Kämmekkäkasvien kasvatus
Kämmekkäkasvien kasvatusta (katso kämmekkäkasvit) on harjoitettu maailmalla jo 2500 vuoden ajan[1], ja Euroopassakin on trooppisia lajeja kasvatettu jo 1700-luvulta lähtien[2]
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinassa on jo pitkään viljelty ainakin Dendrobium- ja Cymbidium-sukujen lajeja. Kauiten viljelyssä ollut laji lienee Cymbidium goeringii, jota sanotaan kasvatetun ainakin 2500 vuoden ajan[1]. Molempien sukujen lajit ovat yhä suuressa suosiossa niin Kiinassa kuin Japanissakin.
Euroopassa orkideoiden viljely alkoi Isossa-Britanniassa 1700-luvun puolivälissä. Tuon ajan britannialaisia kasvihuoneita on toisinaan kutsuttu "orkideoiden hautausmaaksi": niiden kuumankostean ilmaston uskottiin jäljittelevän trooppisten sademetsien olosuhteita, mutta kasvien hoidossa ei otettu huomioon sitä, että huomattava osa trooppisista kämmekkäkasveista kasvaa luonnossa viileämmillä vuoristoseuduilla, ja puiden rungolla kasvaessaan ne altistuvat erityisesti kuivina kausina ajoittaiselle kuivuudelle[2].
1800-luvun alun näyttävämmät orkidealöydöt, kuten legendaariseksi noussut Cattleya labiata (joka saapui Eurooppaan pakkausmateriaalina, mutta joka päätyi kuitenkin William Cattleyn kokoelmaan, missä se myös kasvatti suuret kukkansa), saivat aikaan valtavan "orkideakuumeen" sen ajan Euroopassa[2]. 1800-luvun orkideametsästäjien usein traagiset tarinat ovat nykyään orkideaharrastajien hyvin tiedossa. Kun kämmekkäkasvien luonnollisia kasvupaikkoja alettiin paremmin ymmärtää, opittiin niiden kasvatusta vähitellen, ja 1800-luvun loppupuolelle tultaessa alettiin kasveja jopa pienessä määrin tuottamaan siemenestä. Kämmekkäkasvien siemenkasvatus on vaikeaa niiden tarvitseman sienijuuren vuoksi, mutta ennen nykyisten keinotekoisten siemenkasvatusmenetelmien kehitystä saatiin siemenet itämään emokasvin tyvelle kylvämällä.
Risteytystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kämmekkäkasvit ovat usein herkästi keskenään risteytyviä. Johtuen kasvien erikoistumisesta eri pölyttäjiin, ei ristipölytyksen vaara luonnossa ole yleensä kovin suuri, minkä vuoksi siitepölyn itämiselle läheisen lajin luottipinnalla ei ole muodostunut esteitä.
Ensimmäiset risteymät kehitettiin 1800-luvun puolivälissä[2], ja sittemmin on rekisteröity jo yli 100 000 risteymää, joista monet ovat kahden tai useamman suvun välisiä.
Kämmekkäristeymien suuren määrän vuoksi poikkeaa niiden nimeäminen muiden kasvien nimeämisestä. Jokaiselle uudelle, rekisteröitävälle risteymälle on annettava nk. grex-nimi, josta ilmenee sen sukutaulu aina alkuperäisiin risteytyksessä käytettyihin lajeihin saakka. Lajike on kämmekkäkasveilla melko harvinainen käsite, sillä niiden kasvullinen lisääminen on hidasta. Joidenkin sukujen lajeja osataan kuitenkin nykyään lisätä tehokkaasti meriesteemilisäyksen avulla.
Grex-nimi kirjoitetaan lajikenimistä poiketen ilman yksinkertaisia heittomerkkejä, mutta lajikenimen tavoin sen jokaisen sanan tulee alkaa isolla alkukirjaimella, ja kirjainten tulee olla muutoin normaalin tekstin kaltaisia, esimerkiksi Vuylstekeara Cambria. Jos nimen perään kirjoitetaan lajikenimiä, tulisi nimestä esimerkiksi Vuylstekeara Cambria 'Blush'.
Trooppisten orkideoiden kasvatusmenetelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erityisesti päällyskasveina luonnossa kasvavien lajien viljelyssä opittiin pian ottamaan huomioon näiden juurien suuri ilmantarve. Useimmat epifyyttiorkideat eivät siedä juurillaan pysyvää kosteutta, sillä ne ovat luonnossa sopeutuneet ajoittaiseen kuivumiseen. Niinpä nykyisin ehkäpä suosituin harrastajien käyttämä kasvualusta on paloiteltu puiden kaarna, joka lahoaa hitaasti, tarjoaa juurille riittävästi metabolismiin tarvittavaa ilmaa ja joka on suhteellisen steriiliä tuhoeläimistä. Usein kastelutarpeen vähentämiseksi lisätään kasvualustaan muitakin aineita, esimerkiksi sammalta. Puuhiilen puolestaan uskotaan lisäävän kasvualustan ikää, sillä se kestää tuoretta kaarnaa paremmin lahoamista.
Joskus käytetään kasvatusastioina puurimoista valmistettuja "orkideakoreja" tai reiällisiä ruukkuja, joiden tarkoituksena on lisätä kasvualusta ilmavuutta. Koska monien päällyskasviorkideoiden juuret kykenevät yhteyttämään, suositellaan joskus käytettäväksi valoa läpäiseviä ruukkuja. Tässä tapauksessa muoviruukkuja suositellaan usein lasiruukkujen sijaan, koska muoviruukut johtavat hitaammin lämpöä pois juuristosta.
Koska monet orkidealajit tulevat vuoristoseuduilta, joissa yöt voivat olla hyvinkin kylmiä ja päivät taas melko lämpimiä, tarvitsevat useimmat lajit hyvin kasvaakseen ja kukkiakseen selvän eron yö- ja päivälämpötilojen välillä. Juuristo kuitenkin kasvaa usein parhaiten lämpimissä olosuhteissa, minkä vuoksi kasteluvesi suositellaan lämmitettäväksi.
Monilla kämmekkälajeilla on hidaskasvuinen juuristo, jonka toipuminen kestää pitkään. Tästä syystä tulisi kyseisten lajien tarpeetonta istuttamista välttää. Useimmilla näistä lajeista nimittäin juuret tarttuvat kasvualustaansa tiukasti, ja saattavat tuhoutua kasvualustaa vaihtaessa.
Koska puiden rungoilla ravinteita on saatavana vain rajoitetusti, suositellaan käytettäväksi mahdollisimman puhdasta kasteluvettä, esimerkiksi sadevettä puhtailla alueilla. Ravinteita kasteluveteen lisätään usein vähemmän kuin monilla muilla huonekasveilla.
Kämmekkäkasvien lisäämistä huoneoloissa pidetään vaikeana, joskin esimerkiksi jakamista tai versoihin ja kukkavarsiin kehittyviä pikkutaimia (keikejä) käytetään joskus uusien kasvien aikaansaamiseen.