Kategorinen imperatiivi
Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käskylause on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuuseettinen moraalikäsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta.[1] Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.
Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa loogisesti, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä: sama moraalinen laki koskee minua kuin muitakin, eikä kukaan saa erioikeuksia (tai kaksinaismoraalia). Kategorisen imperatiivin mukaan ihmisen olisi siis toimittava oman itsensä täydellistämiseksi ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Kant muotoili kategorisen imperatiivin useilla tavoin:
- Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.
- Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.
- Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä.
- Toimi aina niin kuin olisit eettisine periaatteinesi päämäärien kuningaskunnan lakia säätävä jäsen.[2]
Kant hahmotteli velvollisuusetiikkansa alun perin teoksessaan Moraalin metafysiikka. Hän muotoili myöhemmin moraalifilosofiansa uudelleen yksinkertaistettuna versiona Moraalin metafysiikan perustuksessa.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Filosofia: kategorinen imperatiivi. Tieteen termipankki. Viitattu 27.2.2015.
- ↑ Kategorinen imperatiivi. Otto Lappi. Lukion filosofia. Viitattu 27.2.2015.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kant, Immanuel: Moraalin metafysiikan perustus. (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.) Suomentanut Markus Nikkarla. Turku: Areopagus, 2014. ISBN 978-952-99791-7-2.