Joe Bonamassa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joe Bonamassa
Henkilötiedot
Syntynyt8. toukokuuta 1977 (ikä 46)
New Hartford, New York, Yhdysvallat
Muusikko
Tyylilajit Blues, Blues rock
Soittimet Kitara
Yhtyeet Bloodline (1994), Black Country Communion (2010-2013)
Levy-yhtiöt J&R Adventures
Aiheesta muualla
www.jbonamassa.com

Joe Bonamassa (s. 8. toukokuuta 1977 New Hartford, New York, Yhdysvallat[1]) on yhdysvaltalainen bluesrockkitaristi- ja laulaja, joka tunnetaan teknisesti painottuneesta soittotyylistään. Hän noudattaa samaa bluesrock-perinnettä kuin Stevie Ray Vaughan ja Eric Clapton.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonamassa alkoi soittaa kitarakauppias–kitaristi-isältään saamaansa lyhytskaalaista Chiquita-kitaraa jo neljävuotiaana. Seitsemänvuotiaana hän oli siirtynyt soittamaan täysikokoista JB Player Stratocaster -kitaraa ja hallitsi jo Stevie Ray Vaughanin ohjelmistoa.[2] Bonamassan esikuvia olivat muun muassa Paul Kossoff, Peter Green, Eric Clapton, irlantilaiset Rory Gallagher ja Gary Moore sekä Jeff Beck ja Jimmy Page.[3] Kymmenvuotiaana hän keikkaili kotikaupunkinsa Utican lähettyvillä, ja tuolloin kuuluisa blueskitaristi B.B. King huomasi Bonamassan taidot. Bonamassa yhtyeineen toimi 13-vuotiaana Kingin esiintymisissä lämmittelyesiintyjänä.[4] Tuohon aikaan Joe oli puoli vuotta kantrikitaristi Danny Gattonin seurassa. Gatton opetti hänelle eri soittotyylejä kuten kantria, varhaista rock'n rollia ja jazzia.[5]

Neljätoistavuotiaana hänet kutsuttiin Fenderin kitaratapahtumaan, ja tuolla matkalla länsirannikolle hän tapasi Allman Brothers Bandin basistin pojan Berry Oakley Jr:n. Joe ja Berry perustivat Bloodline-yhtyeen Miles Davisin pojan Erinin ja The Doors -kitaristi Robby Kriegerin pojan Waylonin kanssa. [4] He julkistivat yhden albumin, ja tuloksena oli kaksi listoille yltänyttä singleä: ”Stone Cold Hearted” ja ”Dixie Peach”.

Vaikutteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guitarist-lehden haastattelussa Joe Bonamassa mainitsee kolme albumia, joista hän on saanut soittoonsa eniten vaikutteita: Bluesbreakers with Eric Clapton, Rory Gallagherin Irish Tour ja Creamin Goodbye.[6] Hän on kuitenkin saanut vaikutteita muiltakin muusikoilta, joita ovat esimerkiksi B.B. King, Robert Johnson, Danny Gatton, Jeff Beck, Eric Johnson ja Buddy Guy. Bonamassan omaperäisessä soittotyylissä kuuluvat esimerkiksi rock, blues rock, jazz, kantri, delta blues, electric blues.

Sooloura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonamassan ensimmäinen sooloalbumi oli A New Day Yesterday, joka ilmestyi 2000, ja sen tuotti Tom Dowd. Kappaletta "Miss You / Hate You" samaiselta cd:ltä Bonamassa soitti uransa alkuaikoina joka esiintymisellään. Bonamassa otti rumpali Kenny Krammen ja basisti Eric Czarin tueksi kiertueelle ja avuksi albumin tekoon.

Ensimmäisen albumin tueksi tehdyn kiertueen jälkeen Bonamassa ja yhtye palasivat vuonna 2002 studioon tekemään tuottaja Clif Magnessin kanssa toista albumia So It's Like That. Toinen albumi, joka on lähempänä perinteistä rockmusiikkia kuin bluesia, kuten hänen kolme muuta studioalbumiaan, nousi ykkössijalle Billboardin blueslistalla. Vuonna 2002 Julkaistiin myös livealbumi A New Day Yesterday, live.

Kiertueen aikana ihailijat kyselivät, oliko yhtyeeltä tulossa enemmänkin perinteistä bluesia edustavia albumeja. Palautteen vuoksi Bonamassa teki vuonna 2003 ilmestyneen Blues Deluxe -albumin. Albumilla on yhdeksän coverkappaletta klassista bluesmusiikkia.

Vuonna 2004 Joe Bonamassa perusti managerinsa Roy Weismanin kanssa oman levy-yhtiön J&R Adventures ja julkaisi yhtyeensä kanssa Had To Cry Today -albumin, joka tyylillisesti edusti juuribluesin ja 60-luvun brittiläisen blues rock -vaikutteiden sekoitusta. "Olimme laittaneet viimeiset lanttimme sen varaan, että Had To Cry Today-albumi alkaisi tuottaa yhtiöllemme rahaa. Ja levyä myytiin hyvin!" kertoo Bonamassa. [5]

Vuonna 2006 Bonamassan viides soololevy You & Me nousi Billboard-lehden blues-listan ykköseksi. Levyllä soittivat Joe Bonamassan lisäksi Jason Bonham (rummut), Rick Melick (kosketinsoittimet), Carmine Rojas (bassokitara) sekä orkesterisovituksista vastasi Jeff Bova. Melick ja Rosas ovat soittaneet Bonamassan bändissä myös tästä eteenpäin. Tuottajana toimi ensi kertaa Kevin Shirley. Levyn nimi You & Me on saanut innoituksensa kitaristin Django Reinhardtin laulusta "Vous & Moi". Levyllä kuullaankin hänelle omistettu kappale Django.

Sloe Gin julkaistiin vuonna 2007. Levyllä esiteltiin entistä enemmän Joe Bonamassan musiikin akustista puolta, vaikkakin blues rock oli edelleenkin tärkeänä elementtinä mukana. Jälleen kerran levyn tuottajana toimi Kevin Shirley. Tämä albumi piti 10 viikkoa hallussaan Billboard-lehden blues-listan ykkössijaa.

Vuoden 2008 julkaisu oli LIVE From Nowhere in Particular, joka sisälsi Pohjois-Amerikan kiertueella 2007 äänitetyt 13 kappaletta. Tupla-albumilla Bonamassa esittelee live-versioita studio-albumiensa biiseistä ja myös ZZ Topin varhaiskauden tuotantoa edustava Just Got Paid on mukana.

Vuoden 2009 albumin The Ballad of John Henry tekemistä Bonamassa kuvailee yhdeksi hienoimmista hetkistä urallaan, mutta myös vaikeat hetket ihmissuhteissa leimasivat levyn tekemisen ajanjaksoa. Tästä kertoo mm. kappale "The Great Flood".[3] Albumi meni suoraan Billboard-lehden blueslistan ykköseksi ja pysyi listalla kuusi kuukautta.

Toukokuussa 2009 Joe Bonamassa esiintyi loppuun myydyssä konsertissa Lontoon Royal Albert Hallissa, paikassa jossa hänen lapsuusvuosiensa idoli Eric Clapton oli pitänyt jäähyväiskonserttinsa Cream-yhtyeen kanssa vuonna 1968. Bonamassan konsertin aikana Eric Clapton nousi lavalle ja yhdessä Bonamassan kanssa he esittivät Claptonin hitin "Further On Up The Road". [7] Live From The Royal Albert Hall julkaistiin sekä DVD:nä vuonna 2009 että tupla-CD:nä myöhemmin seuraavana vuonna.

Vuonna 2010 ilmestyi albumi Black Rock, jolla Bonamassa otti askeleen maailmanmusiikin suuntaan.[8] Maaliskuussa 2011 Ilmestyi Joe Bonamassan kahdestoista soololevy Dust Bowl. Kolmastoista sooloalbumi Driving Towards the Daylight ilmestyi toukokuussa 2012. Teppo Nättilä kuvaili albumia Blues Newsissa "täydelliseksi kokonaisuudeksi, jolla ei ole heikkoja hetkiä ja joka on täynnä kohokohtia sekä huimia musiikillisia onnistumisia"[9].

Soittimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonamassa on keräillyt kitaroita kolmetoistavuotiaasta lähtien, ja hänellä on nykyisin mittava kitarakokoelma, joka sisältää lukuisia vanhoja ja harvinaisia soittimia. Hänen mittava kitarakokoelmansa käy ilmi muun muassa hänen albumiltaan You And Me, jonka teossa on käytetty 22:a kitaraa ja viittä vahvistinta. Live-esiintymisissään Bonamassa käyttää yleisimmin Gibson Les Paul -kitaroita. Hän kuitenkin soittaa myös useilla muilla merkeillä ja malleilla. Bonamassan käsissä on vuosien varrella nähty muun muassa Fenderin Stratocaster- ja Telecaster-kitaroita. Joissakin esiintymisissä hän on soittanut Music Manilla. Vuoden 2016 alkupuolella julkaistulla Drive-musiikkivideolla hän taas soittaa Gretsch -merkkisellä puoliakustisella kitaralla.

Black Country Communion[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 2009 Guitar Center's King Of The Blues -tapahtumassa sai alkunsa Joe Bonamassan ja Deep Purplessa aikaisemmin soittaneen basisti–laulaja Glenn Hughesin yhteistyö .Seuraavana vuonna mukaan bändiin liittyivät rumpali Jason Bonham ja kosketinsoittaja Derek Sherinian. Albumi Black Country ilmestyi vuonna 2010 ja se nousi mm. Iso-Britannian albumilistalle.[3] Kesällä 2011 ilmestyi albumi Black Country Communion 2. Yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi jäi vuonna 2012 julkaistu Afterglow-albumi. Sen lisäksi yhtye julkaisi Live Over Europe -levyn. Maaliskuussa 2013 Bonamassa jätti yhtyeen ja basistilaulaja Glenn Hughesin mukaan ei antanut muiden jäljelle jääneiden jäsenten käyttää enää yhtyeen nimeä.

Joe Bonamassa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonamassan Suomen ensiesiintyminen tapahtui Järvenpään Puistobluesissa 3. heinäkuuta 2001.[10] Toisen kerran hän esiintyi Suomessa 11. toukokuuta 2009 Savoy-teatterissa Helsingissä.[11] Tilaisuus oli loppuunmyyty.[12] Kolmannella kerralla Bonamassa esiintyi Tavastia-klubilla 21. ja 22. toukokuuta 2010.[13] Neljännen kerran Bonamassa esiintyi Finlandia-talossa 13. maaliskuuta 2012 jälleen loppuunmyydyssä konsertissa.[14] Bonamassan viides esiintyminen Suomessa oli Hartwall Areenalla 13. lokakuuta 2013.[15] Bonamassan kuudes esiintyminen Suomessa oli Helsingin jäähallissa 22. syyskuuta 2018 ja seitsemäs samoin Helsingin jäähallissa 19. huhtikuuta 2023[16].

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sooloalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • A New Day Yesterday (2000)
  • So, It's Like That (2002)
  • Blues Deluxe (2003)
  • Had to Cry Today (2004)
  • You & Me (2006)
  • Sloe Gin (2007)
  • The Ballad of John Henry (2009)
  • Black Rock (2010)
  • Dust Bowl (2011)
  • Driving Towards the Daylight (2012)
  • Different Shades of Blue (2014)
  • Blues of Desperation (2016)
  • Redemption (2018)
  • Joe Bonamassa Christmas Comes But Once a Year (2019)
  • Royal Tea (2020)
  • Time Clocks (2021)
  • Blues Deluxe Vol. 2 (2023)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Joe Bonamassa discogs.com. Viitattu 18.10.2019. (englanniksi) 
  2. ↑ http://blues.about.com/od/artistprofiles/p/JoeBonamassa.htm (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
  3. ↑ a b c Henry Yates: Joe Bonamassa, The Story So far..., Provogue Records, 2011 (englanniksi)
  4. ↑ a b "Best of Joe Bonamassa", sivu 2. Cherry Lane Music Company, 2007 (englanniksi)
  5. ↑ a b Mick Taylor: Interview Joe Bonamassa, Mo' Joe's working, Guitarist-lehti, 25.8.2008 (englanniksi)
  6. ↑ Sheldon, Mark: Joe Bonamassa Rocks The Murat NUVO. 31.10.2011. Viitattu 31.10.2021. (englanniksi)
  7. ↑ "Joe Bonamassa Live From the Royal Albert Hall", Provogue PRDVD 72747, 2009 (englanniksi)
  8. ↑ Pasi Tuominen, "Bonamassan mielen maisemaa", Blues-Finland ISSN 1797-0784, 24.5.2010
  9. ↑ http://www.levyarvostelut.fi/levy/2641/driving-toward-the-daylight/ (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. ↑ Pääkonsertti, vanhankylänniemi 3.7.2001 Puistoblues. Viitattu 22.10.2013.
  11. ↑ Kitaravirtuoosi Joe Bonamassa (USA) Savoy-teatteri. Arkistoitu 23.10.2013. Viitattu 22.10.2013.
  12. ↑ Kitaravelho Joe Bonamassa konsertoi Helsingissä maaliskuussa 2.11.2011. Rytmi. Viitattu 22.10.2013.
  13. ↑ Kitaravirtuoosi Joe Bonamassa Tavastialle 21. ja 22.5. 5.2.2010. tiketti.fi. Viitattu 22.10.2013.
  14. ↑ Joe Bonamassa (US) tiketti.fi. Viitattu 22.10.2013.
  15. ↑ Joe Bonamassa Helsinkiin 19.4.2013. Rytmi. Viitattu 22.10.2013.
  16. ↑ Konserttiarvostelu | Kitaristi Joe Bonamassa soitti virtuoosisesti, mutta musiikki oli muovista Helsingin Sanomat. 20.4.2023. Viitattu 20.4.2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Joe_Bonamassa&oldid=21922720”