Jokirapu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Rapu” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä, katso Rapu (täsmennyssivu).
Jokirapu
Ecrevisse pattes rouges.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut [1]
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Äyriäiset Crustacea
Luokka: Kuoriäyriäiset Malacostraca
Lahko: Kymmenjalkaiset Decapoda
Heimo: Ravut Astacidae
Suku: Astacus
Laji: astacus
Kaksiosainen nimi
Astacus astacus
(Linnaeus, 1758)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Jokirapu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Jokirapu Commonsissa

Jokirapu (Astacus astacus) on kymmenjalkaisiin kuuluva sisävesien äyriäinen. Se on Euroopan yleisin luonnonvarainen rapulaji, ja sen esiintymisaluetta ovat järvet ja virtaavat vedet pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa Ranskasta Venäjälle asti. Suomessa se on levinnyt maan eteläosien vesistöistä myös Itä- ja Pohjois-Suomeen.

Jokiravun esiintymistä on voimakkaasti rajoittanut rapurutto, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tuhosi jokirapukannat lähes koko Euroopasta. Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva täplärapu (Pasifastacus leniusculus), jota on istutettu Euroopan eri maiden (myös Suomen) vesistöihin, kestää rapuruttoa jokirapua paremmin, mutta taudinkantajana saastuttaa vesistöt niin, ettei jokirapukanta enää menesty samassa vesistössä.

Ruumiinrakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravulla on kymmenen raajaa ja ravun ruumis koostuu 19 jaokkeesta, joista osa on kasvanut yhteen. Joka jaokkeessa on pari raajoja tai muita lisäkkeitä. Eturaajat ovat kehittyneet voimakkaiksi saksiksi, ja seuraavien jalkaparien päässä on pienet pihdit. Takaruumis eli pyrstö on taipuisa, sillä sen kuusi jaoketta ovat erillisiä; näissä jaokkeissa ravulla on uimaraajat. Ravun koko ruumista suojaa erittäin kehittynyt kitiinikuori. Väritykseltään rapu on tyypillisesti vihertävän tai sinertävän ruskea, mutta myös sinisiä, punaisia ja jopa valkoisia yksilöitä tavataan silloin tällöin.

Rapu vaihtaa kuorta säännöllisesti ja kasvaa vain sinä aikana kun uusi kuori on vielä joustava. Pyyntikokoinen rapu (10 cm) on noin 5–9 vuoden ikäinen. Rapu pystyy aistimaan hajuja ja makuja tuntosarvillaan, suuosillaan ja myös saksien kärjillä. Ravun silmät ovat tappien päässä, ja se voi halutessaan liikuttaa toista niistä siten, että se näkee eteen- ja taaksepäin yhtä aikaa.

Ravun verenkierto on melko avoin, mutta hyvin kehittynyt. Sydän sijaitsee selkäkilven alla. Kiduksista tuleva hapekas, väritön kudosveri kulkee sydämeen, josta sydän pumppaa sen kuuden valtimon kautta eri puolilla kehoa sijaitseviin verionteloihin. Näistä onteloista veri palaa kiduksien kautta sydänpussiin ja sieltä edelleen sydämeen. Talvella rapu on horroksessa

Ravinto ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuinen rapu on lähes kaikkiruokainen. Etupäässä se syö pohjalle vajonnutta kuollutta ainesta ja kasviravintoa, mutta myös hyönteisiä, toukkia, nilviäisiä, mätiä ja kuolleita eläimiä. Näin ravut vähentävät pohjalle sedimentoituvaa ainesta sekä vesikasvillisuutta. Rapu vie ravinnon suuhunsa raajoillaan. Ravut ovat myös kannibaaleja: ne syövät pienempiä tai heikentyneitä lajitovereitaan. Voimakkaimmat ravut saattavat syödä sairastuneet, mikä on osasyynä esimerkiksi raputautien leviämiseen. Ravut saattavat myös taistella keskenään reviiristään tai ruoastaan. Taistelussa heikommaksi itsensä tunteva saattaa pudottaa saksensa.

Jokiravut viihtyvät kaikenlaisissa vesistöissä, parhaiten ranta-alueella enintään noin viiden metrin syvyyteen asti. Jokirapuja on saatu merroilla jopa 20 metrin syvyydestä järviltä, joilla on ravuille sopivia elinalueita näin syvällä. Parhaiten niille sopii hyvälaatuinen, hapekas, ei liian hapan vesi sekä kiinteä pohja, jossa on piilopaikkoja runsaasti eikä liikaa kasvillisuutta. Ravut ovat hämärissä liikkuvia yksineläjiä. Ravut ovat vaihtolämpöisiä ja niiden aktiivisuutta säätelee siten veden lämpötila, joten talvella ne liikkuvat vain harvakseltaan.

Jokiravut selviytyvät myös vähähappisissa vesissä, joten ne pärjäävät jopa akvaariossa. Vankeudessa ne pitävät pohjakalojen ruokkimiseen tarkoitetuista levätableteista.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koirasrapu on sukukypsä yleensä 3-kesäisenä, naaras vuotta myöhemmin. Ravut parittelevat syksyllä omilla oleskelupaikoillaan. Parittelu aloitetaan rituaalinomaisten liikkeiden ja eleiden avulla. Parittelun aikana koiras levittää sukuaukosta tulevan maidin naaraan takimmaisten kävelyjalkojen väliin ja pyrstön alapinnalle. Maiti kovettuu naaraan kuoren pinnalle muutaman millin pituisiksi vaaleiksi paketeiksi. Tavallisesti naaras laskee mätimunat (noin 100–300 kappaletta) 3–6 viikon kuluttua ensimmäisestä parittelusta ja voi siten paritella usean koiraan kanssa. Kovettunut maiti sulaa mädinlaskun yhteydessä ja hedelmöittää mätimunat. Naaras kantaa mätimunia leveän pyrstönsä alla seuraavaan kesään kunnes poikaset kuoriutuvat mätimunista yleensä kesä-heinäkuun aikana. Myös vastakuoriutuneet ravunpoikaset viettävät naaraan pyrstön alla elämänsä pari ensimmäistä päivää.

Rapu ihmisravintona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin kulttuureiden piirissä rapuja on tapana syödä, toiset taas suhtautuvat niihin varauksin. Esimerkiksi juutalaiset eivät uskonnollisten kieltojensa mukaan saisi äyriäisiä syödä. Suomessa maaseutuväestö on ilmeisesti vanhastaan karsastanut rapuja. Papit ovat kuitenkin syöneet rapuja korvikkeena paaston aikana kielletyille lihalle ja kalalle. Ravuista on tullut myös ylhäisön herkku, ja rapuja syödäänkin usein rapujuhlissa, jotka on tapana järjestää loppukesän tai alkusyksyn tienoilla. Rapuja keitetään 8-12 minuuttia. Ravun ruskea tai sinertävänruskea väri muuttuu punaiseksi kun sitä on keitetty noin 10 sekuntia. Ravussa syötävää on esimerkiksi pyrstössä. Ravinnoksi kelpaavat esimerkiksi täplärapu ja jokirapu.

Suomessa ravun pyydystys on kalastusasetuksen mukaan sallittu vain ravustuskautena, joka alkaa vuosittain 21. heinäkuuta klo 12 ja päättyy lokakuun lopussa. Muun osan vuodesta se on rauhoitettu.[2]

Jokirapu ja rapurutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokirapu oli alkuperäisena eurooppalaisena rapuna erittäin herkkä rapurutolle sen saapuessa Eurooppaan 1860-luvulla ja myöhemmin Suomeen 1890-luvulla. Ensimmäinen rapuruttoaalto hävitti suomalaisen rapukannan lähes olemattomiin ja romahdutti raputalouden. Suomen vesistöt ovat kuitenkin monimuotoisia ja osa jokiravuista onnistui selviytymään rapurutosta. Jokirapuja istutettiin sen kaupallisen ravon vuoksi täysin uusiin aiemmin ravuttomiin vesiin ja rapuruton tyhjentämiin vesiin vaihtelevalla menestyksellä. Tämän istutuskäytännön yhtenä seurauksena oli eri jokirapukantojen altistaminen rapurutolle kerta toisensa jälkeen.

Rapurutto on ollut erittäin tappava tauti, joka aiheuttanut suuren valintapaineen jokirapukannoissa. Rapurutolle itsellään on myös ollut tarve kehittyä vähemmän vaaralliseksi, sillä taudille on itsemurha tappaa kaikki isäntäyksilöt ja siten menettää kasvualustansa. Suomalaisten ahkeran jokirapujen istuttamisen ja jokiravun sekä rapuruton muutospaineen vaikutuksesta näyttää Suomeen kehittyneen muutamia jokirapukantoja, jotka kestävät rapuruttoa ja voivat toimia rapuruton oireettomina kantajina. Jokirapu on siten noin 150 vuoden aikana pystynyt kehittämään luonnonkantoja, jotka voivat tulla toimeen tietynlaisten rapuruttokantojen kanssa. Tämä antaa toivoa jokiravun paremmasta tulevaisuudesta[3].

Jokirapu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokirapukannat ovat Suomessa taantuneet hitaasti viimeistään 1860-luvulta lähtien. Jokirapusaalis on maassa romahtanut osapuilleen kymmenesosaan 1900-luvun alun tasosta ja vakiintunut 2–3 miljoonaan yksilöön.[4] Jokiravun esiintymisalue on yhä pohjoisemmassa Suomessa, josta esimerkkinä, tosin ikävänä, on Kemijoki, jonka runsaan jokirapukannan rapurutto tuhosi 2000-luvun toisella puoliskolla. Ilmaston lämpeneminen näkyy selvästi jokiravun levittäytyessä yhä pohjoisemmaksi. Eteläisessä Suomessa jokirapu on joutunut erittäin ahtaalle täpläravun vallatessa alaa ja levittäessä erittäin tappavaa rapuruton PsI-genotyyppiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Edsman, L., Füreder, L., Gherardi, F. & Souty-Grosset, C.: Astacus astacus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2010. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 22.8.2014. (englanniksi)
  2. Kalastusasetus (1116/1982), 18 §
  3. Jussila, Makkonen, Vainikka, Kortet, Kokko 2013: Crayfish plague dilemma: how be a corteous killer. Boreal Environmental Reserach.
  4. http://www.uef.fi/fi/home/-/asset_publisher/6Zu5/content/jokiravun-suojeluun-yli-400-000-euroa?redirect=http%3A%2F%2Fwww.uef.fi%2Ffi%2Fhome%3Fp_p_id%3D101_INSTANCE_6Zu5%26p_p_lifecycle%3D0%26p_p_state%3Dnormal%26p_p_mode%3Dview%26p_p_col_id%3Dcolumn-2%26p_p_col_pos%3D1%26p_p_col_count%3D7

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]