James Dalhousie
James Andrew Broun Ramsay, Dalhousien 10. jaarli ja Dalhousien markiisi (22. huhtikuuta 1812 Dalhousien linna, Midlothian, Skotlanti – 19. joulukuuta 1860 Dalhousien linna, Skotlanti) oli brittiläinen virkamies, joka toimi Intian kenraalikuvernöörinä vuosina 1848–1856. Hänen on sanottu luoneen Brittiläisen Intian rajat lukuisilla anneksioilla sekä Intian keskitetyn hallinnon. Hän myös kehitti tarmokkaasti Intian liikenne- ja viestintäyhteyksiä. Dalhousien Intiassa toteuttamaa liitospolitiikkaa on pidetty yhtenä vuoden 1857 sepoy-kapinan taustatekijöistä.[1]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
James Ramsayn isä oli Dalhousien 9. jaarli George Ramsay, joka toimi muun muassa Kanadan kenraalikuvernöörinä ja Brittiläisen Itä-Intian joukkojen komentajana.[2] Ramsayn suvussa oli pitkät perinteet sotilaspalvelusta ja julkisissa viroissa toimimisesta.[1] James Ramsay valittiin vuonna 1837 parlamentin alahuoneeseen ja isänsä kuoltua seuraavana vuonna hän peri tältä Dalhousien jaarlin arvon ja siirtyi sukunsa edustajaksi ylähuoneeseen. Hän toimi Board of Traden varapuheenjohtajana 1843–1845 ja 1845–1846 sen puheenjohtajana eli kauppaministerinä Robert Peelin konservatiivihallituksessa. Hän sai maineen tehokkaana hallintomiehenä pyrkiessään ratkaisemaan rautatiemanian aiheuttamia ongelmia.[2][1] Dalhousie olisi halunnut asettaa Britannian rautatiet tiukempaan valtion kontrolliin, mutta pääministeri Peel vastusti sitä.[2]
Vaikka Dalhousie olikin konservatiivi, uusi whig-hallitus nimitti hänet vuonna 1847 Intian kenraalikuvernööriksi ja hän astui virkaansa 12. tammikuuta seuraavana vuonna.[2][1] Hän oli 35-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin Intian kenraalikuvernööri.[1] Hänen virkakautensa alkuun osui Multanin alueella puhjenneesta kapinasta alkunsa saanut, vuosina 1848–1849 käyty toinen sikhisota, jonka päätteeksi sikhien hallitsema Punjabin valtio liitettiin hänen päätöksellään Brittiläiseen Intiaan vuonna 1849.[1][2] Dalhousie oli aluksi ollut varovainen kapinan tukahduttamisessa, joten hänen epäiltiin tahallisesti antaneen tilanteen eskaloitua saadakseen tekosyyn Punjabin täydelliseen kukistamiseen. Joka tapauksessa Dalhousie palkittiin tämän jälkeen markiisin arvolla.[1] Vuonna 1852 hän antoi vastaavasti brittien ja Intian naapurimaan Burman välisten kiistojen paisua sodaksi, joka johti vuoden sisällä brittijoukkojen voittoon vähäisin tappioin. Tämän seurauksena Britannian valtapiiriin liitettiin myös koko Ala-Burma, mukaan lukien tärkeä Rangoonin satamakaupunki.[1][2] Dalhousie laajensi Brittiläistä Intiaa myös rauhanomaisesti. Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania oli aiempina vuosina ottanut monia intialaisia ruhtinaskuntia suojelukseensa, ja tavan mukaisesti lapsettomat ruhtinaat joutuivat pyytämään brittihallinnolta lupaa perillisen adoptointiin. Dalhousie määräsi epäämään kaikki tällaiset luvat, jolloin ruhtinaskunnat ”lankeaisivat” Britannian omistukseen hallitsijasukujensa sammuessa (ns. doctrine of lapse). Tällä tavoin liitettiin muun muassa Satara vuonna 1848 sekä Jhansi ja Nagpur vuonna 1854.[1]
Dalhousie pyrki luomaan Brittiläiseen Intiaan keskitetyn hallinnon sekä kehittämään sitä varten tarvittavia liikenne- ja viestintäyhteyksiä. Hänen aikanaan rakennettiin Intian ensimmäiset rautatiet ja laadittiin myöhemmän rataverkon pohjana olleet suunnitelmat. Samoin Intiaan rakennettiin lennätinverkkoa, luotiin yhtenäinen postilaitos ja pyrittiin saattaamaan loppuun nimellä Grand Trunk Road tunnettu maantieyhteys Kalkutan ja Delhin välillä. Lisäksi kouluopetusta pyrittiin kehittämään. Dalhousie pyrki kitkemään Intiasta myös epähumaaneina pidettyjä perinteitä, kuten Punjabin alueella harrastettua tyttölasten surmaamista ja eräiden Orissan alueen vuoristoheimojen harrastamia ihmisuhreja.[1]
Suurin Dalhousien toteuttamista alueliitoksista oli vuonna 1856 toteutettu Oudhin kuningaskunnan liittäminen Brittiläiseen Intiaan. Tällä kertaa kyse ei ollut hallitsijasuvun sammumisesta, vaan liitos perusteltiin sillä, että Oudhin kuningasta syytettiin itsevaltaisesta ja huonosta hallinnosta.[1][2] Kyseenalaisilla perusteilla toteutetun liitoksen jälkeen Oudhin suurmaanomistajat ja islamilainen eliitti menettivät monet etunsa, mikä loi osaltaan pohjaa suuren kapinan puhkeamiselle seuraavana vuonna. Dalhousie kuitenkin ehti lähtemään Intiasta jo vuonna 1856.[1] Charles Canning astui hänen seuraajakseen 29. helmikuuta.[2] Jälkeenpäin Dalhousien häikäilemättömän anneksaatiopolitiikan katsottiin olleen merkittävänä syynä sepoy-kapinan puhkeamiseen, ja hänen toimintansa Intian modernisoimiseksi jäi tämän seikan varjoon.[1]
Terveytensä petettyä Dalhousie kuoli vuonna 1860 vain 48-vuotiaana. Hänen markiisinarvonsa ei periytynyt kenellekään.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Kenneth A. Ballhatchet: James Andrew Broun Ramsay, marquess and 10th earl of Dalhousie (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 10.7.2014.
- ↑ a b c d e f g h Nordisk familjebok (1915), s. 978–979 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 10.7.2014.
| ||||||||||||||||||||||
