and the Tonkawas, 1821-59. Texas Univ Press, 1999. ISBN 978-1585443017. Google-kirjat (viitattu 18.7.2013).
  • La Vere, David: Texas Indians. Texas Univ Press, 2003. ISBN 978-1585443017. (englanniksi)
  • Ortiz, Alfonzo: Handbook of North American Indians, Volume 10: Southwest: 010. Smithsonian Institution, 1983. ISBN 978-0160045790. (englanniksi)
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit: Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 605. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-662-536-3. }}
  • Waldman, Carl.: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ortiz 1983. s. 365.
  2. a b c Virrankoski 1994 s. 159.
  3. Virrankoski 1994 s. 160.
  4. La Vere 2003 s. 151.
  5. a b La Vere 2003 s. 178.
  6. La Vere 2003 s. 180.
  7. Waldman 2006 s. 128.
  8. La Vere 2003 s. 59 - 60.
  9. a b c Himmel 1999 s. 20.
  10. a b c d Karankawas indigenouspeople.net. Viitattu 16.7.2013. (englanniksi)
  11. a b La Vere 2003 s. 60.
  12. Himmel 1999 s. 18 - 19.
  13. a b c La Vere 2003 s. 62.
  14. a b Himmel 1999 s. 21.
  15. La Vere 2003 s. 61.
  16. Himmel 1999 s. 19 - 20.
  17. Waldman 2006 s. 127.