James P. Johnson

James P. Johnson
James P. Johnson 1920-luvun alussa.
Henkilötiedot
Syntynyt	1. helmikuuta 1894 New Brunswick
Kuollut	17. marraskuuta 1955 (61 vuotta) New York
Muusikko
Taiteilijanimi	James P. Johnson, Jimmy Johnson
Tyylilajit	jazz
Soittimet	piano
Levy-yhtiöt	Blue Note
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

James Price Johnson (1. helmikuuta 1894 New Brunswick – 17. marraskuuta 1955 New York) oli yhdysvaltalainen jazzpianisti ja säveltäjä. Hän loi ragtime-musiikkiin perustuvan stride-pianotyylin ja oli yksi keskeisistä vaikuttajista varhaisen jazzpianomusiikin kehityksessä. Hän sävelsi menestyneitä populaarimusiikin kappaleita kuten ”The Charleston” ja ”If I Could Be with You One Hour Tonight” sekä sävelsi musiikkia teatterinäytelmiin. Hän julkaisi myös klassista musiikkia. Johnson nauhoitti aktiivisesti 1910-luvun loppupuolelta 1930-luvulle ja oli 1940-luvulla mukana perinteisen jazzmusiikin uudelleenherättämisessä.

Elämä ja ura

Alkuvuodet

James P. Johnson (etuvasemmalla) esiintymässä New Yorkin Webster Hallissa vuonna 1947.

James P. Johnson syntyi New Brunswickissa 1. helmikuuta 1894. Hänen äitinsä Josephine Johnson (o.s. Harrison) työskenteli taloudenhoitajana ja hänen isänsä oli ilmeisesti mekaanikko William H. Johnson; isän henkilöllisyydestä ei tosin ristiriitaisten väestönlaskentatietojen takia ole täyttä varmuutta. Perheeseen kuului myös viisi vanhempaa sisarusta äidin edellisestä avioliitosta: sisaret Diana (s. 1873) ja Isabella (s. 1886) sekä veljet William H. (s. 1879), Richard Frank (s. 1882) ja Clifford (s. 1883). Diana oli tiettävästi kuollut nuorena. Kaikkien Jamesin sisarusten sukunimi oli Nevins äidin ensimmäisen aviomiehen mukaan. Myös Jamesin sukunimeksi ilmoitettiin myöhemmässä väestönlaskennassa Nevins.

Johnsonin äiti lauloi kirkkokuorossa. Vuonna 1898 hän hankki asuntoon pianon ja opetti nelivuotiaalle Jamesille melodioita ja sointuja ajan ragtime- ja blueskappaleista. Perhe muutti Jersey Cityyn vuonna 1902. Yhdeksänvuotiaana Jamesille hankittiin ensimmäisen kerran musiikinopettaja, koska äidin musiikkitietämys ei enää riittänyt pojan opettamiseen. Jersey Cityssä Johnson kuuli ensimmäisen kerran ragtime-pianistien soittoa. Vuonna 1908 perhe muutti New Yorkiin.

Nuorena Johnson kuunteli muun muassa bluesia, klassista musiikkia ja Scott Joplinin ragtime-sävellyksiä. Erityisesti Joplinin sävellystyyli oli tärkeä lähtökohta, josta Johnson myöhemmin lähti kehittämään omaa tyyliään. Lisäksi Johnson kuunteli usein Harlemissa vakituisesti esiintyvän neworleansilaisen pianistin Jelly Roll Mortonin soittoa.

Ammattilaisuran alku

1910-luvulla New Yorkissa alkoivat yleistyä ”vuokrajuhliksi” (engl. rent party) kutsutut yksityisasunnoissa järjestetyt illanvietot, joissa esitettiin musiikkia ja kerättiin pääsymaksuja yleensä juhlien järjestäjän vuokran maksamiseen. Tapahtumissa oli lähes aina piano, jota esittäjät saivat tulla soittamaan ilman erityistä järjestystä tai ohjelmistoa. Usein pianistit järjestivät soittokilpailuja (engl. cutting contest), joissa kilpailtiin alueen parhaan soittajan tittelistä. Johnson esiintyi tapahtumissa pientä korvausta vastaan ja alkoi vähitellen tulla tunnetuksi alueen pianistipiireissä. Hän tutustui tänä aikana muihin tärkeisiin newyorkilaisiin pianisteihin, kuten Eubie Blakeen, Luckey Robertsiin ja Willie ”The Lion” Smithiin. Roberts auttoi Johnsonia tämän säveltäjäuran alkuvaiheessa ja järjesti hänelle klassisen musiikin opetusta. Bruto Gianninin antamien klassisen musiikin oppituntien lisäksi Johnson oppi paljon myös ajan ragtime-pianisteilta kuten Blakelta ja Richard McLeanilta.

Vuonna 1912 Johnson alkoi esiintyä ammatikseen pianistina ja laulajana. Hän soitti muun muassa tanssiaisissa, vaudevillessa, elokuvateattereissa ja kabareissa. Yksi hänen vakiosoittopaikoistaan oli The Jungles -klubi New Yorkin Hell’s Kitchenissä. Hän soitti vaudeville-esityksissä yhdessä ragtime-pianisti Ben Harneyn kanssa. Johnsonin varhaiseen repertuaariin kuului populaarimusiikin kappaleita, lauluja musikaaleista sekä muun muassa Joplinin säveltämiä ragtime-kappaleita. Hän huomasi jo varhain kuuntelijoiden vaativan rytmikästä, tanssittavaa musiikkia.

Vuonna 1917 Johnson meni naimisiin laulaja ja tanssija Lillie Mae Wrightin kanssa. He esiintyivät molemmat vuoden 1918 musikaalirevyyssä Smart Set, jonka kiertue oli Johnsonin uran ensimmäinen. He esiintyivät myös myöhemmin yhdessä vaudeville-esityksissä. Parilla oli kaksi omaa lasta, poika James Jr. (s. 1926) ja tytär Arceola (s. 1928). 1930-luvulla he adoptoivat kolmannen lapsen, jonka nimeksi tuli Lillie Mae Jr.

Johnson vetäytyi vähäksi aikaa syrjään pianistipiireistä ollakseen herättämättä huomiota ja välttyäkseen asepalvelukselta – jotkut hänen ystävistään palvelivat ensimmäisessä maailmansodassa Yhdysvaltain armeijan jalkaväessä Euroopassa. Kun Johnson ryhtyi taas esiintymään, hän työskenteli päivisin varastotyöntekijänä ja soitti pianoa iltaisin.

Jazzpianisti Thomas ”Fats” Waller sai 17-vuotiaana pianotunteja Johnsonilta. Uruilla aloittanut Waller vietti pitkiä aikoja Johnsonin kodissa ja kehittyi nopeasti taitavaksi soittajaksi. Waller ja Johnson pysyivät ystävinä ja ajoittaisina yhteistyökumppaneina vuoteen 1943, Wallerin kuolemaan asti. Johnson nauhoitti Wallerin kuoleman jälkeen tälle tribuuttikappaleen ”Fats and Me” (suom. Fats ja minä).

Menestys ja loppuvuodet

Johnson oli yksi harvoja 1920-luvun menestyneistä jazzmuusikoista, jotka eivät olleet kotoisin New Orleansista. Vuonna 1920 hän perusti oman jazzyhtyeen nimeltä The Clef Club. Hän esiintyi 1920-luvulla paljon pianistina ja toimi teatterissa musiikillisena ohjaajana ja säveltäjänä. Vuonna 1923 Johnson esiintyi Charles Elgarin yhtyeen kanssa Englannissa teatterirevyyssä Plantation Days. 1930-luvulla hän esiintyi yhä harvemmin ja keskittyi enemmän teatterisäveltämiseen ja oman jazzyhtyeensä johtamiseen. Johnson aktivoitui uudelleen John Hammondin kutsuttua hänet esiintymään Spirituals to Swing -nimellä markkinoituihin konsertteihin Carnegie Hallissa vuosina 1938–1939. Hän esiintyi 1940-luvulla aktiivisesti ja soitti muun muassa radio-ohjelmassa This Is Jazz.

Johnson sai sydänkohtauksen vuonna 1946 ja jatkoi toivuttuaan esiintymistä, kunnes uusi kohtaus vuonna 1951 pakotti hänet lopettamaan soittamisen. Hän kuoli New Yorkissa 17. marraskuuta 1955. Lähes varattomana kuolleen Johnsonin hautajaisiin osallistui 75 ihmistä. Hänen hautansa Mount Olivetin hautausmaalla Queensissä pysyi merkitsemättömänä lähes 60 vuoden ajan.

Tuotanto

Pianosävellykset ja teatterimusikaalit

Musiikkinäytteet

Carolina Shout

Näyte James P. Johnsonin nauhoituksesta.

The Charleston

Näyte James P. Johnsonin orkesterin live-nauhoituksesta.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Johnson sävelsi uransa aikana yli 200 kappaletta. Hänen ensimmäisiin julkaistuihin sävellyksiinsä kuuluvat Smart Set -revyyhyn sävelletyt kappaleet ”Stop It”, ”Boys of Uncle Sam” ja ”Mama’s Blues”, joihin musiikkijulkaisija F. B. Haviland osti 1910-luvun lopulla oikeudet. Johnsonille maksettiin 25 dollarin kertakorvaus kappaleelta ilman rojalteja, ja hän käytti rahat uuden pianon ostoon. Muita Johnsonin elinaikana julkaistuja sävellyksiä olivat muun muassa ”If I Could Be with You”, ”The Charleston”, ”Jingles”, ”Snow Morning Blues”, ”Keep Off the Grass”, ”Scoutin’ Around” ja ”Carolina Shout”. Johnson ansaitsi paremmin esiintymisillään kuin sävellyksillään. Tämä johtui osittain stride-soittotyylin teknisestä vaikeudesta ja osittain myös siitä, että Johnsonin käyttämä kolmimuunteinen rytmi oli hankalaa merkitä nuottikirjoitukseen helposti ymmärrettävällä tavalla.

Vuonna 1923 sai ensi-iltansa teatterinäytelmä Running Wild, jolla Johnson saavutti ensimmäistä kertaa kaupallista menestystä. Näytelmään kuulunut ”The Charleston” -kappale sai Yhdysvalloissa aikaan charleston-seuratanssivillityksen. Toinen Running Wildistä tunnetuksi tullut kappale oli ”Old Fashioned Love”. Johnson sävelsi vuonna 1926 Henry Creamerin sanoittaman kappaleen ”If I Could Be with You One Hour Tonight” Ruth Ettingille. Kappaleesta tuli yksi Johnsonin menestyneimmistä ja siitä saadut rojaltit auttoivat säveltäjää selviämään laman yli. Johnson ja Fats Waller tekivät vuonna 1927 musiikkia teatterinäytelmään Keep Shufflin’ ja esiintyivät siinä yhdessä kahdella pianolla. Muita näytelmiä, joihin Johnson sävelsi musiikkia, olivat vuoden 1930 The Kitchen Mechanics Revue ja vuoden 1931 Sugar Hill. Yhteensä hän osallistui 12 näytelmän säveltämiseen.

Taidemusiikki

Jazzmusiikin lisäksi Johnson sävelsi urallaan myös taidemusiikkia, johon hän sisällytti afroamerikkalaisen populaarimusiikin piirteitä. Hänen ensimmäinen klassisen musiikin tuotoksensa oli vuonna 1928 Carnegie Hallissa esitetty pianorapsodia Yamekraw: A Negro Rhapsody, jonka Johnson sävelsi alun perin soolopianolle ja jonka sovitti orkesterille William Grant Still. Teos oli sekoitus spirituaaleja ja kansanmusiikkia ja sen esityksessä toimi solistina Fats Waller. Vuonna 1932 syntyi Johnsonin toinen taidemusiikkisävellys Harlem Symphony.

Vuonna 1934 Johnson sävelsi pianokonserton nimeltä Jassamine, vuonna 1935 sävellyksen Symphony in Brown ja vuonna 1936 Symphony Harlem -nimisen baletin. Hän teki W. C. Handyn ”St. Louis Blues” -kappaleesta sinfonisen sovituksen vuonna 1937. Johnsonin säveltämä ja Langston Hughesin sanoittama vuoden 1940 ooppera De Organizer esitettiin yhden kerran Carnegie Hallissa ja kuultiin seuraavan kerran lavalla vasta vuonna 2003, kun muusikko ja orkesterinjohtaja James Dapogny järjesti siitä uuden produktion. Vuonna 1942 ilmestyi Johnsonin toinen ooppera, Eugene O’Neillin näytelmään perustuva Dreamy Kid.

Nauhoitukset

Uransa aikana Johnson säesti muita artisteja yli 400 nauhoituksessa ja nauhoitti suuren määrän soolopianoesityksiä reikänauhalle. Hän teki ensimmäisen reikänauhatallenteensa vuonna 1916. Vuosina 1917–1921 hän nauhoitti Aeolian-yhtiölle muun muassa kappaleet ”Harlem Strut”, ”Caprice Rag”, ”Steeplechase Rag” ja ”Carolina Shout”. Ensimmäiset savikiekkoäänitteensä hän teki vuonna 1921.

Johnsonin vuoden 1921 soolonauhoituksesta ”Carolina Shout” tuli tärkeä osa varhaista jazzpianorepertuaaria ja se toimi usein nuorten muusikkojen teknisenä koekappaleena. Jotkut pitävät kappaletta ensimmäisenä nauhoitettuna jazzpianosoolona. Toisten lähteiden mukaan ensimmäinen jazzpianosoolo on Johnsonin vuoden 1922 ”Bleeding Heart Blues”. Jotkut Johnsonin 1920-luvun alun nauhoituksista julkaistiin nimellä Jimmy Johnson, vaikka pianisti ei yleisesti käyttänytkään lempinimeä ja hänen ystävänsä kutsuivat häntä yleisesti Jamesiksi.

Fats Waller nauhoitti Johnsonin kanssa 1920-luvun loppupuolella. Louisiana Sugar Babes -nimellä esiintyneeseen yhtyeeseen kuului Keep Shufflin’ -musikaalin orkesterin jäseniä. Waller soitti nauhoituksessa urkuja ja Johnson pianoa.

Vuosina 1927–1929 Johnson teki nauhoituksia blueslaulaja Bessie Smithin kanssa säestäen tätä muun muassa kappaleissa ”Backwater Blues” ja ”Wasted Life Blues”. Hän myös soitti vuoden 1929 lyhytelokuvassa St. Louis Blues, jossa Smith esiintyi. Johnson säesti 1920-luvulla myös muun muassa Ida Coxia, Trixie Smithiä, Ethel Watersia, Mamie Smithiä ja Laura Smithiä. Hän nauhoitti myös muun muassa Perry Bradfordin, Louis Armstrongin, Jabbo Smithin, King Oliverin ja Clarence Williamsin johtamien yhtyeiden kanssa, usein ilman mainintaa esiintyjien luettelossa. Vuonna 1930 hän nauhoitti omat sävellyksensä ”Jingles” ja ”You’ve Got to Be Modernistic”.

Kun perinteinen jazzmusiikki alkoi nousta uudelleen pinnalle 1940-luvulla, Johnson nauhoitti runsaasti materiaalia muun muassa Eddie Condonin, Mezz Mezzrow’n ja Edmond Hallin kanssa.

Soittotyyli

Johnsonin soitossa yhdistyivät ragtimen, bluesin ja klassisen musiikin vaikutteet. Hän ei soittaessaan koskaan toistanut sävellyksen osaa sellaisenaan, vaan varioi soittoa jokaisella toistokerralla. Harlemissa vaikuttaneiden aikalaistensa Luckey Robertsin, Willie ”The Lion” Smithin ja Fats Wallerin kanssa Johnson edusti niin sanottua stride-pianotyyliä, jossa pianistin vasen käsi soitti jatkuvasti vuorotellen bassonuotteja ja sointuja ”harppovassa” liikkeessä. Bassonuottia korostettiin toisinaan lisäämällä siihen desimi vasemman käden peukalolla. Stride-pianistit käyttivät aiempaan ragtime-musiikkiin verrattuna monimutkaisempia harmonisia ja rytmisiä rakenteita ja soittivat tyypillisesti kolmimuunteisessa rytmissä suoran ragtime-rytmin sijaan. Johnson tunnetaan lisänimellä ”stride-pianon isä”.

Vaikutus

Johnson ei ollut omana aikanaan missään vaiheessa suuren yleisön tuntema nimi. Hänen sävellyksiään ja nauhoituksiaan myytiin James P. Johnson -nimen lisäksi useilla nimivariaatioilla, kuten James Johnson, Jimmy Johnson ja James J. Johnson. Lisäksi hänet oli helppo sekoittaa lähes samannimisiin musiikintekijöihin kuten James Weldon Johnsoniin ja J. C. Johnsoniin. Vaikka hänen vaikutuksensa myöhempiin jazzpianisteihin oli kiistaton, kului vuosia, ennen kuin hänen elämästään ja tuotannostaan alettiin kiinnostua laajemmin.

Johnsonia pidetään yhtenä varhaisen jazzpianonsoiton tärkeimmistä edustajista ja hänellä oli tärkeä rooli ragtime-pianonsoittotyylin kehittymisessä jazziksi. Hänen tyylillään oli suuri vaikutus muun muassa Fats Walleriin, Art Tatumiin, Duke Ellingtoniin, Count Basieen ja Thelonious Monkiin. Hänen klassisen musiikin teoksensa sen sijaan menestyivät huonosti eivätkä ne ole saaneet paljoa huomiota osakseen. Monet hänen julkaisemattomista taidemusiikkisävellyksistään ovat kadonneet, mikä tekee niiden merkityksen arvioimisesta vaikeaa.

Johnson valittiin vuonna 1970 Songwriters Hall of Fameen. Vuonna 1995 Yhdysvalloissa julkaistiin hänen kuvallaan varustettu postimerkki.

Diskografia

Pianonauhoituksia

• ”Harlem Strut” (1921)
• ”Keep Off the Grass”/”Carolina Shout” (1921)
• ”Worried and Lonesome Blues” (1923)
• ”Scouting Around” (1923)
• ”Snowy Morning Blues” (1927)
• ”You’ve Got to Be Modernistic” (1930)
• ”Mule Walk” (1939)
• ”Blueberry Rhyme” (1939)
• ”Caprice Rag” (1943)
• ”Liza” (1945)
• ”Daintiness Rag”/”Ain’tcha Got Music” (1947)

Yhtyenauhoituksia

• ”Chicago Blues”/”Mournful Tho’ts” (1928)
• ”You Don’t Understand”/”You’ve Got to Be Modernistic” (1929)
• ”Go Harlem”/”Just a Crazy Song” (1931)
• ”Old Fashioned Love” (1939)
• ”Harlem Woogie”/”After Tonight” (1939)
• ”After You’ve Gone” (1944)

Nauhoituksia muiden yhtyeissä

• ”Lucy Long”/”I Ain’t Gonna Play No Second Fiddle” (Perry Bradford, 1925)
• ”Preachin’ the Blues”/”Backwater Blues” (Bessie Smith, 1927)
• ”’Sippi”/”Thou Swell” (Louisiana Sugar Babes, 1928)
• ”Guess Who’s in Town” (Ethel Waters, 1928)
• ”Blue Spirit Blues” (Bessie Smith, 1929)
• ”Coming On with the Come On” (Mezz Mezzrow, 1938)
• ”Night Shift Blues”/”Royal Garden Blues” (Edmond Hall, 1943)
• ”Ballin’ the Jack”/”Who’s Sorry Now” (Sidney De Paris, 1944)
• ”September Song”/”Who?” (Sidney Bechet, 1949)

Lähde: The New Grove Dictionary of Jazz.

Kirjallisuutta

• Brown, Scott E. & Hilbert, Robert: James P. Johnson: A Case of Mistaken Identity. Scarecrow Press and the Institute of Jazz Studies, Rutgers University, 1986. ISBN 978-0-8108-1887-3. (englanniksi)