Kaksinveto
Sivulta puuttuu Kaksinveto tai moniveto tarkoittaa veturien kytkemistä peräkkäin poikkeuksellisen raskaan junan eteen.
Sisällysluettelo |
Alkuperä [muokkaa]
Kaksinvetoa käytettiin alun perin silloin, kun yhden veturin teho ei riittänyt raskaan junan vetoon eikä riittänyt, että liikkeelle lähdössä avusti erillinen työntöveturi.
Höyryveturiaikana sitä käytettiin linja-ajossa vain poikkeustilanteessa; vaihtotyössä se oli yleisempää; mm. Vr5- eli Kalkkuna-vetureita käytettiin kaksinvedossa silloin kun ne toimivat laskumäkivetureina.
Joskus toinen veturi kytkettiin junan taakse työntäjäksi ja vielä harvemmin nähtiin kolmas veturi junan keskellä. Menettely vaati taitoa koska jokaista veturia piti ohjata tarkkaan samalla tavalla.
Höyrykaksinvetoa [muokkaa]
Höyryveturien monivetoa on Suomessa nähty vuoden 1975 jälkeen vain muutamia kertoja eri tapahtumien yhteydessä: Jokioisten museorautatie on käyttänyt sitä muun muassa Humppilan rataosuuden vihkiäisissä vuonna 1994 ja sittemmin vuosina 1999–2001 liikennekauden päätösajossa, jossa veturit oli sijoitettu junan päihin. Käytännöstä luovuttiin vuodesta 2002 alkaen, koska todettiin, että kahta pienempää junaa oli helpompi hallita kuin yhtä maksimikokoista.
Nykyaikaa [muokkaa]
Nyttemmin, kun kaikkien leveäraiteisten moottoriveturien ohjauksessa käytetään puolijohde- tai mikropiiritekniikkaa entisen mekaanisen toiminnan sijasta ja vaihteistokin on täysin automaattinen, on siirrytty ns. yhden ohjauspöydän ajoon eli moniajoon, jossa saman junan edessä olevia diesel- tai sähkövetureita ohjataan etummaisen veturin hallintalaitteista käsin ja toinen tai useat apuveturit on kytketty välikaapelein samaan ohjaukseen – mikä ei höyryvetureissa ole mahdollista.
Suurin syy moniajon käyttöön ei niinkään ole veto- kuin jarrutusteho: jos junarunko on kovin painava, yhden tai kahdenkaan veturin kompressorin tuottama jarrutusteho ei riitä. Tätä kirjoitettaessa kaikissa Suomessa vakituisessa linja-ajossa käytetyissä diesel- ja sähkövetureissa on moniajolaitteet.
Muun muassa Dr13–veturien poistuessa pikajunakäytöstä niitä korvattiin kolminajossa olevilla Dv12-vetureilla, koska aikataulussa pysyminen olisi muuten ollut vaikeaa.
Joillakin rataosuuksilla, joille osuu pitkiä ja raskaita nousuja, kuten Pollarin mäki Vilppulassa, moniajo on ainoa keino nousta tällaisista paikoista.
Yhdysvalloissa ja Kanadassa moniajo on tuiki tavallinen: siellä tavallisin tapa on kolmen veturin “nippu“, amerikkalaisessa kielenkäytössä “lash-up“. Kaksi johtoveturin takana olevaa apuveturia voivat olla hiukan sitä pienempiäkin, erityisesti silloin, kun johtoveturina on uudentyyppinen, entisiä huomattavasti tehokkaampi veturi.
Erikoistarkoituksiin kuten täysin kauko-ohjatuilla radoilla ajetuissa yli 200 vaunun malmijunissa käytetään useampaa kahden ison dieselsähköveturin paria, joita kaikkia ajetaan etummaisen veturin ohjaimista käsin; tavallista on että yksi veturipareista sijoitetaan junarungon keskelle ja muut ovat päissä.
Muualla maailmassa [muokkaa]
Moniajo on yleinen kaikkialla maailmassa, koska se mahdollistaa tehokkaamman liikenteen suurempien junapainojen johdosta.
Lähteet [muokkaa]
- Resiina-lehdet
- Jokioisten museorautatien varikkomestarin arkistot
- http://ncespee.railfan.net/UP/updash9-44cw/updash9-44cw.html
