Juhana Petter Valkola

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Juhana (Johan, Juho) Petter (Pietari) Valkola, ent. Greus (7. elokuuta 1841 Muhos - 16. tammikuuta 1892 Muhos)[1] oli suomalainen maanviljelijä ja valtiopäivämies.[2]

Valkolan vanhemmat olivat talollinen Michel Hyvärinen (Greus) ja Maria Hedvig Juhontytär Huumonen ja puoliso Eeva Liisa Tomperi. Valkola oli edistyksellinen maanviljelijä, jonka omistama lypsykarja oli aikoinaan Suomen suurimpia ja joka muun muassa viljeli ensimmäisten joukossa peltoheinää. Hän puhui myös soiden ojituksen ja kuivatuksen puolesta ja vaikutti Muhoksen suuren Matokorven suoalueen kuivaukseen. Valkola harjoitti maatalouden ohella posti-, ravintola- ja kestikievaritoimintaa.[1]

Muhoksella Valkola toimi kunnan kirjurina 26 vuotta, kuntakokouksen puheenjohtajana 17 vuotta sekä kunnan lainajyvästön hoitajana miltei 30 vuotta. Lisäksi hän toimi kunnan paloapuyhtiön johtokunnan esimiehenä pidempään kuin kaksikymmentä vuotta. Oulujoen lohenpyyntiyhtiön kirjurina hän toimi Muhoksella 26 vuotta ja kirkonisännöitsijänä 13 vuotta. Muhoksen ensimmäinen kansakoulu 1875 perustettiin pääasiassa hänen ansiostaan. Valkola lisäksi tuki pastori, myöhemmin rovasti, Vilho Lindstedtin pyrkimyksiä perustaa yksityinen suomenkielinen oppikoulu Ouluun. Valkola lahjoitti tähän tarkoitukseen varojaan ja hankki myös muiden lahjoituksia.[2]

Valkola oli talonpoikaissäädyssä Oulun tuomiokunnan edustaja valtiopäivillä 1877–1878. Valtiopäivillä hänet valittiin sekä valitsijamieheksi että yhdistetyn valtiovarain- ja talousvaliokunnan jäseneksi. Tämän lisäksi hän toimi tilapäisten valiokuntien jäsenenä. Valtiopäivätoiminaan Valkola anoi, että asetuskokoelma jaettaisiin maksutta kaikille kunnallishallituksille ja että kansakoulujen perustamista tuettaisiin tehokkaammin sekä että kansakoulun opettajien ja opettajattarien palkkoja parannettaisiin. Hän oli mukana myös anomassa, että Oulusta rakennettaisiin Oulujärvelle rautatie. Lisäksi hän kannatti anomusta, jonka mukaan Pohjois-Suomen suo- ja niittymaiden kuivattamiseksi kunnille myönnettäisiin valtionlainoja.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b KirjastoVirma: J. P. Valkola. (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 28.2.2018.
  2. a b c Viljo Hytönen: Talonpoikaissäädyn historia. II Osa: Säädyn jäsenet, sihteerit ja tulkit, s. 298–299. Helsinki: Otava, 1926.