Kanttaanpyhät

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kanttaanpyhät, kanttaiviikon pyhät eli käyntipäivät on vanha nimitys kolmelle helatorstaita edeltävälle päivälle, saman viikon maanantaista keskiviikkoon.

Käyntipäiviä on vietetty paasto- ja rukouspäivinä nykyisen Ranskan alueella jo noin vuonna 470, mutta laajemmalti katolinen kirkko alkoi viettää niitä vasta 900-luvulla. Alun perin näinä päivinä on rukoiltu apua maanjäristysten, tulvien, tulipalojen ja petojen aiheuttamia tuhoja vastaan, myöhemmin yleensä toimeentuloa ja hyvää satoa. Tällöin on pappien johdolla järjestetty peltoalueilla kulkueita, joissa on kannettu ristiä, siunattua leipää ja pyhäinkuvia sekä soitettu kelloja.[1]

Myös Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa käyntipäivät säilyivät pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin, joskin kulkueet jäivät pois. Vuoden 1571 evankelisessa kirkkojärjestyksessä mainittiin rukoussunnuntain ohella sitä seuraava maanantai ja tiistai käyntipäivinä. Ne eivät kuitenkaan olleet varsinaisia pyhäpäiviä, vaan silloin pidettiin vain aamulla yleiset rukoukset, minkä jälkeen mentiin normaalisti työhön. Jo 1600-luvulla niitä lakattiin monin paikoin viettämästä. Almanakassa ne kuitenkin säilyivät vuoteen 1773 saakka. Kansanperinteessä ne säilyivät paikoitellen 1800-luvun lopulle saakka.[1]

Kanttainpyhiin on Suomessa kansanomaisesti liittynyt myös säitä koskevia uskomuksia. Yleinen on uskomus, että jos kanttainpyhinä on kylmä, tulee lämmin kesä ja saadaan hyvä sato, mutta jos silloin on vuodenaikaan nähden lämmintä, tule kylmä kesä. Toisinaan on lisäksi katsottu kyseisen viikon maanantain ennustavan kesäkuun, tiistain heinäkuun ja keskiviikon elokuun säätä.[2]

Nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimen kanttaanpyhät tai kanttaiviikko on arveltu johtuvan latinan verbistä cantare, laulaa. Lounaismurteissa onkin esiintynyt siitä juontuva sana kantata, joka merkitsee kirkollisten kuorolaulujen esittämistä.[2]. Uno Harva on kuitenkin väittänyt, että nimitys on väännös ruotsin kielen samaa ajankohtaa tarkoittavasta sanasta gångdagar, joka toisaalta onkin suomennettu käyntipäiviksi.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pentti Lempiäinen: Pyhät ajat, s. 181. Kirjapaino Raamattutalo Oy, 2000. ISBN 951-625-682-1.
  2. a b c Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, 21. painos, s. 136-137. Otava, 1998. 951-1-12544-3.