Juhani Raattamaa
| Juhani Raattamaa | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 12. syyskuuta 1811 Kaaresuvanto |
| Kuollut | 7. maaliskuuta 1899 (87 vuotta) Saivomuotka |
| Ammatti | maallikkosaarnaaja, kirjailija |
| Vanhemmat | Juhani Raattamaa ja Anna Gunnari |
| Puoliso |
I Eeva Kätkäsuvanto II Karoliina Lassintytär |
| Osa artikkelisarjaa |
| Lestadiolaisuus |
|---|
 |
|
Suunnat |
|
Tilaisuudet |
Juhani (Johan) Raattamaa (12. syyskuuta 1811 Kaaresuvanto – 7. maaliskuuta 1899 Saivomuotka) oli lestadiolaisuuden ensimmäisiä maallikkosaarnaajia ja Lars Levi Laestadiuksen läheinen työtoveri.
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juhani Raattamaa syntyi Ruotsissa Kaaresuvannon pitäjässä 12. syyskuuta 1811. Vanhemmat olivat pienviljelijöitä. Heidän perheeseensä syntyi kuusi lasta. Veljeksistä Pekasta, Juhanista ja Erkistä tuli myöhemmin lestadiolaissaarnaajia.
Juhani Raattamaa asui samalla paikkakunnalla, jolla Lars Levi Laestadius toimi pappina, ja tutustui tähän ollessaan 18-vuotias. Hän kävi Laestadiuksen pitämillä ehtoollisilla. Laestadius valitsi Raattamaan katekeetaksi vuonna 1830 pitämään katekismuskoulua lapsille. Laestadius kirjoittaa uudesta katekeetastaan näin: "Jollei tuota kirottua viinaa olisi ollut saatavissa, niin olisi Raattamaa jo siihen aikaan ollut koko Lapinmaan etevin katekeetta. Mutta mainittu myrkky pilasi kokonaan miehen".[1] Raattamaa kirjoittaakin myöhemmin ikävuosien 24:stä 30:een olleen "häpeällisten töiden sumentamaa aikaa".[1]
Omantunnon herätys ja parannuksen armo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raattamaan omatunto koki uuden herätyksen jouluna 1844 samaan aikaan Laestadiuksen hengellisen murroksen aikoihin. Hän löysi maantieltä lompakon, jonka palautti omistajalleen. Hän kuitenkin vaati kolmasosaa löydetyn rahamäärän arvosta, mihin lompakon omistaja ei suostunut. Lompakon omistaja väitti osan rahoista kadonneen. Raattamaa kertoi tapauksesta Laestadiukselle, joka läksytti tätä ahneudesta ja itserakkaudesta.
Laestadius oli opettanut heränneitä rukoilemaan "armonmerkkiä" eli kokemusta siitä, että Jumala on heille armollinen ja antaa synnit anteeksi. Raattamaa koki anteeksiantamuksen vuonna 1846 kirkossa kuunnellessaan Laestadiuksen saarnaa. Hän kirjoittaa omaelämäkerrassaan tapauksesta seuraavaa:
»Mutta kun sain uskossa ja hengessä katsella veripunaista, orjantappuroilla kruunattua kuningasta, silloin voima läksi Hänestä ja Kristuksen kärsiminen vaikutti sielussani elävän voiman. Minä uskoin synnit anteeksi vuotaneessa ja priiskuvaisessa veressä, josta myös seurasi ylösnousseen ja elävän Herran Jeesuksen tunteminen. Se, jota etsin kaukaa, se olikin läsnä ja vaikutti ilon ja rauhan sielussani. Olin ennenkin mielestäni uskonut, että Jeesus on kuollut ja kuolleista ylösnoussut, mutta nyt häpesin epäuskoani ja havaitsin, etten olekaan ennen sydämestäni uskonut.»
Opettajaksi ja saarnamieheksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Herätysten alettua 1840-luvun jälkipuoliskolla Ruotsissa oli voimassa konventikkeliplakaatti, joka kielsi maallikkojen pitämät hengelliset kokoukset. Konventikkeliplakaattia kierrettiin seurakunnan lähetyskoulujen ja pyhärukousten avulla. Raattamaa ei aluksi opettanut aikuisia, vaan piti lapsille katekismuskoulua eli lähetyskoulua, jonka jälkeen hän illalla puhui myös koulutalolle kokoontuneille vanhemmille. Pyhärukous oli paikallisseurakunnan "sanajumalanpalvelus", jollaisia vietettiin maallikkovoimin kirkosta kaukana olevissa kylissä. Seurakunta asetti pyhärukousten pitäjät, joiden vastuulla rukousten pitäminen oli. Näin lestadiolaisuus lähti leviämään laajemmalle.
Myöhemmin Raattamaa vapautettiin koulunopettajan toimesta ja ylennettiin koulumestariksi, ja hän alkoi saarnata ympäri Lappia. Hän saarnasi koulumestarin ominaisuudessa yhteistyössä Laestadiuksen kanssa ja kävi tämän luona noin kahdesti vuodessa kertomassa toiminnastaan. Raattamaa vietti koulumestarin matkoilla viikkoja ja jopa useita kuukausia. Hänestä tulikin varsin tunnettu saarnaaja lestadiolaisten keskuudessa. Juhani Raattamaata on kutsuttu Peräpohjolan Paavaliksi ja Pohjolan suurimmaksi maallikkosaarnaajaksi. Raattamaa kirjoitti paljon kirjeitä heränneille, ja Laestadiuksen kuoleman jälkeen häneltä kysyttiin neuvoja erilaisiin asioihin. Hän osasi Raamattua hyvin. Kirjeitä häneltä on säilynyt runsaat 300.
Raattamaa käytti paljon niin sanottuja taivaan valtakunnan avaimia, joiden merkitystä lestadiolaisuudessa korostetaan edelleen. Hän suositteli niiden käyttöä myös Laestadiukselle, joka kuitenkin käytti niitä paljon varovammin, koska pelkäsi armovarkaita.
Lestadiolaisuuden hajaantumista estämässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raattamaa yritti estää turhaan viimeisinä elinvuosinaan jo alkanutta hajaantumiskehitystä. Lestadiolaisuus hajaantui hänen viimeisinä vuosinaan esikoisryhmään ja vanhoillislestadiolaiseen ryhmään. Raattamaan opetus ja toiminta on ollut niin moniselitteistä, että useampi lestadiolaisryhmä voi katsoa noudattavansa hänen näkemyksiään.[2] Raattamaan auktoriteettiasemasta Erkki-Antti Juhonpietin mielessä on osoituksena hänen kirjeensä. Erkki Antti Juhonpieti varoittaa kirjeessään Norjaan ottamasta vastaan saarnaajia, jotka eivät ole yhteistyössä Juhani Raattamaan ja muiden lestadiolaissaarnaajien kanssa: "Älkää ottako muukalaisia ääniä vastaan, vaikkapa kuinka kauniilta kuulostaisit, sillä te tiedätte, että Juhani Raattamaa on jälkeen Laestadiuksen säilyttäny puhtaan opin hänen työkumppaneittensa kanssa." Näitä lestadiolaisuudessa yleisesti hyväksyttyjä seurakuntavanhimpia olivat Raattamaan lisäksi Erkki Antti Juhonpieti, Antin-Pieti, Ies-Pieti, Isak Poromaa, Paulus Palovaara, Henrik Parkajoki (Parka-Heikki), Pekka Raattamaa, Iisakki Huhtasaari ja Joonas Purnu.
Viimeiset hetket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juhani Raattamaa kuoli Saivomuotkassa 7. maaliskuuta 1899. Hänen vaimonsa Karoliina Raattamaa kuvasi viimeisiä hetkiä ennen kuolemaa seuraavasti:
»Hän oli sängyssä yli viikon. Viimeisenä yönä kysyin häneltä: "minne sinua sattuu?" Hän vastasi: "Minulla ei ole kipuja missään, voin hyvin." Hänen viimeisinä tunteinaan luin hänelle kirjeitä ja terveisiä kristityiltä ja hän sanoi kuulevansa ne ja pyysi vastaamaan heille: "Herra siunatkoon heitä kaikkia". Sitten hän nukahti ihanaan uneen.[3]»
Raattamaan hautajaissaattueen kerrotaan olleen noin kahden kilometrin pituinen. Raattamaan hautakiveen kirjoitettiin: "Ensimmäinen saarnaaja hengellisestä liikkeestä".
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Juhani Raattamaan toinen kanssapuhe kristilliselle seurakunnalle w. 1854, sekä waroituksia huolimattomille. Kustantaja tuntematon, 1854.
- Kirjeitä wirwoitukseksi köyhille matkustajille elämän tiellä. 1 osa. Kirjoittaneet Juhani Raattamaa, Erkki Antti y.m. y.m. Toimittanut Leonard Typpö. L. Typpö ja P. Raattamaa, 1907. Uusi painos: SRK:n [Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen] työvaliokunta, 1969.
- Kirjeet ja kirjoitukset 1847-1881. Toimittanut Pekka Raittila. Akateeminen kustannusliike, 1973.
- Kirjeet ja kirjoitukset. Täydennetty laitos. Toimittanut Pekka Raittila. Akateeminen kustannusliike, 1976.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lohi, Seppo: Juhani Raattamaan hengellinen perintö. Kaleva, 7.3.1999, s. 2. Oulu: ISSN 0356-1356.
- Pöyhtäri, Vesa: Subjektiivisesta kohti objektiivista: Lestadiolaisuuden evankelistumiskehitys Juhani Raattamaan kirjoituksissa 1860-luvulle saakka. Teologinen Aikakauskirja, 2005, 110. vsk, nro 6, s. 497–515. Helsinki: Teologinen julkaisuseura. ISSN 0040-3555.
- Zidbeck, Aulis: Ole vapaa, vapaaksi ostettu lauma: Juhani Raattamaa – opettaja ja sielunhoitaja. Oulu: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 1985. ISBN 951-9422-62-5.
- Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Toimittanut Jaakko Haavio. Raattamaan elämäkerran kirjoittanut Aulis Zidbäck. WSOY, 1947.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Zidbeck 1985, s. 16.
- ↑ Lestadiolaisuutta voisi kutsua myös raattamaalaisuudeksi. ALIOT Turun Sanomat 1.6.2009. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ The Last Moments of Juhani Raattamaa, May 15, 1899, Karoliina Raattamaa [1]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jouko Talonen: Raattamaa, Juhani (1811–1899) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.2.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
| ||||||||||||||
