Käsivarren asemasota
| Käsivarren asemasota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Lapin sotaa | |||||||||
 Toinen maailmansota päättyi suomalaisten osalta Lapissa 27. huhtikuuta 1945.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Ryhmä Puroma Taisteluosasto Loimu |
7.Vuoristodivisioona | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
? |
? | ||||||||
| |||||||||
Käsivarren asemasota oli Suomen ja Saksan välisen Lapin sodan viimeinen vaihe, jota käytiin 29. marraskuuta 1944 − 27. huhtikuuta 1945. Lapista vetäytyvät saksalaiset olivat linnoittautuneet Käsivarren poikki Sturmbock-asemaan Lätäsenon tienoille ja suomalaisten vähäisillä joukoilla ei ollut resursseja hyökkäykseen. Lätäsenon asemasodan jälkeen linjat siirtyivät saksalaisten Lyngen-asemaan Kilpisjärvelle, josta vetäydyttyään saksalaiset olivat poistuneet Suomen alueelta. Suomen osalta kyseessä olivat toisen maailmansodan viimeiset sotatoimet.
Sturmbock-asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan armeijan ylijohto oli jo vuonna 1943 varautunut siihen, että Puna-armeija onnistuisi miehittämään Suomen. Tällaisessa tilanteessa Saksalle olisi elintärkeää estää Puna-armeijan pääsy Suomen käsivarren kautta Jäämeren rannalle Skibotniin, sillä Petsamon nikkelikaivosten turvaamisen ja huollon vuoksi tieyhteys lähemmäksi Saksaa oli elintärkeä. Neuvostoliittolaisia ei missään tapauksessa saisi päästää edes lähelle Norjassa kulkevaa valtatietä.[1]
Joen ja tunturien vuoksi edullisin puolustusmaasto oli Käsivarren puolivälissä Lätäsenon tienoilla. Kun Moskovan välirauhan myötä tuli selväksi, että suomalaisten tuli ajaa entiset aseveljensä pois maasta, aloitettiin Sturmbock-aseman linnoittaminen. Rakennustyön suoritti saksalaisten rakennusorganisaatio Reichsarbeitsdienst, ja asema luovutettiin armeijalle 25. lokakuuta 1944. Asema sisälsi 311 korsua, joista 138 olivat täysin valmiina. Sen lisäksi asemaan oli raivattu huomattavat määrät ampuma-alaa ja kallioperään oli louhittu mittavasti taisteluhautaa.[1]
Asemasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varsinaisista sotatoimista Käsivarren asemasodassa ei voida puhua, sillä molempien osapuolten joukot oli ryhmitetty puolustukseen, eikä kummallakaan ollut aikomusta tehdä hyökkäystä toisen asemia kohti.
Wehrmachtin joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Lapin sota oli puhjennut, oli saksalaisten tilanne huomattavasti erilainen kuin mitä oli suunniteltu. Puna-armeijan sijaan vastassa olivatkin suomalaiset, ja Petsamon nikkelikaivoksetkin oli jätetty tuhottuina neuvostoliittolaisille. Saksan tarkoitus oli nyt luopua koko Pohjois-Norjasta. Sturmbock-asemaan määrätyn 7. Vuoristodivisioonan tehtäväksi tuli suojata näiden joukkojen vetäytymistä ja sen jälkeen vetäytyä itse. Tätä tarkoitusta varten Lätäsenolle rakennettu puolustuslinja oli harvinaisen luja, joka tekikin saksalaisten tehtävän erittäin helpoksi. Saksalaisilla oli asemassa myös huomattavat määrät kalustoa, muun muassa kolme kenttätykistöpatteristoa sekä 15 raskasta panssarintorjuntatykkiä. Sen lisäksi maasto aseman edessä oli vahvasti miinoitettu. Saksalaisilla joukoilla oli myös huomattavasti taistelukokemusta, joka entisestään jyrkensi voimasuhde-eroja.[1]
Suomen armeijan joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisilla ei missään vaiheessa ollut riittävästi resursseja hyökätä saksalaisten linnoitusta vastaan. Suomalaiset saapuivat Lätäsenolle 29. marraskuuta 1944, jolloin Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen sodan ajan armeija oli jo kotiutettu. Lätäsenolle saakka saapui vain Ryhmä Puroma[2], pieni määrä nuoria asevelvollisia, joilla ei ollut sanottavasti taistelukoulutusta. Muodollisesti suomalaisilla oli Käsivarressa kaksi jalkaväkirykmenttiä, mutta todellisuudessa joukko oli hädin tuskin pataljoonan vahvuinen. Suomalaiset kuljettivat mukanaan muutamaa vanhaa tykkiä, joilla ei ollut kuitenkaan mitään käytännön merkitystä taisteluissa.[1] Suomalaisjoukkojen huolto oli myös pitkien etäisyyksien vuoksi huomattavasti vaikeutunut.[2]
Sotatoimet Sturmbock-asemassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Voimasuhteet huomioon ottaen mitään varsinaista taistelua ei voinut syntyä. Oli myös saksalaisten etu, ettei suurta taistelua puhkeaisi. Koska liittoutuneiden valvontakomissio kuitenkin valvoi Suomen toimia saksalaisia vastaan erittäin ankarasti, oli suomalaisten pakko yrittää edes tiedustella ja partioida tehokkaasti saksalaisten seassa. Näiden partioiden yhteydessä syntyi paikallisia kahakoita.[1]
Saksalaiset irtautuivat Sturmbock-asemasta 12. tammikuuta 1945, hävitettyään ja miinoitettuaan aseman parhaansa mukaan. Suomalaisten joukkojen komentaja eversti Albert Puroma päätti jatkaa saksalaisten takaa-ajoa vain vähäisin voimin, sillä suuremman joukon huolto Käsivarressa olisi ollut huomattavan vaikeaa. 13. tammikuuta muodostettiin Taisteluosasto Loimu, joka koostui vahvennetusta kiväärikomppaniasta. Osasto saavutti Kilpisjärven eteläpään jo 16. tammikuuta.[2]
Asemasota Kilpisjärvellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisilla oli Sturmbock-aseman lisäksi vetäytymisen suojana Lyngen-asema, joka sivusi Kilpisjärvellä myös Suomen aluetta. Lyngen oli Sturmbockia selvästi heikompi asema, mutta suomalaistiedustelu selvitti varsin pian, että siinä oli myös syvyyttä ja asemat olivat hyvin varustettuja. Koska suomalaisten joukot olivat jo entisestäänkin vielä pienentyneet, ei ollut mitään edellytyksiä suorittaa hyökkäyksiä. Suomalaisjoukkoja kuitenkin vahvistettiin pikkuhiljaa, kun huolto- ja kuljetustilanne niin salli.[2]
Saksalaiset aloittivat irtautumisensa Lyngen-asemasta 7. huhtikuuta 1945 ja poistuivat oma-aloitteisesti Norjan puolelle 27. huhtikuuta mennessä. Samana päivänä suomalaissotilaat nostivat lipun kolmen valtakunnan rajapyykille sodan loppumisen kunniaksi. 28. huhtikuuta kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo saattoi ilmoittaa ylipäällikkö Mannerheimille täyttäneensä edellisen syksynä saamansa tehtävän saksalaisten häätämiseksi Suomesta.[2]