Jurakausi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jurakauden jako
kausi epookki vaihe ikä (mvs)
liitukausi myöhäis Berrias nuorempi
jurakausi myöhäis Tithonos 145,0–152,1
Kimmeridge 152,1–157,3
Oxford 157,3–163,5
keski Callovia 163,5–166,1
Bathonia 166,1–168,3
Bajocae 168,3–170,3
Aalen 170,3–174,1
varhais Toarcis 174,1–182,7
Pliensbach 182,7–190,8
Sinemurum 190,8–199,3
Hettange 199,3–201,3
triaskausi myöhäis Raetia vanhempi
Jurakauden jako ICS:n mukaan tammikuussa 2013.[1]
Jurakaudella elänyt Europasaurus holgeri.

Jurakausi oli geologinen kausi noin 206–144 miljoonaa vuotta sitten mesotsooisella maailmankaudella. Kausi oli ensimmäinen dinosaurusten kukoistuskausista. Kehittyi valtavia nelijalkaisia kasvinsyöjäliskoja ja kaksijalkaisia petoliskoja. Kaudella oli nykyistä lämpimämpää ja laajoja trooppisia metsiä sekä aavikoita. Jättimanner Pangea hajosi kaudella mannerliikunnoissa kahteen osaan, Lauraasiaan ja Gondwanaan. Kausi on nimetty Juravuorten mukaan. Nisäkkäät olivat tällä kaudella enimmäkseen pienikokoisia ja elivät dinosaurusten varjossa. Merissä eli kalaliskoja ja joutsenliskoja ja muun muassa simpukkamaisia brakiopodeja, kotiloita ja muita nilviäisiä ja luukaloja. Kausi alkoi trias-jurakauden joukkosukupuutolla ja päättyi pieneen sukupuuttoaaltoon. Ilmasto viileni kauden lopussa.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supermanner Pangea alkoi hajota jo noin 200 miljoonaa vuotta sitten aivan jurakauden alussa,[2] ja jurakauden puolivälissä suunnilleen 170 - 150 miljoonaa vuotta sitten manner oli hajonnut pohjoiseksi Lauraasiaksi ja eteläiseksi Gondwanaksi.[3][4] Lauraasiassa oli Aasia, Eurooppa ja Pohjois-Amerikka, Gondwanassa muun muassa Etelä-Amerikka ja Afrikka, Australia ja Etelämanner. Lauraasian ja Gondwanan välinen salmi päästi maapalloa lämmittävän ja päiväntasaajan seutua kostuttavan merivirran kulkemaan.

Atlantti oli kapea, niin kuin Tethysmerikin, joka oli Välimerta edeltävä, Intian valtameren ja Atlantin yhdistävä meri. Gondwana alkoi hajota myöhäisjurakaudella eli Lias-kaudella. Australia ja Etelämanner lähtivät yhdessä omille teilleen, ja Intia nopealle matkalle kohti Aasiaa. Afrikka ja Etelä-Amerikka pysyivät koko jurakauden ajan kiinni toisissaan.[5] Pohjoista Pohjojois-Amerikkaa peitti matala meri. Maata ei ollut kummallakaan navalla.

Keski-Atlantti ja Meksikonlahti aukesivat noin 170 miljoonaa vuotta sitten keskijurakaudella, ja Etelä-Atlanttikin noin 153 miljoonaa vuotta sitten hieman ennen jurakauden loppua. Samoihin aikoihin Madagaskar irtosi Afrikasta.

Päätellen merenpohjan kerrostumien strontiumista jurakauden lopuilla hieman alle 160 miljoonaa vuotta sitten kallioperää rapautui vähän, ja raskasta Sr-87:ää kulkeutui meriin vain vähän, Kauden lopuilla määrä kasvoi jonkun verran[6].

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maapallolla vallitsi jurakaudella lämmin ilmasto. Jäätiköitä ei ollut missään. Kauden alkupuolella oli jonkun verran triaskautta viileämpää ja kosteampaa. Ilmasto lämpeni kauden loppua kohti. Kauden keskivaiheille oli selvästi nykyistä lämpimämpää. Kaudella jatkui se tilanne, jossa päiväntasaajaseuduilla oli aavikoita, mutta hajoavan Pangean itäosissa oli jurakauden alkupuolella jo laajoja trooppisia metsiä.[7] Aavikkovyöhykkeen reunalla oli joko kesä- tai talvisateiden alueita. Kauden lopulla viileänlauhkeaa oli vain 50 leveysasteesta pohjoiseen olevien mantereiden sisäosissa.[8] Noin 190 miljoonaa vuotta sitten jurakauden alkupuolella Maan ilmakehässä oli happea noin 15 %. Jurakaudella ilmakehän happipitoisuus nousi pitkästä aikaa. Noin 180 miljoonaa vuotta sitten happea oli 22 % ja hiilidioksidia noin 0,35 %[9]. Noin 165 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidia oli nykyiseen verrattuna nelinkertainen määrä, mikä putosi myöhemmin hieman, ja 150 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidia oli kolminkertainen määrä nykyiseen verrattuna.

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kautta sanotaan käpypalmujen aikakaudeksi. Yleensä pienet puut ja pensaat olivat niitä. Kukkakasvit ilmestyivät, mutta eivät vielä olleet kovin yleisiä. Suuret saniaiset olivat hallitsevia ja havupuut olivat tavallisia. Oli mammuttipetäjien, mäntyjen ja araukaarioiden sukuisia puita. Neidonhiuspuut olivat yleisiä. Jurakautinen rehevä metsä koostuikin usein erilaisista neidonhiuspuu-lajeista, joita oli erityyppisiä pensaista mahtaviin puujättiläisiin, reheväkasvuisista lämpimän ilmaston havupuista kuten punapuista ja varsinaisen puuston alla kasvaneesta puusaniais- ja käpypalmukerroksesta. Kortteet, sammalet, lieot, sanikat ja saniaiset olivat tavallisimpia aluskasveja.[10] Lisäksi aluskasvillisuudessa saattoi olla kasviryhmiä, joita nykyään ei enää tavata.

Kaudella oli trooppisia metsiä ja kohtalaisen isoja aavikoitakin. Ruohostoalueita ei vielä ollut ja niiden tilalla kasvoi luultavasti jotain toisen tyyppistä kuivan maaperän kasvillisuutta, luultavasti pensastoa. Navoilla 70 asteen pohjoispuolella oli viileänlauhkeita metsiä.[7][11]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petolisko allosauruksen malli Baltowin jurakauden puistossa Puolassa.

Varhaisella jurakaudella eli nisäkäsmäisiä matelijoita ja prosauropodeja.[12]

Myöhäisjura oli suurien, painavien nelijalkaisten pitkähäntäisten kasvinsyöjäliskojen, sauropodien kukoistusaikaa.[13] Ne saivat ravintonsa saniaisaroilta, joilla kasvoi käpypalmuja (Cycads), sekä muunlaisistakin ympäristöistä. Myöhäisjurakaudella eli myös stegosauruksia, harjaliskoja. Esimerkkinä hyvin suuresta kasvinsyöjäliskosta on jurakauden lopun ja liitukauden alun Diplodocus, jollaisia eli noin 155–140 miljoonaa vuotta sitten. Kasvinsyöjäliskoja saalistivat suuret teropodit (theropods), esimerkiksi Ceratosaurus, Allosaurus, Megalosaurus. Allosaurus oli kasvinsyöjä-Diplodocuksen aikalainen ja eli jura- ja liitukausien vaihteessa noin 160–135 miljoonaa vuotta sitten. Myöhäisjurakaudella eli harjalisko Stegosaurus noin 156–145 miljoonaa vuotta sitten. Stegosauruksella oli harjamainen luupanssari ja piikikäs häntä, jolla se saattoi puolustautua petoja vastaan. Stegosaurus itse oli kasvinsyöjä ja noin 7 metriä pitkä ja tonnin painoinen. Ceratosaurus oli saalistaja, joka painoi tonnin ja oli noin 6 metriä pitkä kahdella jalalla kävelevä hirviö. Kauden alussa suurimmat kasvinsyöjädinosaurukset olivat 6 metriä pitkiä, lopussa suurimmat olivat jopa 27 metriä pitkiä. Samaan aikaan suuret lihansyöjäliskot, jotka saalistivat kasvinsyöjiä, kasvoivat 5 metristä 11 metriin. Jostain syystä suurimmat kasvinsyöjäliskot eivät selviytyneet seuraavalle liitukaudelle.

Myöhäisellä jurakaudella kehittyvät linnut pienistä coelurosaureista. Ensimmäinen liskolintu Archaeopteryx eli noin 150 miljoonaa vuotta sitten. Kaikki nämä olivat sisiliskolantioisia Saurischia-haaran jäseniä. Harvinaisempia olivat Ornitschia-dinosaurukset joihin kuului harjalisko, stegosaurus. Ilmassa lensi pterosauruksia, jotka muistuttavat nykyisiä lintuja. Joittenkin siipien kärkiväli oli useita metrejä, jopa 10 m.

Noin 200 miljoonaa vuotta sitten eli hieman rottaa muistuttava Megazostrodon, joka oli ensimmäisiä nisäkäslajeja. Yli 164 miljoonaa vuotta sitten eli 0,5 metrin mittainen majavaa muistuttava vesinisäkäs, joka lienee syönyt hyönteisiä ja kaloja.

Hyönteiset kehittyivät voimakkaasti jurakaudella. Lentoliskot olivat kehittyneet suuriksi, näitä olivat pitkäpyrstöiset Rhamphorhuncloidea ja Pterodactyloidea-liskot.

Merissä vilisi kaloja ja muutamia matelijalajeja, kuten kalaliskot (Itchyosaurus), joutsenliskot (Plesiosaurus) ja mosasaurit (Mosasaurus). Maan ja veden rajassa eli krokotiilin kaltaisia (Teleosauridae, Metriorhynchidae). Meressä eli planktonia (tunnusfossiili calpionelid), brakiopodeja ja ammoniitteja jopa 62 erityyppisessä ekosysteemissä.

Toarcis-vaiheen joukkotuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pliensbach- ja Toarcis-vaiheiden vaihteessa 183 miljoonaa vuotta sitten tapahtui merkittävä "pienempi eläimistön joukkosukupuutto". Tuho kohdistui pääosin vesieläimiin, varsinkin nilviäisiin, muiden muassa ammoniitteihin. Tuhon syyksi arvellaan merenpohjan hapettomuutta, joka liittyi Karoo-Ferrarin alueelle Etelä-Afrikassa tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen. Jättipurkaus jopa noin 6000 km säteellä liittyi alkavaan Gondwana-mantereen hajoamiseen. Laavaa purkautui 2,5 miljoonaa km³.

Jurakauden jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurakausi jaetaan varhaisjuraan (Early Jurassic), keskijuraan (Middle Jurassic) ja myöhäisjuraan (Late Jurassic). Stratigrafiassa, kerrostumiin liittyen, puhutaan alajurasta (Lower Jurassic), keskijurasta (Middle Jurassic) ja yläjurasta (Upper Jurassic), joita Euroopassa on perinteisesti myös kutsuttu nimillä Lias (valkea jura), Dogger (ruskea jura) ja Malm (musta jura).

Jurakauden ajoituksessa on 5–10 miljoonan vuoden heittoja.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jurakausi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Davidson S, Turnbull S, Firth R, Marshall T: Dinosaurusten aika. lastenkirja. Kirjalito / Egmont, 2004. ISBN 9789512840885.
  • Eronen M: Jääkausien jäljillä. Ursa, 1991. ISBN 9789519269597.
  • Lambert, David: Dinosaurusten maailma. (The ultimate dinosaur book, 1993.) Suomentaja: Ilkka Rekiaro. Asiantuntija: Ismo Nuuja. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19430-1.
  • Luhr J. (toim.): Maapallo. nuortenkirja. Karttakeskus / Dorling Kindersley, 2007. ISBN 9789515930408. </ref>
  • Lunkka J P: Maapallon ilmastohistoria. Gaudeamus, 2009. ISBN 9789524950831.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. K.M. Cohen, S. Finney, P.L. Gibbard: International Chronostratigraphic Chart 2013. International Commission on Stratigraphy.
  2. Eronen, s. 76
  3. Dr. Ronald Blakey: Jurassic Northern Arizona University. Viitattu 28.11.2012.
  4. http://web.archive.org/20031002003517/hometown.aol.com/darwinpage/paleontology.htm [vanhentunut linkki]
  5. Eronen s. 77
  6. Lunkka s. 161
  7. a b Early & Middle Jurassic Climate Climate History. 2002. Paleomap Project. Viitattu 28.11.2012.
  8. Jurassic Paloeintegration project.
  9. Luhr s. 34
  10. Lambert, s. 16
  11. Rees A.: Plant morphological categories PaleoIntegration Project. Department of Geosciences, University of Arizona. Viitattu 28.11.2012.
  12. Lambert, s. 16
  13. Lambert, s. 12