Julian Schnabel

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Julian Schnabel

Julian Schnabel (s. 26. lokakuuta 1951 Brooklyn, New York, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen taidemaalari ja elokuvaohjaaja.

Varhaisvuodet ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schnabelin vanhemmat olivat newyorkilainen äiti Esther Schnabel ja Prahasta kotoisin ollut isä Jack Schnabel.[1][2] Schnabelin lapsuudessa perhe muutti Texasiin.[3] Vaikka hän oli juutalainen, hän kävi siellä katolista koulua. Juuri Brownsvillessa hän asui tärkeimmät nuoruusvuotensa aloittaen siellä lainelautailun ja päätti ryhtyä taiteilijaksi.[4]

Hän suoritti B.F.A. -tutkinnon Houstonin yliopistossa. Valmistuttuaan hän lähetti hakemuksen päästäkseen opiskelemaan Whitney Museum of American Artiin New Yorkin. Hakemuksessa oli mukana diakuvia hänen töistään leipäpalasten välissä.[3] Pyrkiessään ammattitaiteilijaksi Schnabel työskenteli kokkina ja kävi usein ravintola-yöklubi Max's Kansas Cityssa tehdessään taidetta. Vuonna 1975 Schnabel piti yksityisnäyttelyn Houstonin nykytaiteen museossa. Seuraavina vuosina hän kävi useita kertoja Euroopassa, missä Antoni Gaudí, Cy Twombly ja Joseph Beuys tekivät häneen suuren vaikutuksen.

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen yksityisnäyttelynsä New Yorkissa Schnabel piti Mary Boonen galleriassa vuonna 1979, jolloin häntä alettiin pitää taidemaailmassa merkittävänä uutena tekijänä. Hän osallistui Venetsian biennaaliin 1980 ja 1980-luvun alussa hän oli uusekspressionismin, "villin maalauksen" merkittäviä hahmoja. Kun hän osallistui galleristien Mary Boonen ja Leo Castellin järjestämään näyttelyyn vuonna 1981, hän oli jo vakiintunut nimi. Hänen nykyisin kuuluisat "lautasmaalauksensa", suuret rikotuille posliinilautasille tehdyt maalauksensa herättivät suurta huomiota ja kriittisiä reaktiota. Scnabel toi taidekenttään eloa käyttämällä kabuki-teatterin lavastuksia, samettia ja eläintenvuotaa. Hänen korskea, jossain määrin ristiriitoja herättävä tyylinsä toivat mieleen Picasson ja Pollockin energian ja rohkeuden.

Schnabelin tyypillisimmissä töissä on piilevää raakuutta samalla kun ne tulvivat energiaa. Schnabel väittää, että hänen "tavoitteenaan on tunnetila, johon ihmiset voivat sananmukaisesti kävellä ja uppoutua".

Hänen töitään on eri puolilla maailmaa taidemuseoiden kokoelmissa, esimerkiksi Metropolitan Museum of Artissa, Museum of Modern Artissa (MoMA) ja Pariisin Pompidou-keskuksessa.

Elokuvaohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteilijan työn lisäksi Schnabel on käsikirjoittanut ja ohjannut neljä elokuvaa. Basquiat (1996) on elämäkertaelokuva toisesta 1980-luvun kauhukakarasta, taidemaalari Jean-Michel Basquiatista (1960-1988), joka kuoli huumeisiin 27-vuotiaana. Ennen yötä (2000) on sovitus kuubalaisen runoilijan Reinaldo Arenasin omaelämäkerrallisesta romaanista, jonka Schnabel myös tuotti.

Perhonen lasikuvussa (2007), joka on ranskalaisen Elle-lehden päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn muistelmien (1997) sovitus. Bauby halvaantui aivoverenvuodon seurauksena niin että vain aivot toimivat. Hän kommunikoi vasenta silmää räpäyttämällä. Elokuvasta Perhonen lasikuvussa hän sai Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan palkinnon vuoden 2007 Cannesin elokuvajuhlilla, Golden Globen parhaan ohjaajan palkinnon, Independent Spirit -palkinnon parhaalle ohjaajalle sekä neljä Oscar-ehdokkuutta.Before The Night palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla ja sen pääosan esittäjä Javier Bardem sai Oscar-ehdokkuuden ja parhaan näyttelijän Golden Globe -palkinnon.

Lou Reed's Berlin (2007) on konserttielokuva, jossa Lou Reed esittää ensimmäistä kertaa livenä vuonna 1973 julkaistun Berlin-albuminsa materiaalin.

Kirjoittaminen ja levytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schnabelin omaelämäkerta CVJ: Nicknames of Maitre D's & Other Excerpts From Life, ilmestyi 1987 ja albumi "Every Silverlining Has a Cloud" 1995. Vuonna 1993 nauhoitetulla albumilla on vierailevina muusikkoina muun muassa Bill Laswell, Bernie Worrell, Buckethead ja Nicky Skopelitis.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julian Schnabelin taide on herättänyt erilaisia reaktioita. Jo vuonna 1983 Taidekriitikko Jaakko Lintinen arvioi Taide-lehdessä, että "...mitä hänestä on puhuttu, kirjoitettu, kohistu ja mitä kaikkea arvostelu hänestä on sanonut, miten paljon mielipiteet menneet ristiin, sitä on vaikea enää ylittää." Lintinen totesi, että "Schnabelin kohdalla voidaan puhua amerikkalaisesta liioittelevasta tohinasta (hyping hype), mutta ei siitä niin vähällä selviä." Kirjoittaja arvioi, että Schnabelin joittenkin maalausten kookkaassa maskuliinisessa komeudessa on - New Yorkin näkökulmasta nähtynä - sitä sytykettä ja sykettä mitä hienostuneen, hiljaan puhuvan ja älyllisen taiteen jälkeen odotettiin.[5]

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan C.V.J. (1987) Schnabel kertoo joutuneensa erimielisyyksiin vaikutusvaltaisen amerikkalaisen taidekriitikon Clement Greenbergin kanssa. Hänen mielestään Greenberg ikään kuin sanoo: ”…olen auktoriteetti, koska minulla on hyvä maku.” Schnabel väitti, että ”…hän (Greenberg) nauttii uskottavuudesta ja vallasta, joka on ollut eräs kaikkein tuhoavin, sisällyksettömin, positivististin ja jäykistävin voima, joka on kohdistettu taiteen kasvua vastaan tässä maassa (tällainen positivismi on vielä voimissaan muissa formalistisissa valepuvuissa).” [6]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schnabel asuu New Yorkissa, johon hän rakennutti yksitoista kerroksisen studiorakennuksen ja kerrostalon Manhattanin lounaisreunaan [7] Hänellä on myös työhuone ja asunto Montaukissa Long Islandin itäpäässä sekä talo San Sebastianissa Espanjassa.[4] Hänellä kolme lasta ensimmäisen vaimonsa, vaatesuunnittelija Jacqueline Beaurangin kanssa: poika Vito, joka on taidekauppias, ja kaksi tytärtä, Lola, joka on taidemaalari ja elokuvantekijä, Stella, joka on runoilija ja näyttelijä. Hänellä on lisäksi kaksospojat Cy ja Olmo toisen vaimonsa, baskinäyttelijä ja malli Olatz López Garmendian kanssa. Garmendia esiintyi elokuvassa Ennen yötä, ja hänet nähdään myös elokuvassa Perhonen lasikuvussa Baubyn fysioterapeuttina.[4] Median taiteen kauhukakaraksi nimittämä Schnabel pukeutuu usein vaaleanpunaiseen pyjamaan kiertäessään maailmaa.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schnabelin teoksia nähtiin Helsingissä gallerianäyttelyssä vuonna 2000. Hänellä oli keväällä 2008 Helsingissä retrospektio Kiasmassa ja näyttely Galerie Forsblomilla, jossa oli uudempia aasialaishenkisiä maalauksia. Kiasman näyttelyssä oli muun muassa suurikokoisia viisi- kuusimetrisiä teoksia, jotka kuljetetaan rullattuina.

Suomessa lehdistö kutsui Schnabelia "Taidepiirien pahaksi pojaksi" [8]

Helsingin Sanomien taidekriitikko Timo Valjakka arvioi, että "kahdella samanaikaisella näyttelyllä Helsingissä esiintyvän taiteilijan teokset ovat liian suuria, liian raskaita ja vernissa niiden pinnassa on liian kiiltävää." Valjakan arvion loppulause kuului: "Hänen teostensa ääressä syntyy mielikuva taiteilijasta, joka tarvittaessa vääntää vaikka maailman radaltaan raivatakseen itselleen aitiopaikan maalaustaiteen mestarien Pantheonissa. Tämä pyrkimys on ollut lähtökohtana teoksille, joita tuskin kukaan voi ohittaa pysähtymättä." [9]

Turun Sanomien taidekriitikko Lars Saari totesi, että "Schnabel on monella mittarilla mitattuna komea maalari, mutta hänen suurten kankaidensa postmoderni estetiikka tuntuu paluulta sellaiseen 80-lukuun, jonka kuvapinnan monisysteemistä autonomiaa painottavat eleet eivät tunnu erityisen kiinnostavilta nykytaiteen ajankohtaisten sosiopoliittisten diskurssien näkökulmista." [10]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Julian Schnabel, Nuorten pelokkaiden nunnien tietoinen katse, näyttelyluettelo, Kiasma 2008, s. 111.
  2. Serena Altschul: Julian Schnabel, From Canvas To Camera 3.2.2008. CBS News. Viitattu 7.3.2008. (englanniksi)
  3. a b Arifa Akbar ja Rob Sharp: The double life of Julian: how the bad boy painter turned fêted director 29.5.2007. The Independent. Viitattu 7.3.2008. (englanniksi)
  4. a b c Mick Brown: Julian Schanbel: Larging It 19.1.2008. The Daily Telegraph. Viitattu 7.3.2008. (englanniksi)
  5. Jaakko Lintinen Tapaus Julian Schnabel, Taide 5/1983
  6. Julian Schnabel, C.V.J., 1987, s. 141
  7. Lincoln Anderson, Wraps come off Schnabel tower, The Villager June 13 - 19, 2007. Viitattu 16.3.2008.
  8. Esimerkiksi Metro-lehti 6.3.2008: ”Hänestä tuli 1980-luvun yhdysvaltalaisen taiteen kiistelty ikoni ja New Yorkin taidepiirien paha poika.”
  9. Timo Valjakka, Schnabel on minimalistin painajainen, 8.3.2008 Helsingin Sanomat
  10. Lars Saari, Tapaus Schnabel, Turun Sanomat 30.3.2008. Viitattu 21.5.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]