Karan pakkotyövankila

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ust-Karan vankila vuonna 1891. Aleksei Kuznetsovin valokuva

Karan pakkotyövankila (ven. Карийская каторга, Karijskaja katorga) on Venäjällä nykyisessä Taka-Baikalian aluepiirissä Šilkan sivujoen Karan varrella sijainneista rangaistuslaitoksista käytetty nimitys. Ne kuuluivat Nertšinskin pakkotyövankilan alaisuuteen.

Karan pakkotyövankila toimi 1830-luvulta aina vuoteen 1898 saakka. Aluksi sinne lähetettiin vain tavallisia rikollisia. Vankilat sijaitsivat Kara-joen varrella 35 kilometrin matkalla. Vangit työskentelivät seudun kultakaivoksilla.[1]

Vuonna 1873 Karan pakkotyövankilaan alettiin lähettää poliittisia vankeja. Ensimmäisiä olivat ns. Netšajevin jutussa tuomitut Aleksei Kuznetsov ja Nikolai Nikolajev. Heitä seurasivat Nikolai Išutin, Pjotr Uspenski sekä ns. 50:n ja 193:n oikeudenkäynneissä ja Kazanin katedraalin mielenosoituksen yhteydessä tuomitut. 1880-luvulla pakkotyövankilaan lähetettiin Narodnaja voljan ja puolalaisen Proletariaatti-puolueen jäseniä. Vankien joukossa oli tunnettuja narodnikkeja kuten Ippolit Myškin, Dmitri Rogatšov, Porfiri Voinaralski, Sergei Kovalik, Lev Deitš, Aleksandr Pribyljov, Feliks Kon, sosialistivallankumouksellisten myöhempi johtaja Jekaterina Breško-Breškovskaja sekä ensimmäiset työläisvallankumoukselliset Pjotr Aleksejev ja Viktor Obnorski.[1] Karassa kärsi tuomiotaan ja teki itsemurhan suomalaissyntyinen Karl Ivanainen.[2]

Syyskuussa 1880 Nertšinskin vankiloihin alettiin siirtää kaikkia pakkotyöhön tuomittuja poliittisia vankeja. Marraskuussa 1881 Nižnjaja Karaan avattiin poliittisille vangeille tarkoitettu miesvankila. Naiset sijoitettiin Ust-Karaan. Kaikkiaan Karan pakkotyövankilan läpi kulki noin 300 poliittista vankia, joista 32 oli naisia.[1]

Toukokuussa 1882 leiriltä karkasi kahdeksan poliittista vankia, jotka kaikki saatiin kiinni. Karkureita rangaistiin fyysisesti ja Taka-Baikalian kuvernöörin Luka Iljaševitšin aloitteesta Karan vankilaoloja kovennettiin. Tämän seurauksena entinen poliittinen vanki Marija Kutitonskaja yritti murhata Iljaševitšin.[1]

Vuonna 1886 Karan pakkotyövankilassa vieraili amerikkalainen tutkimusmatkailija George Kennan, joka arvosteli kirjassaan sen epäinhimillisiä oloja. Vuosina 1888–1889 vankilassa tapahtui ns. Karan tragedia, joka päättyi vankien joukkoitsemurhaan. Karan tragedian jälkeen poliittiset vangit siirrettiin muihin vankiloihin. Karan kultakaivoksille jäi rikollisia ja palkattua vapaata työvoimaa. Toukokuussa 1898 Amurin kenraalikuvernööri määräsi Karan pakkotyövankilan suljettavaksi.[1]

Nykyään Karan kultaesiintymiä hyödyntää OAO Priisk Ust-Kara. Joen suussa sijaitsee Ust-Karskin taajama.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Entsiklopedija Zabaikalja: Karijskaja katorga Viitattu 20.12.2009. (venäjäksi)
  2. Dejateli revoljutsionnogo dviženija v Rossii: Biobibliografitšeski slovar 1927–1934. Moskva: Izdatelstvo Vsesojuznogo obštšestva polititšeskih katoržan i ssylno-poselentsev. Viitattu 20.12.2009. (venäjäksi)
  3. Entsiklopedija Zabaikalja: Ust-Karsk Viitattu 20.12.2009. (venäjäksi)