Joschka Fischer

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joschka Fischer

Joseph Martin (Joschka) Fischer Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys? (s. 12. huhtikuuta 1948 Gerabronnissa) on saksalainen vihreä poliitikko ja vuodesta 1998 vuoteen 2005 maan ulkoministeri ja varakansleri Schröderin hallituksessa.

Radikaali nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joschka Fischer, 2006

Fischer ei koskaan suorittanut lukiota loppuun. Vuonna 1966 hän keskeytti myös valokuvaajan opintonsa.

Vuodesta 1967 alkaen Fischer toimi vasemmisto-opiskelijaliikkeessä. Seuraavana vuonna hän muutti Frankfurt am Mainiin, jossa hän elätti itsensä pätkätöillä ja samalla kävi kuuntelemassa Theodor W. Adornon, Jürgen Habermasin ja Oskar Negtin luentoja olematta varsinaisesti kirjoilla opiskelijana. Oma-aloitteisesti hän perehtyi kattavasti myös Karl Marxin, Mao Zedongin ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin tuotantoon.

1969 Fischer osallistui Algeriassa PLO:n järjestämään konferenssiin, jossa Jasser Arafat vaati taistelua Israelia vastaan.

Vuoteen 1975 saakka hän oli vasemmistoradikaalin militanttiryhmän Vallankumouksellinen taistelu (Revolutionärer Kampf) jäsen. Tuolloin hän osallistui useisiin kahakoihin poliiseja vastaan. 14. heinäkuuta 1976 Fischer pidätettiin Ulrike Meinhofin kuoleman johdosta järjestetyn mielenosoituksen yhteydessä.

Ulkoministerikaudellaan Fischer on pyytänyt tuonaikaista toimintaansa anteeksi. Oman kertomansa mukaan hän alkoi vuoden 1977 "Saksan syksyn" tapahtumien seurauksena kun työnantajaliiton puheenjohtaja Hanns Martin Schleyer kaapattiin ja murhattiin raa'asti erkaantumaan radikaalista liikkeestä.

Vihreä realisti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen liittymistään puolueeseen vuonna 1982 Fischer perusti Daniel Cohn-Benditin ja muiden kanssa Frankfurtissa Arbeitskreis Realpolitik -työryhmän, jossa muovattiin vihreille "reaalipoliittista" suuntausta. Vastakkainasettelu näiden uusien näkemysten kanssa johti Frankfurtissa "eko-fundamentalistien" ("Fundis") ja realistien ("Realos") väliseen ristiriitaan.

1983 Fischer valittiin liittopäiville ensimmäisten vihreiden joukossa.

1985 Hessenin osavaltiossa muodostettiin ensimmäinen punavihreä hallitus pääministeri Holger Börnerin johdolla. Tuolloin Fischer valittiin ympäristö- ja energiaministeriksi. Jo hänen ministerinvalansa herätti suurta huomiota epämuodollisen pukeutumisen vuoksi. 1987 Fischer joutui muiden vihreiden ohella jättämään hallituksen, sillä vihreät tekivät ydinvoimasta hallituskysymyksen. Pian seuranneiden uusien vaalien jälkeen Fischer toimi maapäivillä vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajana.

1991 vaaleissa punavihreät saavuttivat jälleen vaalivoiton ja palasivat neljän vuoden tauon jälkeen valtaan. Hans Eichelin (SPD) pääministerikaudella Fischer toimi jälleen Hessenin ympäristöministerinä. 1994 Fischer jätti tehtävänsä Hessenissä ja nousi palasi liittopäiville.

1995 Fischer sai aikaan puolueen sisäisiä ristiriitoja, sillä hän erkaantui puolueen tiukan pasifistisesta linjasta hyväksymällä sotilaalliset toimenpiteet YK:n suoja-alueiden ylläpitämiseksi Bosniassa ja Hertsegovinassa. Myös suuntaamalla vihreät talouspoliittisesti kohti markkinataloutta teki vihreistä entistä "reaalipoliittisemman" puolueen.

Ulkoministeri ja varakansleri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1998 vaaleissa oikeistokoalitio menetti enemmistönsä liittopäivillä kuudentoista vuoden kauden jälkeen. Ensi kertaa liittovaltion tasolla syntyi punavihreä koalitio. Gerhard Schröderin johtamassa hallituksessa Fischer nimitettiin ulkoministeriksi ja varakansleriksi.

1999 Fischer tuki Saksan osallistumista kansainvälisen oikeuden kannalta kiisteltyyn Kosovon sotaan. Tällöin saksalaiset sotilaat osallistuivat ensi kertaa sitten toisen maailmansodan sotatoimiin. Fischer perusteli sotaa viittaamalla kansallissosialistisen Saksan aikaiseen juutalaisten kansanmurhaan. Jotta uusi Auschwitz olisi estettävissä, on liittotasavallan armeijan toimittava Bosniassa ja Kosovossa. Fischerin mukaan rinnastettavuus kansallissosialismiin ja fasismiin oli ilmeistä. Tuolloin esitettiin myös sittemmin vääriksi osoittautuneita väitteitä, joiden mukaan Kosovossa olisi keskitysleirejä.

Fischerin reaalipoliittinen ote on herättänyt puolueensisäistä ankaraakin kritiikkiä. Tähän on antanut aihetta myös hänen suhtautumisensa Tšetšenian sotaan. Vuonna 1995 hän tuomitsi silloisen hallituksen toimimattomuuden asiassa kutsuen Tšetšenian tapahtumia ydinvallan suorittamaksi julmaksi pienen kansan murhaksi". Vuonna 2000 ulkoministeri Fischer puolestaan esitti, että Venäjää ei tule eristää ja sota terrorismia vastaan on oikeutettua.

Fischerin ansiona pidetään kuitenkin vuoden 2002 vaalivoittoa, joka mahdollisti punavihreän koalition jatkumisen vuoteen 2005 asti.

Politiikan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2005 vaalien jälkeen vihreät joutuivat Saksassa oppositioon. Tämän myötä Fischer luopui myös puolueen johtotehtävistä. Liittopäivistä hän erosi 1. syyskuuta 2006. Syksyllä 2006 Fischer nimitettiin vuodeksi vierailevaksi professoriksi amerikkalaiseen Princetonin yliopistoon.

Hänet on myös palkattu Turkin kautta kulkevan Nabucco-kaasuputkihankkeen päälobbariksi.[1]

Kirjallista tuotantoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Die Rückkehr der Geschichte: Die Welt nach dem 11. September und die Erneuerung des Westens. Kiepenheuer & Witsch, Köln 2005. (ISBN 3-462-03035-3)
  • Mein langer Lauf zu mir selbst. Knaur, München 2003. (ISBN 3-426-62208-4)
  • Die Weisheit der Mitte: Deutschland, Nationalstaat und europäische Integration. Kiepenheuer & Witsch, Köln 2001. (ISBN 3-462-03035-3)
  • Vom Staatenbund zur Föderation: Gedanken über die Finalität der europäischen Integration. Suhrkamp, Frankfurt a. M. 2000. (ISBN 3-518-06614-5)
  • Die globale Revolution: Wohlstandsverlust und Solidarität. 1996.
  • Risiko Deutschland: Krise und Zukunft der deutschen Politik. Knaur, München 1995. (ISBN 3-426-80075-6)
  • Der Umbau der Industriegesellschaft. Plädoyer wider die herrschende Umweltlüge. Goldmann, München 1993. (ISBN 3-442-12434-4)
  • Die Linke nach dem Sozialismus. Hoffmann & Campe, Hamburg 1993. (ISBN 3-455-10309-X)
  • Für einen neuen Gesellschaftsvertrag: politische Antwort auf die globale Revolution. Droemer Knaur, München 2000. (ISBN 3-426-77436-4)
  • Mehrheitsfähig: Plädoyer für eine neue Politik. Eichborn, Franfurt a. M. 1989. (ISBN 3-8218-0414-9)
  • Rechtsstaat und ziviler Ungehorsam: ein Streitgespräch mit Daniel Cohn-Bendit und Alexander Gauland. 1988. (ISBN 3-610-04709-7)
  • Regieren geht über Studieren. Ein politisches Tagebuch. Athenäum-Verlag, Frankfurt a. M. 1987. (ISBN 3-610-08443-X)
  • Der Ausstieg aus der Atomenergie ist machbar. Rowohlt, Reinbek 1987. (ISBN 3-499-15923-6)
  • Von grüner Kraft und Herrlichkeit. Rowohlt, Reinbek 1984. (ISBN 3-499-15532-X)
  • Und Tischbein hatte doch recht. 1984. (ISBN 3-927133-03-5)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]