Joseph Brant

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joseph Brant (Thayennedanagea)
Maaliskuu 174324. marraskuuta 1807
Joseph Brant Grandjoen varrella (William Berczyn Maalaus.

Lisänimet Monster (vapaussodassa)
Syntymäpaikka Cuyahoga Ohiolaakso
Kuolinpaikka Burlington Ontario
Palvelusvuodet 1776 - 1783
Ylin sotilasarvo Brittijoukkojen eversti
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Seitsenvuotinen sota, Yhdysvaltain vapaussota

Joseph Brant (17431807) oli mohawkien sotapäällikkö ja valtiomies. Hänen omakielinen nimensä oli Thayennedanagea, ja avioliiton kautta hänestä tuli englantilaisen sir William Johnsonin lanko. Brant johti irokeesien joukkoja Englannin armeijan everstinä Yhdysvaltain vapaussodassa.[1] Hän edusti oman aikakautensa kuuluisimpia intiaanijohtajia ja tapasi muun muassa Yhdysvaltain presidentti George Washingtonin ja Englannin kuningas Yrjö III:nnen. Vapaussodan päätyttyä Brant jatkoi 1780-luvulla irokeesien puolestapuhujana ja yritti samalla elvyttää taistelujen aikana hajonnutta liittokuntaa.[2]

Syntymä ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Brant syntyi todennäköisesti maaliskuussa 1743. Hän nimekseen annettiin Thayennedanagea (kaksi yhteen sidottua puukeppiä). Hän oli äitinsä puolelta periytyvän susi-klaanin jäsen.[3]. Vuosi syntymänsä jälkeen Thayennedanagea kastettiin Anglikaanisen kirkon jäseneksi ja hän sai nimen Joseph Brant. Kaksi valtionkirkon pappia, jotka tunsivat Brantin läheisesti, ovat kertoneet eri tarinat hänen alkuperästään. Anglikaanisen kirkon lähetystyöntekijä John Stuart kertoi, että Joseph ei ollut merkittävästä perheestä. Köyhäinkoulun perustaja pastori Eleazar Wheelock puolestaan väitti, että Joseph tuli selvästi erottuvasta suvusta. Josephin äidistä Margareth Brantista on useita havaintoja. Pojan isäksi yleisemmin väitetystä Peter Tehonwaghkwangearahkwasta sen sijaan ei löydy juuri tietoja. Josephin sisarpuoli Molly Brant ja hänen veljensä tunsivat pelkän nimen. Kukaan mohawk ei tuntenut häntä. Hyvin pian Josephin syntymän jälkeen pojan isän uskotaan kuolleen vaikeaan epidemiaan.[4]

Kenraali Philip Schuylerin kuulemien huhujen mukaan Joseph oli pohjoisten intiaanien yli-intendentti William Johnsonin puoliverinen poika. Joseph ei itse puhunut vanhemmistaan. Vain kerran hänen tiedetään maininneen, ettei hänen isänsä jättänyt mitään merkkejä itsestään.[3] Joseph tutustui jo nuorena Johnsoniin, joka huolehti hänen siviili- ja sotilaallisesta koulutuksestaan. Seitsenvuotisessa sodassa nuori Joseph oli jo 13-vuotiaana Johnsonin oppipoikana hakemassa tuntumaa sodankäyntiin.[5] Hän osallistui joihinkin taisteluihin ja oli mukana myös piirittämässä Montrealia vuonna 1759. Ansioistaan sodassa Brant palkittiin hopeisella ansiomitalilla.[6]

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuussa 1761 Johnson kustansi Brantin ja kahden muun samanikäisen mohawkin opinnot lähinnä intiaaneille tarkoitetussa oppikoulussa Connecticutissa. Rakennus oli entinen köyhäintalo ja toimi edeltäjänä Dartmouth Collegelle, joka myöhemmin perustettiin New Hampshireen. Koulussa oli oppilaana joitakin moheganeja, montaukeja ja delawareja. Pastori Eleazar Wheelockin johdolla Brant opiskeli historiaa ja kirjallisuutta.[7] Hänellä oli hyvä kielipää ja kolmen irokeesikielen lisäksi hän puhui englantia, kreikkaa ja latinaa.[8] Kaksi muuta mohawkia keskeyttivät opiskelunsa sairastelun vuoksi. Brant suunnitteli jatkavansa omia opintojaan New York cityn King's Collegessa vuonna 1763. Ranskalaismielisten intiaanien aloittama Pontiacin kapina kuitenkin vaaransi kaikkien intiaanien turvallisuuden siirtolaisten asuttamilla alueilla Suurten järvien ympärillä. Lisäksi Johnson lähetti Brantille kutsun saapua juhlimaan Yrjö III:nnen kuninkaallista julistusta. Brant ei koskaan palannut takaisin kouluun, vaan päätti opintonsa katsottuaan viihtyvänsä paremmin kansansa kuin valkoisten opiskelijoiden parissa.[9]

Perhe-elämä ja suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuun 25. päivänä 1765 Brant nai oneida-naisen Neggen Aoghyatonghseran, jonka englantilainen nimi oli Margaret. Juhlamenoja mohawkien Canajoharie-kylässä johtanut lähetyssaarnaaja kuvaili morsianta kauniiksi, hillityksi ja uskonnolliseksi. Pariskunta sai kaksi lasta, jotka kastettiin Isaaciksi ja Christianaksi. Brantit asuivat Canajohariessa ja irokeesien keskuudessa työskentelevät lähetystyöntekijät olivat aina tervetulleita heille. Margaret kuoli tuberkuloosiin todennäköisesti maaliskuussa 1771.[10]

Seuraavan vuoden aikana Brant suunnitteli avioliittoa vaimonsa sisarpuolen Susannan kanssa, mutta Englannin valtionkirkko kielsi jyrkästi näin läheiset sukulaisliitot. Brant kääntyi erään saksalaisen papin puoleen, joka vihki heidät. Susanna kuoli joitakin vuosia myöhemmin jättämättä jälkeläisiä. Brantin kolmas vaimo oli skottilais-amerikkalaisen kauppiaan ja intiaani-asiamiehen George Croghanin tytär Catharine Tekarihoga, jonka äidin puoleiset sukujuuret olivat mohawkien turtle-klaanissa. Brant ja Catherine saivat seitsemän lasta, joista John Brant nousi myöhemmin merkittäväksi henkilöksi Kanadan politiikassa.[10]

Lähetystyöstä liittokunnan kokouksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1770-luvun alkuvuosina Brant vietti paljon aikaa pastori John Stuartin seurassa ja auttoi episkopaalisen kirkon jäsenenä lähetyssaarnaajaa valmistamaan Rukouskirjan intiaaneille. Hän käänsi myös katkelmia Raamatusta mohawkien kielelle.[11]. Stuartin arvioinnin mukaan Brant oli "ehkä ainoa henkilö Amerikassa, joka pystyi tällaiseen hankkeeseen".[10]

Lähetystyönsä ohella Brant osallistui kaikkiin merkittäviin irokeesien kokouksiin, joista monet pidettiin sir William Johnsonin kartanossa. Brantin sisarpuoli Molly Brant oli Johnsonin puolisona noussut vaikutusvaltaiseksi henkilöksi ja hän pystyi miehensä ja Josephin tukemana vaikuttamaan suuresti irokeesien poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin. Näissä kokouksissa Jonhson ja hänen vaimonsa taivuttivat irokeesit valitsemaan Joseph Brantin sotapäälliköksi, jonka valta ylettyi kaikkiin irokeesiliiton heimoihin. Brant oli yleisesti pidetty kummankin rodun puolella avuliaisuutensa ja hillityn käytöksensä vuoksi, ja hänen kykyihinsä luotettiin myös päällikön kaltaisessa asemassa.[5]

Ensimmäinen matka Lontooseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

George Romneyn maalaus: Joseph Brant Lontoossa.

Vuonna 1775 alkanut Yhdysvaltain vapaussota vaikutti suuresti Brantin elämään. Hän oli brittimielisten lojalistien puolella Amerikan vallankumouksellisia vastaan. Vuonna 1776 Brantista tuli virallisesti irokeesien liittokunnan kaikkien kuuden jäsenkansan yhteinen sotapäällikkö. Tähän päätökseen johtivat yhtä lailla Johnsonien suvun tuki kuin suursotaa enteilevät olosuhteet. Samalla Brant nimitettiin britannien armeijan kapteeniksi, joka oli vastuussa brittimielisistä intiaaneista.[12]

Valintansa jälkeen Brant matkusti Lontooseen, jossa vieraili muun muassa kuninkaallisella vastaanotolla St Jamesin palatsissa. Hänen koulusivistyksensä ja sulava käytöksensä miellyttivät ihmisiä. Brant nähtiin "intiaanien kuninkaana", joka oli liian arvokas henkilö laiminlyötäväksi. Korkea-arvoiset henkilöt kutsuivat hänet maatiloilleen vieraaksi, ja maan parhaat taiteilijat saivat luvan ikuistaa hänen muotokuvansa. Brant sai myös vakuuden siitä, että irokeesien liittokunnan sotureita hyödynnettäisiin vapaussodassa enemmän kuin mitä Kanadan brittijoukkoja johtava kenraali Guy Carleton oli tehnyt. Ennen paluutaan Brantista tuli vapaamuurari ja hän sai tunnusomaisen vapaamuurarien esiliinan lahjaksi suoraan kuningas Yrjö III:lta.[12]

Brantin rooli vallankumouksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brant palasi takaisin Amerikan mantereelle elokuussa 1776 samaan aikaan kun lojalistit ja vallankumoukselliset aloittivat Long Islandin taistelun . Hän matkusti yöllä välttääkseen amerikkalaisten vartiostoja Hudsonjoen ylängöllä ja Albanyn ynpärillä. Päästyään irokeesien maaseudulle Brant kierteli liittokunnan kylissä kertomassa matkastaan ja brittien vahvuudesta. Samalla hän tuomitsi irokeesiliiton aiemman päätöksen pysyä puolueettomana, ja kutsui amerikkalaisia kaikkien intiaanien vihollisiksi. Suullisen perimätiedon mukaan hän lupasi kullekin soturille "mahdollisuuden herkutella bostonilaisella, ja juoda hänen vertaan". Puhe vastaanotettiin villillä innokkuudella.[12]

Wyomingin taistelu Pennsylvaniassa.

Englannin armeijan everstinä Brant johti lukuisia mohawkeja, onondagoja ja cayugoja ryöstö- ja tuhoamisretkille New Yorkin ja Pennsylvanian asutuksia vastaan. Senecojen vaikutusvaltaisin johtaja Cornplanter toi omat soturinsa lojalistien ja Brantin puolelle. Samalla vahvana pidetty irokeesiliitto hajosi, kun oneidat ja osa tuscarorista liittyivät vapaustaistelijoihin.[1]

Sodan aikana Brantista tuli eräs aktiivisimmista partisaani-johtajista rajaseutujen sissisodassa. Samalla hänestä tehtiin lukemattomia havaintoja päivittäin. Suurin osa kaikista intiaaniryhmien ja lojalistien tekemistä hyökkäyksistä vieritettiin Brantin syyksi.[13] Heinäkuussa 1778 Pennsylvaniassa tapahtunut ja yli 200 vapaustaistelijan hengen vaatinut Wyomingin verilöyly yhdistettiin Brantiin välittömästi ja hän sai liikanimen "Hirviö". Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että Brant mohawkeineen ei ollut ollenkaan paikalla verilöylyn sattuessa, vaan Cornplanterin senecat ja muut irokeesit vastasivat teosta.[14] Liikanimestään huolimatta Brant yleensä kohteli siviiliväestöä paremmin kuin monet muut sodan johtajat.[1]

Vuonna 1779 itsenäisyystaistelijoiden ylipäällikkö George Washington lähetti kenraali John Sullivanin joukot irokeeseja ja lojalistisissejä vastaan. Oneida-tiedustelijoiden johtamina Sullivanin joukot marssivat irokeesien maaseudulle ja hävittivät näiden kylät, maissipellot, vilja-aitat ja puutarhat. Eversti Daniel Frodheadin squaw-kampanja tappoi naiset ja lapset.[15]

Pääosa irokeeseista pakeni Kanadaan, mutta vallankumouksellisten häikäilemättämät toimet lisäsivät Brantin johtamia hyökkäyksiä siirtolaisasutuksille vielä usean vuoden ajan. Itsenäisyystaistelijat eivät milloinkaan onnistuneet kukistamaan irokeesejä. Näiden kohtaloksi koitui englantilaisten antautuminen syksyllä 1782. Pariisin rauhassa Iso-Britannia luovutti irokeesien maita Yhdysvalloille vastoin aiemmin tehtyä Fort Stanwixin sopimusta. Tämän johdosta irokeesit menettivät kaiken suojansa New Yorkissa.[16]

Ohiolaakson levottomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Brant Lontoossa Gilbert Stuart 1786

Syyskuussa 1785 Brant matkusti Kanadasta Lontooseen saadakseen kuninkaan tuen irokeesiliitolle Yhdysvaltain toimia vastaan. Englannin hallitus lupasi hänelle runsaan eläkkeen, ja suostui hyvittämään mohawkeille näiden kärsimiä menetyksiä. Britit palkitsivat mohawkien lojaalisuuden kruunua kohtaan luovuttamalla heille suuren maa-alueen Grand River -joen ympäristöstä nykyisen Brantfordin (Brantin kahlaamo) etelälaidalle. Irokeesien liittokuntaa Yrjö III ei kyennyt auttamaan.

Brantin palattua Yhdysvaltoihin hän kuuli, että Ohiolaakson shawneet, delawaret ja miamit olivat luovuttaneet osan maistaan liittovaltiolle. Maanjako ei kuitenkaan lopettanut intiaanien väkivaltaisia hyökkäyksiä uudisasutuksille. Ohiolaakson heimot kokivat siirtolaisten nopean lisääntymisen yhä suurempana uhkana omalla tulevaisuudelleen ja laajensivat terrorismiaan. Ruokatarvikkeita ja ammuksia sodanhaluiset intiaanit saivat englantilaisilta, jotka yhä miehittivät Ohiolaakson monia linnakkeita.[17]

Brant uskoi tilanteen ratkaisun löytyvän rauhanomaisin keinoin. Hän neuvotteli joulukuussa 1786 Ohiolaakson algonkin-heimojen johtajien kanssa ja pyysi näitä yhdistymään irokeeseihin. Tämä suuri intiaaniliitto turvaisi intiaanien tulevaisuuden pitämällä yhtenäisen linjan amerikkalaisia vastaan.[18] Jotkut yksityiset britit rohkaisivat Brantia ja toivoivat koko Ohion alueen liittyvän Kanadaan Englannin lipun alle. Lounaisterritorion (muun muassa Ohio, Indiana ja Kentucky) heimot suhtautuivat kuitenkin epäluuloisesti Brantin ajatukseen. Irokeesiliitto oli liian usein sotinut heitä vastaan, eivätkä he luottaneet Brantin tulevaisuudenkuvaan vahvasta intiaaniliitosta. Myös osa irokeesien johtajista tuomitsi ajatuksen algonkin-heimojen yhdistymisestä heihin.[17]

Vuonna 1790 osa irokeesien johtajista matkusti Yhdysvaltain silloiseen pääkaupunkiin Philadelphiaan keskustelemaan Ohiolaakson tilanteesta presidentti George Washingtonin kanssa. Washington palkitsi seneca-päällikkö Cornplanterin rauhanmitalilla, mutta suunnitteli samanaikaisesti hyökkäystä Ohion intiaaneja vastaan.[19] Brant ei ollut neuvotteluissa mukana, mutta sai kutsun Washingtonin puheille kaksi vuotta myöhemmin. Hallitus tarjosi Brantille suurta eläkettä ja reservaattia New Yorkin provinssin pohjoisosasta houkutellakseen mohawkit takaisin Kanadasta. Brantin itsensä mukaan Washington lupautui maksamaan hänelle 20 000 puntaa siitä, että hän järjestäisi rauhan Ohion intiaanien ja Yhdysvaltain välille. Brant piti saamansa käsirahan, mutta ei onnistunut järjestämään sopimusratkaisua osapuolten välille. Myöhemmin hän muutti mielensä ja yllytti Ohion intiaaneja jatkamaan sotaa Yhdysvaltoja vastaan ja kehoitti näitä kieltäytymään maittensa myynnistä.[12]

Erie Triangle

Keväällä 1794 ongelmat kasvoivat. Pennsylvanian siirtolaiset eivät piitanneet sovituista rajalinjoista, vaan sulkivat uudisasutuksellaan irokeesien ja Ohion intiaanien lähetystöjen käyttämän reitin Erien itärannalla. Kyseistä aluetta (niin kutsuttu Erie Triangle) ei oltu koskaan myyty pennsylvanialaisille, eikä Yhdysvalloille. Tilanne johti kahteen irokeesiliiton perättäiseen kokoontumiseen. Useat liittokunnan päämiehet näkivät Yhdysvallan asutuksen leviämisen yhä suurempana uhkana tulevaisuudelleen.[20] Alkukesästä 1794 Brant keräsi sotureitaan luoteiseen Pennsylvaniaan ja valmistautui liittymään Ohion intiaaneja tukeviin brittijoukkoihin. Myös senecojen päämies Cornplanter taipui Brantin puolelle ja esitti peiteltyjä uhkauksia tapaamilleen amerikkalaisille. Presidentti Washington pelkäsi ennenkaikkea Brantin vaikutusvaltaa ja oli valmis ostamaan "kapteeni Brantin hinnalla millä hyvänsä".[21]

Sotainen aikakausi päättyi elokuussa 1794 Fallen Timbersin taisteluun, joka mursi Ohiolaakson kapinallisten heimojen vastarinnan.[22] Brant mohawkeineen ei ehtinyt taisteluun mukaan, sillä kapinalliset eivät olleet ilmoittaneet hänelle sen hetkistä olinpaikkaansa. Lisäksi Brantin odottamien brittijoukkojen saapuminen viivästytti hänen lähtöään Ohioon.[21]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intiaanisotien tauottua Brant vetäytyi takaisin Kanadaan, jossa hän jatkoi lähetystyötään mohawkien parissa. Samalla hän pyrki säilyttämään hyvät suhteensa britteihin ja vakuutti Philadelphian hallitukselle, ettei koskaan nostaisi sotakirvestä Yhdysvaltoja vastaan. Oman kansan sivistäminen ei sujunut kuitenkaan Brantin suunnittelemalla tavalla, sillä Grandjoen reservaatin mohawkit eivät halunneet omaksua valkoisten tapoja. Levottomuus leimasi kaikenikäisten mohawkien käytöstä ja väkijuoman myynti johti moniin veritöihin heimon sisällä.[23] Brant itse joutui humaltuneen poikansa Isaacin hyökkäyksen kohteeksi ja surmasi tämän itsepuolustukseksi.[24]

Joseph Brant 1806. (Alkuperäinen maalaus Ezra Ames.

1790-luvun lopulla Brant teki huomattavia lahjoituksia Grandjoen mohawkeille, mutta päätti saman vuoden aikana jättää nämä lopullisesti. Hän osti 14 km² maata nykyisen Burlingtonin seudulta Ontariojärven pohjoiselta rannalta ja rakennutti paikalle kaksikerroksisen talon, jonne muutti perheineen kesäkuussa 1802. Rakennus muistutti ulkonäöltään sir William Johnsonin 1760-luvun Johnson Hallia pienemmässä mittakaavassa. Paikalliset asukkaat, jotka asuivat vaatimattomissa hirsimökeissään, kutsuivat taloa Brantin herraskartanoksi.[25] Talon sisustus oli kahden kulttuurin sekoitus ja sen ikkunat edustivat Palladiolaista arkkitehtuuria. Suuren olohuoneen koristeina olleet sodissa saadut voitonmerkkinsä Brant jakoi kartanonsa lukuisille vieraille.[26] Vaikka mikään talon ulkopuolella ei muistuttanut Brantin alkuperäisistä sukujuurista, hän noudatti vanhoja perinteitä ulkoisessa olemuksessaan ja kantoi skalppitöyhtöä paljaaksi ajellussa päässään.[27]

Marraskuussa 1807 Brant menehtyi kotonaan Burlingtonissa 64-vuoden iässä. Hänet haudattiin episkopaalisen kirkon hautausmaalle. 1800-luvun puolivälissä vapaamuurarit entisöivät hänen hautansa.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3.
  • Berleth, Richard: Bloody Mohawk. Black Dome Press, 2009. ISBN 978-1883789664. (englanniksi)
  • Duffey, Brenda: The Peacemaker. , 2010. ISBN 978-1441551801Xlibris Corporation. (englanniksi)
  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9.
  • Kelsay, Isabel: Joseph Brant, 1743-1807: Man of Two Worlds. Syracuse University Press, 1986. ISBN 978-0815602088. (englanniksi)
  • O'Toole, Fintan: White Savage. Univ of New York Press, 2009. ISBN 9781438427584. (englanniksi)
  • Paxton, James V.: Joseph Brant and His World: Eighteenth-Century Mohawk Warrior and Statesman. James Lorimer & Company, 2008. ISBN 978-1552770238. (englanniksi)
  • Wallace, Anthony.: Northeastern Indian Lives, 1632-1816 (Native Americans of the Northeast: Culture, History & the Contemporary). University of Massachusetts Press, 1996. ISBN 978-1558490017. (englanniksi)
  • Wilkins, David: Shadow Soldiers of the American Revolution: Loyalist Tales from New York to Canada. History Press, 2009. ISBN 978-1596297265. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Joseph Brant.
  1. a b c Henriksson s. 59.
  2. Henriksson s. 60.
  3. a b Kelsay 1986. s. 38.
  4. Kelsay 1986. s. 43.
  5. a b Berleth 2009 s. 146.
  6. Wilkins 2009. s. 38.
  7. Wilkins 2009. s. 37.
  8. Anderson 2010 s. 170.
  9. Wilkins 2009. s. 39.
  10. a b c Thayendanegea biographi.ca. Viitattu 3.7.2014. (englanniksi)
  11. Henriksson s. 58.
  12. a b c d e Marshall, George L. jr.: Chief Joseph Brant: Mohawk, Loyalist, and Freemason Viitattu 1.7.2014. (englanniksi)
  13. Kelsay 1986. s. 217.
  14. Duffey 2010 s. 91.
  15. Anderson 2010 s. 170.
  16. Anderson 2010 s. 172.
  17. a b Henriksson s. 61.
  18. Kelsay 1986. s. 410.
  19. Anderson 2010 s. 180.
  20. Kelsay 1986. s. 508 - 509.
  21. a b Kelsay 1986. s. 509.
  22. Henriksson s. 63.
  23. Kelsay 1986. s. 597.
  24. Kelsay 1986. s. 564.
  25. Kelsay 1986. s. 599.
  26. Kelsay 1986. s. 601.
  27. Kelsay 1986. s. 600.