Kaarle I (Itävalta)

Wikipedia
Ohjattu sivulta Kaarle IV (Unkari)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaarle I
Karl of Austria.jpg
Itävallan keisari
19161918
Edeltäjä Frans Joosef I
Seuraaja monarkia laukkautettiin
Tiedot
Syntynyt 17. elokuuta 1887
Persenbeug, Itävalta
Kuollut 1. huhtikuuta 1922 (34 vuotta)
Funchal, Madeira
Puoliso Parman prinsessa Zita von Bourbon-Parma
Lapset

Otto, Itävallan kruununprinssi
Arkkiherttuatar Adelheid
Itävalta-Esten arkkiherttua Robert
Arkkiherttua Felix
Arkkiherttua Karl Ludwig
Arkkiherttua Rudolf
Arkkiherttuatar Charlotte

Arkkiherttuatar Elisabet
Vanhemmat Arkkiherttua Otto Frans Joosef ja Saksin prinsessa Maria Josefa

Kaarle I (saks. Karl, 17. elokuuta 1887 Persenbeug, Itävalta1. huhtikuuta 1922 Funchal, Madeira) oli Itävallan keisari sekä Böömin (Kaarle III) ja Unkarin kuningas (Kaarle IV) vuosina 1916–1918. Hän oli viimeinen Habsburg-sukuinen hallitsija. Kaarle tuli hallitsijaksi isosetänsä Frans Joosef I:n kuoltua kesken ensimmäisen maailmansodan ja joutui luopumaan kruunusta valtakuntansa hajotessa sodan lopussa. Hän yritti 1920-luvun alussa kahdesti huonolla menestyksellä palata Unkarin kuninkaaksi, sillä Unkarissa monarkiaa ei ollut nimellisesti kumottu.

Kaarle oli arkkiherttua Otto Frans Joosefin ja Saksin prinsessa Maria Josephan poika. Vuonna 1911 hän avioitui prinsessa Zita von Bourbon-Parman. Heillä oli kuusi poikaa ja kaksi tyttöä. Hänen vanhin poikansa oli myöhemmin Saksaa edustanut europarlamentaarikko Otto von Habsburg (1912–2011).

Kaarlen toiminta ennen hallitsijakautta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkiherttua Kaarle vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Wienissä. Keisari ylensi hänet luutnantiksi vuonna 1903. Sen jälkeen hän palveli Itävallan armeijassa Galitsiassa ja Böömissä. Vuosina 1906–1908 hän toimi upseerina Prahassa, silloisen Böömin pääkaupungissa. Samaan aikaan hän opiskeli Prahan Kaarlen yliopistossa. Hänen oppiaineitaan olivat oikeustiede ja valtiotiede. Opiskelunsa jälkeen Kaarle jatkoi armeijan palveluksessa, lähinnä Böömissä.

Suhde silloiseen keisari Frans Joosefiin ei ollut kovin läheinen. Tähän aikaan keisarikunnan perintöruhtinas oli arkkiherttua Frans Ferdinand, Frans Joosefin veljenpoika. Tilanne muuttui, kun Frans Ferdinand murhattiin kesäkuussa 1914 Sarajevossa. Murha johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Koska Frans Ferdinand oli ollut morganaattisessa avioliitossa, hänen jälkeläisistään ei voinut tulla perintöruhtinasta. Niinpä perintöruhtinaan asema siirtyi Kaarlelle, Frans Ferdinandin veljenpojalle. Kaarle oli siis keisari Frans Joosefin veljen pojanpoika.

Maailmansodan syttyminen esti Kaarlen hallinnollisen valmistautumisen keisarin tehtävään. Enimmäkseen hän oleskeli Itävallan armeijan päämajassa Teschenissä. Hänet ylennettiin sotamarsalkaksi ja sodan syttyessä Italian kanssa vuonna 1916 hän komensi 20. armeijakuntaa. Sen jälkeen hän siirtyi Romanian vastaiselle rintamaosalle.

Kaarlesta keisari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarlen kruunajaiset Unkarin kuninkaaksi (nimellä Kaarle IV) Matiaksenkirkossa Budapestissä 30. joulukuuta 1916.
Keisari Kaarle itävaltalaisessa vuoden 1917 postimerkissä.

Kun keisari Frans Joosef kuoli marraskuun lopulla 1916, Kaarle nousi keisariksi 29-vuotiaana. Hänestä tuli myös keisarillis-kuninkaallisen armeijan sotamarsalkka. Kaarle oli samanaikaisesti Itävallan keisari Kaarle I ja Unkarin kuningas Kaarle IV eli unkarilaisittain ”IV. Károly”.

Kaarlen noustessa valtaistuimelle hänen edessään olivat kasvavat paineet ratkaista monikansallisen valtakunnan ongelmat, erityisesti slaavilaista väestönosaa koskevat poliittiset kysymykset. Tähän asti vain saksan- ja unkarinkieliset väestönosat olivat saaneet äänensä kuuluviin kaksoismonarkiassa. Murhattu Frans Ferdinand oli jo suunnitellut kaksoismonarkian hallinnon uudellenjärjestelyä ennen kuolemaansa. Vaikka keisari Kaarle itse suhtautui uudistuksiin myötämielisesti, hovissa ja kaksoismonarkian hallitsevissa piireissä ei nähty sisältäpäin uhkaavia vaaroja eikä haluttu kuulla myönnytyksistä puhuttavankaan ennen kuin oli jo myöhäistä.

Estääksen Unkarin kuningaskunnan alueelliset muutokset Unkarin ylimykset vaativat Kaarlea vannomaan samanlaisen valan kuin Frans Joosef. Budapestissä järjestetyissä kruunajaisissaan Kaarle joutui vannomaan uskollisuuttaan Pyhän Tapanin kruununmaille eli Unkarin jakamattomuudelle. Perinteiden mukaisesti kuningas karautti valkoisen ratsun selässä Pestin keskustaan rakennetulle kummulle vannoen puolustavansa maata kaikkiin neljään ilmansuuntaan.

Kaarle muutti perinteistä Frans Joosefin hallitsemismallia, joka oli hoidettu Hofburgin ja Schönbrunnin linnoista käsin. Kaarle osallistui itse nyt ministerineuvoston toimintaan toimien puheenjohtajana. Usein istunnoissa oli mukana puoliso Zita kuuntelemassa asioiden käsittelyä. Puoliso oli Kaarlelle tärkein keskustelukumppani valtiollisten asioiden käsittelyssä.

Kaarle otti myös itselleen 2. joulukuuta 1916 armeijan ylipäällikön tehtävät syrjäyttämällä siihen astisen tehtävän hoitajan arkkiherttua Fredrikin. Maaliskuussa 1917 hän siirsi päämajan siihen astisen esikuntapäällikön marsalkka Franz Conrad von Hötzendorfin syrjään siirtämällä hänet lounaisrintaman eli Itävallan ja Italian välisen Etelä-Tirolissa sijaitsevan rintaman komentajaksi. Hän nimitti uudeksi esikuntapäälliköksi kenraali Arthur Arz von Straussenbergin.

Uudeksi keisariksi tullut Kaarle I nimitti Romaniasta palanneen Ottokar Czerninin joulukuussa 1916 ulkoministeriksi. Ulkoministerinä Czernin, kuten keisarikin, pyrki irrottamaan Itävalta-Unkarin maailmansodasta, mutta Saksan vastustus ja kaksoismonarkian riipuuvuus liittolaisestaan esti tämän. Keväällä 1917 keisari Kaarle käynnisti salaiset keskustelut Ranskan presidentin Poincarén kanssa mahdollisesta rauhasta. Välittäjänä toimi keisarin lanko, Borbon-Parman prinssi Sixtus, joka palveli silloin Belgian armeijassa upseerina. Seuraavana keväänä 1918 ulkoministeri Czernin puhui neuvotteluista varomattomasti, jolloin sittemmin kuuluisaksi tullut ”Sixtus-juttu” paljastui. Kirje, jonka keisari Kaarle oli lankonsa välityksellä toimittanut presidentti Poincarélle, julkaistiin Ranskassa ja tapaus herätti suurta huomiota. Kun salaiset keskustelut rauhasta tulivat ilmi, Itävalta-Unkari ajautui yhä enemmän riippuvaiseksi liittolaisestaan Saksasta.

Itävalta-Unkarin armeija koki tappioita Venäjän vastaisella itärintamalla. Kesällä 1917 venäläiset käynnistivät hyökkäyksen erityisesti kaksoismonarkian rintamalohkoilla - käynnistyi ns. Kerenskin hyökkäys, jossa ennen kaikkea kenraali Brusilovin joukot onnistuivat rintaman murtamisessa. Saksan sotilaallinen tuki pelasti Itävalta-Unkarin joukot romahdukselta.

Kohti rauhaa ja kaksoismonarkian hajoamista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Kaarle vierailemassa Etelä-Tirolin Cortina d'Ampezzossa talvella 1917–1918.

Vuonna 1917 Kaarlen hallitsema kaksoismonarkia rakoili sisäisissä ristiriidoissa sodan eri kansallisuusryhmien erimielisyyksien vuoksi. Kaksoismonarkian toisen puoliskon, Unkarin poliittisesti vahvan maanomistaja-aateliston puolestapuhuja István Tisza erosi pääministerin paikalta kesäkuussa 1917, sillä hän ei hyväksynyt uudeksi keisariksi tulleen Kaarle IV:n Unkarissa toteuttamaa äänioikeusuudistusta.

Vuoden 1918 alussa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson vaati kaikille kansoille itsemääräämisoikeutta Neljäntoista kohdan ohjelmansa mukaan. Ratkaisunaan Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen vaatimuksille Kaarle julisti liittovaltiomallin 16. lokakuuta 1918. Aika oli kuitenkin jo ajanut ohi näistä suunnitelmista. Jokainen kansallinen hallitus julisti itsenäisyyden ja kaksoismonarkian hajoaminen oli käynnissä. Eteläslaavit eli serbialaiset, kroatialaiset ja sloveenit olivat muodostamassa kansallisvaltiota. Julistus eteläslaavien eli jugoslaavien valtiosta annettiin 6. lokakuuta. Seuraavana päivänä Varsovassa julistettiin riippumaton Puola. Galitsia oli irtoamassa keisarikunnasta osaksi Puolaa. Lokakuun 14. julisti maanpakolaisuudessa oleva tšekkien kansallisneuvosto Tšekkoslovakian riippumattomaksi. Näin myös Böömi ja Rutenia irtautuivat keisarikunnasta. Habsburgien valta käytännössä loppui, kun saksalainen Itävalta julistettiin itsenäiseksi 21. lokakuuta. Budapestissä puhkesi 30. lokakuuta vallankumous, ja Kaarlen oli vapautettava Unkarin pääministeri Mihály Károlyi uskollisuudenvalasta.

Valtion hajoamisen myötä kaksoismonarkia solmi aselevon 3. marraskuuta Padovassa. Eroamisvaatimusten seurauksena keisari Kaarle ilmoittikin 11. marraskuuta 1918 väistyvänsä, mutta ilmoitti, ettei aio käyttää valtaoikeuksiaan. Itävallan saksalaisparlamentti julisti 12. marraskuuta maan tasavallaksi. Keisariudelle ei siis ollut enää sijaa Itävallassa.

Keisariuden jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Kaarle Unkarin Sopronissa 21. maaliskuuta 1921.

Kaarle siirtyi perheensä kanssa Wienin Schönbrunnista Eckartsaun linnaan Itävallan Marchfeldiin. Itävallan liittotasavallan littokansleri Karl Renner vieraili Kaarlen luona keskustelemassa Habsburg-hallitsijan kohtalosta, sillä suunnitteilla oli laki, jonka mukaan Habsburgeilla ei olisi oikeutta asua Itävallassa. Sen johdosta Kaarle ja Zita lapsineen siirtyivät 23. maaliskuuta 1919 Itävallasta Sveitsiin.

Unkari koki kaksoismonarkian hajoamaisen jälkeen marraskuussa 1918 melkoisen mullistuksen. Ensin kreivi Károlyi julisti tammikuussa 1919 Unkarin tasavallaksi ja maaliskuussa maasta tuli Béla Kunin johtama neuvostotasavalta. Elokuussa neuvostotasavalta hajosi, ja sen jälkeen valtaan nousi vastavallankumouksellinen amiraali Miklós Horthyn johtama kansallinen armeija. Valtaan nousseen kansallisen armeijan kannattajat katsoivat Unkarin olevan edelleen kuningaskunta. Palattiin siis lähtötilanteeseen. Maailmansodan voittaneet ympärysvallat eivät hyväksyneet habsburgilaista hallitsijaa. Elokuussa 1919 arkkiherttua Joosef oli ollut muutaman päivän valtionhoitajana, mutta hänet pakotettiin eroamaan sukutaustansa vuoksi. Parlamentissa edustetut ryhmät halusivat säilyttää monarkian, jonka katsottiin edustavan jatkuvuutta. Mielipiteet parlamentissa jakaantuivat Kaarlen paluuta ja uuden kuninkaan valitsemista kannattavien välillä. Lopputulos oli, että valtaistuin pysyi tyhjänä, ja Horthystä tuli virallisesti valtionhoitaja maaliskuussa 1920.

Kuningaskysymys säilyi kuitenkin avoimena ja aiheutti vuonna 1921 kriisin. Entinen kuningas Kaarle IV yritti kahdesti palata Unkarin valtaistuimelle. Maaliskuussa 1921 hän matkusti Unkariin väärää passia käyttäen kahden aatelismiehen kanssa. Länsi-Unkarissa olevasta Szombathelyista käsin lähetettiin kreivi Pál Teleki valtionhoitaja Horthyn luo vaatimaan Kaarlelle valtaa. Neuvottelujen päätyttyä tuloksettomina Kaarle palasi takaisin Sveitsiin.

Seuraavan vuoden lokakuussa Kaarle yritti uudelleen. Tällä kerralla hän tuli lentäen Győriin, missä hän nimitti hallituksen, kokosi ympärilleen hieman sotaväkeä ja lähti marssimaan Budapestiä kohti. Kaupungin läheisyydessä syntyi taistelu Gyula Gömbösin johtaman Horthyä tukevan vapaajoukon kanssa. Kaarle sai hermoromahduksen niin, että hän luopui suunnitelmastaan. Horthy otti Kaarlen ja Zitan vangiksi. Entinen keisari-kuningas lähetettiin perheineen englantilaisella ristelijällä Portugalille kuuluvalle Madeiran saarelle. Unkarin parlamentti sääti lain, joka riisti Habsburgeilta perimysoikeuden kruunuun. Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen varsin pian saarelle tulon jälkeen huhtikuussa 1922 Funchalissa.

Paavi Johannes Paavali II julisti Kaarlen autuaaksi 2004[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Kaarle haudattuna Madeiran Funchalissa.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. deutsche-schutzgebiete (myös valokuvia)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle I (Itävalta).
Austrian imperial crown dsc02787.jpg
Edeltäjä:
Frans Joosef I
Itävallan keisari
 19161918
Seuraaja:
 —