J. R. Danielson-Kalmari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
J. R. Danielson-Kalmari
J. R. Danielson.jpg
J. R. Danielson, Eero Järnefeltin maalaus vuodelta 1896.
Salkuton senaattori
1.8.190813.11.1909
Kansanedustaja
22.5.19073.4.1917[1]
Tiedot
Syntynyt 7. toukokuuta 1853[1]
Hauho[1]
Kuollut 23. toukokuuta 1933 (80 vuotta)[1]
Helsinki[1]
Puolue Suomalainen puolue[1]

Johan Richard Danielson-Kalmari (vuoteen 1906 Danielson, 7. toukokuuta 1853 Hauho23. toukokuuta 1933 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori, vanhasuomalainen poliitikko ja valtioneuvos. Hänet muistetaan suomalaisen valtiollisen historian tutkimuksen uranuurtajana, autonomian puolustajana, routavuosien myöntyväisyyspoliitikkona, Suomen akateemisen ja poliittisen elämän ”grand old manina” sekä J. K. Paasikiven poliittisena oppi-isänä.

Historiantutkija ja professori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Richard Danielsonin isä oli Hauhon kappalainen ja myöhempi Hartolan kirkkoherra Johan Philip Danielson, jonka suku oli alkujaan lähtöisin Ruotsin Smålandista ja tuli Suomeen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Äiti Amanda Lovisa oli tunnettua Palanderin sukua.[2]

Danielson kävi aluksi Hämeenlinnan yläalkeiskoulua ja kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisesta alkeisopistosta vuonna 1870. Yliopistolla hän opiskeli aluksi kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, mutta vaihtoi pian pääaineekseen historian. Ensimmäisen historiallisen tutkielmansa hän kirjoitti A. I. Arwidssonista. Danielson valmistui filosofian kandidaatiksi 1876, lisensiaatiksi 1878 ja tohtoriksi 1880.[2]

Yliopistoura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson omaksui varhain fennomanian mukaisen poliittisen maailmankuvan. Vuosina 1876–1877 ja 1879 Saksaan tekemillään opintomatkoilla hän sai vaikutteita historianfilosofisiin ja sosiaalipoliittisiin näkemyksiinsä, jotka tekivät hänestä jonkinlaisen uudistusmielisen konservatiivin. Merkittäviä saksalaisia esikuvia olivat kateederisosialismiksi kutsuttua konservatiivista uudistuslinjaa kannattaneet taloustieteilijät Adolph Wagner ja Gustav von Schmoller. Historioitsija Johann Gustav Droysen taas antoi Danielsonille aiheen Kaarle XII:ta käsitelleeseen lisensiaatinväitöskirjaan. Se tarkastettiin yhdessä samaa aikakautta käsitelleen dosentinväitöskirjan kanssa keväällä 1878 ja Danielson nimettiin yliopiston yleisen historian dosentiksi. Samana vuonna hänet nimitettiin myös lehtoriksi Vaasan lyseoon, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. Sen sijaan hän työskenteli saksankielen opettajana Helsingin ruotsalaisessä normaalilyseossa sekä historian opettajana suomalaisessa tyttökoulussa.[2]

Syksyllä 1880 Danielson valittiin vastikään asetuksella virallisesti tunnustetun ylioppilaskunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi fennomaanien saavutettua enemmistön. Hänen vaatimuksestaan radikaalisiiven johtaja Lauri Kivekäs ohitettiin, kun fennomaanien opiskelijajärjestö Suomalainen Nuija asetti yhteistä ehdokaslistaa. Danielsonin toimi ylioppilaskunnan johdossa jäi lyhytaikaiseksi, sillä vielä saman vuoden joulukuussa hän sai Zachris Topeliukselta vapautuneen yleisen historian professuurin. Kilpailevana viranhakijana oli ruotsinkielinen Magnus Gottfrid Schybergson, joka oli ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa saanut ruotsinkielisistä eniten ääniä. Danielsonin nimitystä professoriksi pidettiin (kieli)poliittisena ja virantäyttöön oli liittynyt puolueriita. Vastaväittäjänä toiminut Suomen historian professori ja fennomaanijohtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli järjestänyt Schybergsonin virkaväitöskirjan hylätyksi ja erityisen katkeroitunut menettelystä oli Schybergsonin puolesta toiminut taidehistorian professori ja svekomaanijohtaja C. G. Estlander.[3] Myöhemmin Danielson ja Schybergson ajautuivat tieteellisiin kiistoihin. Danielson hoiti professuuria vuoteen 1913.[2]

Danielson toimi myös Hämäläis-Osakunnan vt. kuraattorina 1880–1881 ja inspehtorina 1886–1903 sekä Suomen historiallisen seuran sihteerinä 1883–1884 ja esimiehenä 1885–1886, 1893–1894 ja 1912–1913. Lisäksi hän oli vuonna 1903 Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtajana ja 1906 perustamassa Suomalaista Tiedeakatemiaa.[2]

Tutkimustyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson vuonna 1899.

Poliittisten oppi-isiensä Yrjö-Koskisen ja J. V. Snellmanin tavoin Danielsonin historianfilosofiassa keskeisessä asemassa oli kansallinen painotus. Hän katsoi kansakunnan kehittyvän vähitellen kohti valtion muodostamista. Danielson korosti edeltäjiään enemmän kansanjoukkojen merkitystä historiallisessa kehityksessä sekä kannatti kokonaisvaltaisempaa historiankirjoitusta ja taloushistorian selkeämpää esiin nostamista. Karl Lamprechtin kehittelemää radikaalimpaa sosiaalihistoriaa hän ei enää kokonaan hyväksynyt.[2] Danielson ei kuitenkaan luonut uutta historiantutkimuksen koulukuntaa, sillä aikaa vievät yhteiskunnalliset tehtävät ja poliittinen tarkoitushakoisuus rajoittivat hänen tieteellistä työtään.[4]

Danielson osallistui 1880–1890-luvuilla Suomen autonomian puolustamiseen historiallisella argumentoinnilla, ruotsinkielisten Leo Mechelinin ja Robert Hermansonin huolehtiessa juridisesta puolesta. Venäläinen K. F. Ordin oli vuonna 1889 julkaissut suomalaisten autonomiakäsityksiä vastaan tähdätyn historiantutkimuksen Suomen valloitus. Danielson vastasi siihen 1890 omalla tutkimuksellaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan. Siinä hän puolusti tulkintaa, jonka mukaan Porvoon valtiopäivillä de facto perustettiin Suomen valtio. Teos käännettiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja englanniksi. Danielson julkaisi vielä 1892 samasta aiheesta teoksen Suomen sisäinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi, joka sekin käännettiin ruotsiksi ja venäjäksi.[2][5] Teokset oli suunnattu sekä kotimaiselle yleisölle että länsimaiden sivistystölle. Suomessa toivottiin myös, että keisari Aleksanteri III itse lukisi kirjan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, mutta tämä ei toteutunut. Suomessa Danielson sai kuitenkin teosten ansiosta lähes kansallissankarin maineen.[6] Poliittinen tarkoitushakuisuus ja tendenssimäisyys lähteiden valikoinnissa sekä tulkinnassa tosin vähensi Danielsonin Suomen autonomian syntyä koskeneiden tutkimusten tieteellistä arvoa.[7]

Samaan kansalliseen teemaan liittyivät vielä Danielsonin seuraavat teokset Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894) sekä Suomen sota ja sotilaat vuosina 1808 ja 1809 (1896). Niistä jälkimmäinen oli Suomen sotaa käsitellyt populaari esitys, joka pyrki vetoamaan lukijoiden isänmaallisiin tunteisiin ja sisälsi runsaasti sitaatteja aikalaiskirjeistä. Kirja sai Suomessa hyvin myönteisen vastaanoton.[7]

Poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliitikon uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson oli 1881 perustamassa Valvoja-lehteä ja toimi sen ensimmäinen päätoimittajana kolmen vuoden ajan.[2] Niin sanottu Valvoja-ryhmä pyrki ajamaan maltillista politiikkaa jossain konservatiivisten ”vanhojen” ja radikaalien ”nuorten” fennomaanien välissä.[8] He näkivät itsensä välittäjän roolissa. Vanhan polven fennomaaneihin verrattuna valvojalaiset korostivat enemmän yksilön merkitystä ja olivat kielikysymyksessä maltillisempia mutta sosiaalisesti edistyksellisempiä.[2] Radikaaliin K.P.T.-ryhmään suhtauduttiin Valvojan piirissä varauksellisesti ja Danielsonin välit Lauri Kivekkääseen rikkoontuivat kokonaan. Valvoja-ryhmä arvosteli toisaalta myös ruotsinkielistä Liberaalista puoluetta, jonka ohjelman Danielson tyrmäsi jo Valvojan ensimmäisessä numerossa.[8] Myöhemmin Danielson juurtui Suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelmaa hän 1900-luvun alussa uudisti sosiaalisissa kysymyksissä edistysmielisemmäksi.[2]

Danielson valittiin säätyvaltiopäivien pappissäätyyn toisena yliopiston kahdesta edustajasta vuosina 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 ja 1900. Vuosien 1904 ja 1905 valtiopäiville hänet valittiin Porvoon hiippakunnan edustajana.[9] Danielson oli myös vuosina 1885–1886 Suomen perustuslakien kodofioimiseksi perustetun niin sanotun Weissenbergin komitean sihteerinä.[2]

Ensimmäinen sortokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Vahdinvaihto”: Alex Federleyn pilapiirros Danielsonin nimityksestä yliopiston sijaiskansleriksi Th. Reinin tilalle.

Sortokauden alettua Danielson kannatti Yrjö-Koskisen tavoin myöntyväisyyslinjaa, joka oli molempien mielestä ainoa keino tulla toimeen Venäjän kanssa. Yrjö-Koskisesta poiketen Danielson tosin näki kysymyksen käytännöllisempänä ja kannatti hieman joustavampaa "suhteellista" myöntyvyyttä, sillä hänen mielestään oli säilytettävä yhteistyösuhteet myös perustuslaillisuutta kannattaneisiin nuorsuomalaisiin. Vuonna 1901 julkaisemassaan pamfletissa Mihin suuntaan? hän vaati valtion toimia sosiaalisen tasa-arvon lisäämiseksi ja alempien yhteiskuntaluokkien aseman parantamiseksi.[2] Samassa teoksessa hän hahmotteli myös perustelut maltilliselle myöntyväisyyspolitiikalle Venäjän suuntaan.[4] Tämän vuoksi Danielson menetti kirjan julkaisemisen myötä pääosan aiemmasta ”kansallissankarin” maineestaan perustuslaillisten silmissä, mutta teos teki hänestä vastaavasti venäläisten kannalta hyväksyttävämmän henkilön.[10]

Yrjö-Koskisen kuoltua vuonna 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi. Samana vuonna hän sai valtioneuvoksen arvonimen ja hänestä tuli yliopiston vt. sijaiskansleri perustuslaillisten mielipiteittensä vuoksi eroamaan joutuneen Thiodolf Reinin tilalle. Tämä leimasi Danielsonin entistä pahemmin suomettarelaiseksi myöntyvyysmieheksi.[2] Yliopiston johto piti häntä kuitenkin pienempänä pahana kuin vaihtoehtona ollutta kenraalikuvernööri Bobrikovin valitsemaa sijaiskansleria.[10] Vuonna 1904 Danielson aateloitiin, mutta hän ei koskaan hakenut introduktiota Ritarihuoneelle, sillä perustuslaillisten hallitsemassa aatelissäädyssä hänen olisi ollut vaikeaa vaikuttaa valtiopäivillä.[9] Samana vuonna hänet nimitettiin jäseneksi niin sanottuun Tagantsevin komiteaan, jonka oli tarkoitus määritellä tarkasti Suomen ja Venäjän valtiolliset suhteet ja rajanveto yleisvaltakunnallisen ja Suomen sisäisen lainsäädännön välillä. Komitean toiminta kuitenkin päätettiin syksyllä 1906.[2] Danielson kuului myös vuosina 1905–1906 eduskuntauudistusta valmistelleeseen Hermansonin komiteaan.[2]

Koska Reinin erottamista pidettiin yhtenä sortokauden vääryyksistä, vaadittiin julkisuudessa vuoden 1905 suurlakon aikana ja varsinkin sen jälkeen Danielsonin eroa sijaiskanslerin virasta. Hän viivytti kuitenkin eroaan vuoden 1906 helmikuuhun, jolloin Suomen ministerivaltiosihteeri ja samalla yliopiston vt. kansleri vaihtui. Danielsonin erottua Rein palasi tehtävään.[11]

Suuressa nimenmuutoksessa 12. toukokuuta 1906 Danielson muutti sukunimensä Danielson-Kalmariksi. Kalmari-nimi tuli hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimestä.[2] Vuonna 1851 kuollut Daniel Filip Danielson toimi aikanaan Korsholman itäisen voutikunnan kruununvoutina ja omisti pari muutakin maatilaa Saarijärvellä.[12] Hän oli ostanut Kalmarin tilan vuonna 1819.[13]

Autonomian viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson-Kalmari oli vuosina 1907–1917 Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä.[1] Hän tuli 1908 salkuttomaksi senaattoriksi nuor- ja vanhasuomalaisten yhteiseen Hjeltin senaattiin. Nuorsuomalaiset erosivat senaatista jo seuraavana keväänä ja yksinään vastuuseen jääneet vanhasuomalaiset kokivat vaalitappion. Tämän seurauksena hekin päättivät erota syksyllä 1909. Tarkoituksena oli välttää ensimmäisellä sortokaudella tapahtunut muista puolueista eristäytyminen ja venäläismielisiksi leimaantuminen. Danielson-Kalmari oli puolueessa linjanmuutoksen keskeisimpiä tukijoita. Nyt hän katsoi myöntyväisyyslinjan epäonnistuneen ja näki perustuslaillisuuden ainoana vaihtoehtona. Toisen sortokauden aikana hän ajoikin vähä vähältä myös Suomalaisen puolueen perustuslaillisuuden ja passiivisen vastarinnan kannalle. Edesmenneen Yrjö-Koskisen ja tämän poikien kannattaman linjan rikkominen johti Danielson-Kalmarin vastaisiin hyökkäksiin puolueen sisällä, mutta vuoteen 1913 mennessä hän sai vanhan linjan kannattajat syrjäytettyä puolueesta.[2]

Vuonna 1917 Danielson-Kalmari jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipoliitiikkaan vedoten. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän oli kuitenkin vaatimassa Suomelle itsenäisyyttä.[2]

Kunniavanhus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson-Kalmari vanhempana.

Suomen itsenäistymisen jälkeen Danielson-Kalmari jäi sivuun politiikan johdosta, mutta otti aktiivisesti kantaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin. Vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana hän oli kuningas- sekä saksalaismielinen ja kiersi maata pitämässä monarkiaa puoltavia valtiotieteellisiä esitelmiä. Ahvenanmaan omistusta koskeneen kiistan aikana 1920 hän kirjoitti historiantutkimuksen, jossa ”todisti” saariryhmän kuuluvan Suomelle. Danielson-Kalmarin mielipiteitä pidettiin arvovaltaisina, joskin vanhoillisuutensa vuoksi ne myös usein sivuutettiin. Sisällissota muutti hänen maailmankuvaansa pysyvästi oikeistolaisemmaksi, ja hän esiintyi vuonna 1930 vahvasti Lapuan liikkeen kannattajana.[2] Puolueista hän tuki kokoomusta.[14] Jonkinlaiseksi kansakunnan ”grand old maniksi” kohotettu Danielson-Kalmari toimi myös Turun yliopiston kanslerina vuosina 1921–1926 ja oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1925 vaaleissa. Hänet vihittiin Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1927.[2] Hän kokosi vielä tutkimuksellisen elämäntyönsä 11-osaiseen teossarjaan Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla, joka ilmestyi vuosina 1920–1933.

Viimeisinä vuosinaan Danielson-Kalmari muutti Vääksyn huvilalleen ja sokeutui, mutta jatkoi tiettävästi työskentelyä loppuun saakka. Hänen kuolemaansa vuonna 1933 pidettiin merkittävän suurmiehen poistumisena.[2]

J. R. Danielson-Kalmarin puoliso vuodesta 1878 oli Jenny Mathilda Heurlin (1854–1938), varatuomari Nils Heurlinin tytär. Heillä oli kolme tytärtä.[2] Suomalaisen puolueen puoluesihteeri K. N. Rantakari ja historiantutkija U. L. Lehtonen olivat Danielson-Kalmarin vävyjä.[2][15] Danielson-Kalmari puolisoineen on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudelle alueelle.[16]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson-Kalmarilla oli merkittävä vaikutus suomalaisen poliittisen konservatismin muotoutumiseen. Hän sopeutti Snellmanin ja Yrjö-Koskisen aatteita modernin ajan demokraattiseen järjestelmään ja lisäsi niihin sosiaalireformistisia piirteitä. J. K. Paasikivi piti myöhemmin Danielson-Kalmaria poliittisena oppi-isänään Venäjään suhtautumisen osalta ja katsoi Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan edustavan samaa suhteellisen myöntyvyyden linjaa uusiin oloihin sovellettuna.[2]

Muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson-Kalmarille pystytettiin vuonna 1954 Aimo Tukiaisen veistämä pronssinen rintakuva Lahden Vapaudenkadun alkupäähän. Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa Helsingissä on puolestaan Wäinö Aaltosen hänestä 1930 tekemä kipsinen rintakuva.

Danielson-Kalmari osti Asikkalan Vääksystä Suviniemi-nimisen huvilan vuonna 1892 ja vietti siellä kesänsä kuolemaansa saakka. Asikkalan kunta osti huvilan Danielson-Kalmarin perikunnalta vuonna 1986. Entistetty Suviniemi on nykyään kunnan ylläpitämä kotimuseo.[17][18]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Voltaire Kaarle XII:nen historian kirjoittajana (lisensiaatinväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1878
  • Zur Geschichte der sächsischen Politik 1706-1709 (dosentinväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1878
  • Bidrag till en framställning af Englands socialpolitik och ekonomisk-sociala utveckling under XIII-XVI århundradet (virkaväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1880
  • Die nordische Frage in den Jahren 1746-1751 : mit einer Darstellung russisch-schwedisch-finnischen Beziehungen 1740-1743. Helsinki, 1888
  • Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan: K. Ordinin "Suomen valloitus" nimisen teoksen johdosta. WSOY, Porvoo 1890
  • Suomen sisällinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi. WSOY, Porvoo 1891
  • Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. Helsinki 1894
  • Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808–1809. Weilin & Göös, Helsinki 1896
  • Suomen uudemmasta historiasta, osat 1–3 (toim.). Weilin & Göös, Helsinki 1898–1902
  • Suomen sota vv. 1808–1809. WSOY, Porvoo 1908
  • Ahvenanmaan asia vv. 1914–1920. Otava, Helsinki 1920
  • Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nella ja 19:nellä vuosisadalla, osat 1–11. WSOY, Porvoo 1920–1933
  • Vuoden 1819 raha-asetuksen säätäminen. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1924
  • Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen: kirjoituksia ja puheita, osat 1–4. WSOY, Porvoo 1928–1931

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesa Vares: ”Danielson-Kalmari, Johan Richard”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 338–343. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio. (sama teksti luettavissa myös Porvarillisen Työn Arkistossa)
  • Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g J. R. Danielson-Kalmari Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Vesa Vares: Danielson-Kalmari, Johan Richard Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.6.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Klinge (toim.) 1989, s. 572–574, 621, 623.
  4. a b Historiallisia humanisteja: Johan Richard Danielson-Kalmari
  5. Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 308, 569–574, 584–585. WSOY, Helsinki 2004.
  6. Klinge (toim.) 1989, s. 804–806.
  7. a b Juhani Mylly: Kansallinen projekti: Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa, s. 252–254. Kirja-Aurora, Turku 2002.
  8. a b Vesa Vares: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918, s. 38, 40–41. SKS, Helsinki 2000.
  9. a b Klinge (toim.) 1989, s. 683.
  10. a b Klinge (toim.) 1989, s. 840–841.
  11. Klinge (toim.) 1989, s. 857
  12. Kallio, Reino, Vanhan Saarijärven historia. Jyväskylä 1972, s. 316.
  13. Kalmarin kylän historia Kalmarinkylä.net. Viitattu 22.12.2012.
  14. Vesa Vares: Danielson-Kalmari, Johan Richard Porvarillisen Työn Arkisto.
  15. Lehtonen, Uno Ludvig (1870 - 1927) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  16. Voitto Viro: Vanha hautausmaa: Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas, 2. uusittu painos, s. 110. Otava, Helsinki 1993.
  17. Danielson-Kalmarin huvila Lahden museot. Viitattu 22.12.2012.
  18. Asikkalan nähtävyyksiä Asikkalainfo.com. Viitattu 31.7.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jukka Tervonen: J. R. Danielson-Kalmari: historiantutkija ja -opettaja. Suomen historiallinen seura 1991.
  • Taimi Torvinen: J. R. Danielson-Kalmari Suomen autonomian puolustajana. WSOY 1965.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta J. R. Danielson-Kalmari.