Kalliosirkunjyvä
| Kalliosirkunjyvä | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | Vaarantunut [1] |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Boraginales |
| Heimo: | Lemmikkikasvit Boraginaceae |
| Suku: | Korusirkunjyvät Hackelia |
| Laji: | deflexa |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Hackelia deflexa |
|
| Synonyymit | |
| Katso myös | |
|
|
|
Kalliosirkunjyvä (Hackelia deflexa, syn. Lappula deflexa) on Suomessa rauhoitettu lemmikkikasvilaji.[2][3]
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksi- tai kaksivuotinen kalliosirkunjyvä kasvaa 20–60 senttimetriä korkeaksi. Se on pysty- tai kohenevavartinen ja pehmeäkarvainen. Lehdet ovat kapeita. Kalliosirkunjyvän kukinto on monihaarainen ja sen siniset kukat ovat pieniä, 3–6 mm leveitä. Parhaiten lajin tunnistaa sen hedelmysten särmissä olevista ankkuripäisistä piikeistä.[4]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kalliosirkunjyvän levinneisyys on sirkumpolaarinen, joskin Pohjois-Amerikassa esiintyvät populaatiot kuuluvat eri rotuun. Laji on laajalle levinnyt Euroopan ja Aasian vuoristoissa. Pohjoismaissa kalliosirkunjyvää tavataan pääasiassa Ruotsin ja Norjan tuntureilla. Suomessa lajin esiintymät ovat hajallaan Etelä-, Itä- ja Pohjois-Suomessa. Kalliosirkunjyväesiintymiä tunnetaan Heinolasta, Savonlinnasta, Kuusamosta, Enontekiöltä, Inarista ja Utsjoelta. Yksittäisissä kasvustoissa on useimmiten enintään muutamia kymmeniä yksilöitä.[5] Laji on luokiteltu Suomessa vaarantuneeksi.[1]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kalliosirkunjyvä on tyypillinen etelävuorikasvi, joka viihtyy lämpimillä pahdanaluskivikoilla. Laji suosii kalkkipitoista kallioperää ja tarvitsee runsaasti typpeä. Varsin usein esiintymät sijaitsevatkin kotkan, piekanan tai korpin pesäpengermien alla, joista valuvat ulosteet lannoittavat maaperää. Uusille kasvupaikoille kalliosirkunjyvä leviää piikkisten hedelmysten takertuessa eläinten turkkeihin.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laine, Unto: Kalliosirkunjyvä. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 176–177.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Suomen Lajitietokeskus: Kalliosirkunjyvä – Hackelia deflexa Laji.fi. Viitattu 2.9.2022.
- ↑ Suomen Lajitietokeskus: Kalliosirkunjyvä – Hackelia deflexa | Taksonomia Laji.fi. Viitattu 1.10.2023.
- ↑ Rauhoitetut lajit luonnonsuojeluasetuksessa (PDF) ymparisto.fi. Viitattu 2.9.2022.
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 355.
- ↑ a b Laine 1997, s. 176.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2022: Kalliosirkunjyvän (Hackelia deflexa) levinneisyys Suomessa.
- Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Kalliosirkunjyvä (Hackelia deflexa)
- Luontoportti: Kalliosirkunjyvä (Hackelia deflexa)