Jean-François Lyotard
| Jean-François Lyotard | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. elokuuta 1924 Versailles, Ranska |
| Kuollut | 21. huhtikuuta 1998 (73 vuotta) Pariisi, Ranska |
| Koulutus ja ura | |
| Koulukunta | postmodernismi, mannermainen filosofia |
| Vaikutusalueet | sosiologia, ylevä, juutalaisuus |
| Tunnetut työt | metanarratiivien mureneminen, Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (1979) |
| Väitöstyön ohjaaja | Mikel Dufrenne |
Jean-François Lyotard (10. elokuuta 1924 Versailles, Ranska – 21. huhtikuuta 1998 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen filosofi ja kirjallisuusteoreetikko. Hänet tunnetaan ennen kaikkea 1970-luvulla esittämistään postmodernismia koskevista näkemyksistä.[1]
Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyotard opiskeli Sorbonnessa, suoritti filosofian opettajan tutkinnon vuonna 1950 ja sai opettajanviran Algeriasta. Vuonna 1966 hänn opetti filosofiaa Pariisin eri yliopistoissa, vuonna 1987 siirtyi emeritusprofessoriksi. 1980- ja 1990-luvuilla hän vieraili usein yliopistoissa Yhdysvalloissa ja muualla Ranskan ulkopuolella.[1]
Lyotard oli kaksi kertaa naimisissa ja hänellä oli yksi poika. Hän kuoli leukemiaan vuonna 1998.[2] Hänet haudattiin Pére Lachaisen hautausmaalle Pariisiin.
Poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyotard kuului ranskalaiseen poliittiseen järjestöön nimeltä Socialisme ou Barbarie (SoB), joka muodostettiin vuonna 1948 korvaamaan Neuvostoliiton uusien hallitsemismuotojen selittämisessä epäonnistunut trotskilainen analyysi. ”Socialisme ou Barbarie” kehittyi ajan myötä anti-marxilaiseksi, ja Lyotard oli paljon esillä ”Pouvoir Ouvrier” -nimisessä ryhmässä, joka hylkäsi tämän asetelman ja erosi SoB:sta vuonna 1963.
“Suurten kertomusten” kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyotardin tuotantoa luonnehtii universaalien, metakertomusten ja yleisyyksien vastustus. Hän on jyrkän kriittinen valistusajan ”universalististen” näkemyksien suhteen, ja useiden hänen teostensa tarkoitus on kaivaa maata niiden perusperiaatteiden alta, jotka luovat tällaisia yleistäviä näkemyksiä. Kuuluisin esimerkki, teoksessa La Condition postmoderne: Rapport sur le savoir (suom. Tieto postmodernissa yhteiskunnassa) (1979), on Lyotardin väite nykyajan (postmodernin yhteiskunnan) ”epäluulosta metakertomuksia kohtaan”. Metakertomukset – eli "suuret kertomukset" – ovat laajoja, yleispäteviksi pyrkiviä ja maailmaa selittäviä teorioita tai filosofioita, kuten historiallinen kehityskertomus, kristinusko, usko tieteen kykyyn saavuttaa absoluuttinen tieto tai absoluuttisen vapauden mahdollisuuteen. Lyotard väittää, että postmodernissa yhteiskunnassa ei enää uskota tällaisten kertomusten eli narratiivien voivan edustaa kaikkia tai sisältää kaikki olennainen. Olemme nykyään herkkiä erojen, moninaisuuden sekä uskomusten ja halujen yhteensopimattomuuden suhteen. Tämän takia postmodernia aikaa luonnehtii pienten kertomusten (mikronarratiivien) runsaus. Mikronarratiivien käsitteen Lyotard luo soveltamalla ja uudelleentulkitsemalla Wittgensteinin käsitystä kielipeleistä.
Lyotardin teoksissa "kielipelit" viittaavat merkitysyhteyksien moninaisuuteen, loputtomiin, yhteismitattomiin ja erillisiin systeemeihin, joissa merkityksiä tuotetaan ja joissa niiden kiertokulkua ohjaavat säännöt luodaan.
Kielipelit ovat vahvasti läsnä myös teoksissa Au juste: Conversations (1979) ja Le Différend (1983), joissa Lyotard kehittelee postmodernia oikeudenmukaisuusteoriaa. Joidenkin mukaan mikronarratiivien ja kielipelien aiheuttama ihmisten etääntyminen ja eroaminen toisistaan romahduttaa koko etiikan. Usein ajatellaan, että yleisyys on todellisen moraalisen väitelauseen ehto: "älä varasta" on etiikan lause siinä, missä "älä varasta Antilta" ei ole. Jälkimmäinen lause on liian partikulaarinen ollakseen etiikan lause (mikä Antissa on niin erikoista?); se voi olla eettinen lause vain, jos se perustuu yleiseen lauseeseen ("älä varasta keneltäkään"). Yleisyyksiä ei voida tavoittaa maailmassa, joka on kadottanut uskon metakertomuksiin, ja etiikka näyttää siten olevan mahdotonta: oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus voivat tarkoittaa jotakin vain kielipelien sisällä, ja etiikan yleisyys on työnnetty ulos ikkunasta. Lyotard väittää, että oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden käsitteet eivät katoa postmodernismissa. Lyotardin uuden määritelmän mukaan epäoikeudenmukaista on käyttää ja soveltaa yhden kielipelin sääntöjä toiseen. Eettinen käytös liittyy tämän epäoikeudenmukaisuuden uhan huomioimiseen, sekä asioiden kunnioittamiseen niiden partikulaarisuudessa, sen sijaan että ne suljettaisiin jonkinlaiseen abstraktiin yleiskäsitekehikkoon. Täytyy siis huomioida erilaisuus, le différend.
Ylevä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyotard kirjoitti paljon myös estetiikasta. Huolimatta postmodernistin maineestaan hän oli suuri modernistisen taiteen ihailija. Lyotard näki "postmodernismin" olevan ajattelussa läpi historian piilevä taipumus, eikä kapeasti rajattu historiallinen ajanjakso. Hän piti modernistisen korkeataiteen ja avant-garden teoksista, jotka hän tulkitsi osoituksiksi käsitejärjestelmiemme rajoituksista. Lyotardin mukaan modernistinen taide voi opettaa paljon niille, jotka ovat liian täynnä valistuksen itseluottamusta.
Hän kehitti näitä teemoja erityisesti ylevän käsitteen suhteen. "Ylevä" on estetiikan termi, jonka myönteinen merkitys heräsi henkiin postmodernismin myötä yli vuosisadan hyljeksinnän jälkeen. Se viittaa miellyttävään levottomuuden tai pelon kokemukseen, jonka voi kokea kohdatessaan villejä ja uhkaavia näkyjä, kuten esimerkiksi valtavan jyrkän vuoren tai mustan hahmon taivasta vasten.
Lyotardia kiinnosti erityisesti Immanuel Kantin Arvostelukyvyn kritiikissään esittämä ylevän selitys. Teoksessaan Kant selittää tämän levottomuuden ja mielihyvän sekoituksen jakamalla ylevän kokemuksen "matemaattiseen" ja "dynaamiseen". Matemaattisessa ylevyydessä havainnon kohde iskeytyy mieleen sellaisella tavalla, ettemme pysty käsittämään sitä kokonaisuutena. Se on yksinkertaisesti mittaamattoman suuri. Se ylittää ja kumoaa tavallisen tapamme nähdä se. Dynaamisessa ylevyydessä mieli kavahtaa kohdetta, joka on äärettömästi meitä vahvempi. Sen paino, voima, mittasuhteet voisivat murskata meidät ilman pienintäkään toivetta vastustamisen mahdollisuudesta. Kant painottaa, että "aktuaalisessa" vaaratilanteessa koettu levottomuuden tai pelon tunne on hyvin erilainen kuin ylevän tunne. Ylevyys on esteettinen kokemus, ei tunne käytännön henkilökohtaista vaaraa. Tämä selittää levottomuuden tunteen.
Mielihyvän tunne tulee siitä, että inhimillinen järki vakuuttuu itsestään. Matemaattinen ylevä on häiritsevä, koska mielen kyvyt, jotka tuovat visuaaliset havainnot mieleen, eivät sovi sitä vastaavaan käsitteeseen. Toisin sanoen näkemämme ei voi täysin vastata sitä, minkä tiedämme olevan ulkopuolellamme. Tiedämme, että joku on esimerkiksi on vuori, mutta kokonaisuutena se ei mahdu havaintoomme. Ironisesti tämä vain lietsoo tietoisuuttamme ihmisjärjen mahdista. Aistimellisuutemme on kyvytön käsittelemään sellaisia ilmiöitä, mutta järkemme pystyy käsittämään asioita äärettömyyteen asti. Dynaamisessa ylevässä fyysisen vaaran tunteen pitäisi puolestaan herättää tietoisuus siitä, ettemme ole vain fyysisiä, aineellisia olentoja, vaan myös moraalisia ja Kantin termein noumenaalisia. Ruumis saattaa tulla murskatuksi, mutta järkemme ei tarvitse tulla. Tämä kaikki selittää, miksi ylevän kokemukseen liittyy sekä mielihyvä että tuska.
Lyotardia kiehtoo se, että juuri Kant, eräs valistuksen suurimmista filosofisista arkkitehdeista myöntää, ettei mieli pysty aina järjestämään maailmaa rationaalisesti. Jotkut kohteet ovat yksinkertaisesti sellaisia, ettei niitä voida tuoda siististi käsitteiden alaisuuteen. Lyotardille tämä on hyvä asia, koska "käsitteiden" kaltaiset yleistykset eivät huomioi asioiden yksityiskohtia. Ylevän kokemus on kriisi, jossa ymmärrämme etteivät mielikuvitus ja järki vastaa toisiaan. Ylevässä me Lyotardin mukaan koemme itse eron (le différend), mielen jännittymisen itsensä ja käsitteellisyytensä rajoilla.
Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyotardin tulkintoja on usein arvosteltu. Esimerkiksi "ylevän" analyysissaan hän tulkitsee Kantia hyvin väljästi ja jättää kokonaan huomiotta ylevän kokemuksen toisen tärkeän puolen, järjen yleisyyden miellyttävän tunnustamisen, mitä hän ei tietenkään voi hyväksyä.
Joidenkin mukaan Lyotardin teoriat ovat sisäisesti ristiriitaisia, koska Tieto postmodernissa yhteiskunnassa näyttää tarjoavan oman suuren kertomuksensa itse metakertomusten tuhoutumisen kertomuksessa. Tätä vastaan voidaan väittää, että Lyotardin oma narratiivi julistaa ainoastaan joidenkin epäonnistuneiden "legimaation kertomusten" kuolemaa, eikä itse tiedon kertomuksen kuolemaa. Ei ole loogisesti ristiriitaista sanoa, että narratiiveja koskeva väite on itsekin narratiivi, aivan kuten Lyotardin sanoessa, että "jokainen lausuma kielipelissä pitäisi tulkita 'liikkeeksi' pelissä", hänen väitteensä on itsessään jo "liike" kielipelissä.
Myöhempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyotard palasi jatkuvasti postmodernin käsitteeseen, kuten esseissään "Postmoderni selitettynä lapsille", "Kohti postmodernia" ja "Postmoderneja satuja". Hän valmisteli konferenssia postmodernismista ja mediateoriasta, kun kuoli äkillisesti vuonna 1998.
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (La Condition postmoderne: Rapport sur le savoir, 1979)
- Au juste: Conversations (1979)
- Le Différend (1983)
Kirjallisuutta suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lyotard, Jean-François: Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Suomennos Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino, 1985. ISBN 951-9066-13-6.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Richard Wolin: Jean-François Lyotard Encyclopaedia Britannica. Viitattu 20.1.2024.
- ↑ Jean-François Lyotard (1924—1998) Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 20.1.2024.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jean-François Lyotard, bibliografia (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Jean-Francois Lyotard European Graduate School (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||||||
