Julkinen monopoli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Julkinen monopoli eli lakisääteinen monopoli eli oikeudellinen monopoli on yritys tai muu toimija, jolle on lailla annettu monopoliasema eli muita yrityksiä on kielletty toimimasta alalla.

Tyypillisesti lakisääteinen monopoli on valtionyhtiö kuten Alko tai Veikkaus Oy, mutta toisinaan valtiot monopolisoivat tehtäviä muille valtion elimille tai yksityisille yrityksille esimerkiksi patentein tai lisenssein. Merkantilismille yksityiset lakisääteiset monopolit olivat tunnuspiirre.

Julkinen monopoli -termillä saatetaan myös tarkoittaa ainoastaan julkisen sektorin hallinnoimia lakisääteisiä monopoleja.

Lakisääteisen monopolin motiiveja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakisääteisiä monopoleja käytetään joskus rahan keräämiseen valtiolle, mutta sama voi tehdä myös alaa verottamalla.[1] Rahapelimonopoleista on perusteltu peliriippuvuuden ehkäisemisellä, mutta esimerkiksi Britanniassa rahapelimonopoleista on luovuttu ja silti peliriippuvuus näyttää olevan siellä vähäisempää.[1] Toisinaan ajatellaan, että jos jollain alalla vallitsee luonnollinen monopoli, sellaisen on parempi olla valtion tai kunnan hallussa kuin yksityisen. Yleisesti katsotaan, että poliisitoimen tulee mm. turvallisuussyistä olla valtion monopoli.

Lakisääteisen monopolin haittoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakisääteisen monopolin ylläpitäminen voi aiheuttaa yhteiskunnallisia kustannuksia, kun lakisääteisen monopolin omaava yritys joutuu puolustamaan monopoliaan turhin kustannuksin viestinnällä ja voimakkailla suoralla vaikuttamisella päättäjiin. Tällaisesta kokonaistaloutta vahingoittavasta hyödyntavoittelusta käytetään nimitystä välistäveto.[1]

Tavalliset monopolit joutuvat reagoimaan potentiaalisiin kilpailijoihin parantamalla toimintaansa mutta lakisääteiset monopolit yrittävät estää kilpailua lainsäädännön kautta.[1]

Lisäksi koituu samoja haittoja kuin usein muistakin monopoleista: allokatiivista tehottomuutta, tuotannollista tehottomuutta ja dynaamista tehottomuutta; mm. monopoliyrityksen toiminta, innovointi ja kustannustehokkuuden parantaminen jäävät heikommiksi.[1]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Suomen rahapelimarkkinat, Kuuluvainen, Arto; Koponen, Aki; Oikarinen, Elias; Ranki, Antti; Ryömä, Arto; Laihinen, Pasi; Lehtonen, Annina, Turun yliopiston kauppakorkeakoulun CCR Tutkimuspalvelut E2/2012 (2012-11-08). Sivut 45-48 ja 50, 55-58.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]