Jalokiurunkannus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jalokiurunkannus
Corydalis nobilis.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Emäkkikasvit Fumariaceae
Suku: Kiurunkannukset Corydalis
Laji: nobilis
Kaksiosainen nimi
Corydalis nobilis
(L.) Pers.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Jalokiurunkannus Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Jalokiurunkannus Commonsissa

Jalokiurunkannus (Corydalis nobilis) on aikaisin keväällä kukkiva, kellertäväkukkainen kasvi. Laji on myrkyllinen.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokiurunkannuskasvusto.

Monivuotinen jalokiurunkannus kasvaa 40–60 cm korkeaksi. Kasvi on juurakollinen, roteva ja monivartinen. Kierteisesti varressa olevia lehtiä on lukuisia ja ne ovat toistamiseen parilehdykkäisiä. Pikkulehdykät ovat kapeita ja väriltään sinivihreitä. Laji kukkii edellisenä kesänä keräämänsä vararavinnon turvin. Kukinto on tiivis ja runsaskukkainen terttu. Kukkien tukilehdet ovat lähes kukan kokoisia ja väriltään vihreitä. Verhiö on kaksilehtinen. Kannuksellinen teriö on noin 20 mm pitkä ja väriltään keltaisen tai valkoisen kirjava. Suomessa jalokiurunkannus kukkii touko-kesäkuussa. Kasvi lakastuu nopeasti kukkimisen ja siementen kehittymisen jälkeen. Hedelmä on litteä, suikeahko kota.[1]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokiurunkannus on alunperin kotoisin Keski-Aasiasta Siperiasta.[2] Lajia on jo pitkään viljelty koristekasvina muun muassa Ruotsissa ja Suomessa, missä se on paikoitellen myös villiintynyt luontoon.[3] Suomessa jalokiurunkannusta tavataan paikoitellen villiintyneenä PoriTampere-linjan eteläpuolella. Pohjoisempaa lajista tunnetaan vain muutamia esiintymiä, muun muassa Oulusta.[1][4]

Suomeen ja Ruotsiin jalokiurunkannus päätyi vahingon kautta. Luonnontutkija Carl von Linné oli pyytänyt savonlinnalaissyntyistä tutkimusmatkailija Eric Laxmannia toimittamaan Siperiasta särkyneensydämen siemeniä Ruotsiin. Laxmann lähetti Linnélle kuitenkin erehdyksessä jalokiurunkannuksen siemeniä, joita Linné kasvatti puutarhassaan ensimmäisen kerran vuonna 1765. Suurin osa Ruotsin ja Suomen vanhoista jalokiurunkannuskasvustoista on peräisin Linnén kasvattamista yksilöistä.[3]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa jalokiurunkannusta tavataan villiintyneenä lähinnä pihoilla ja puistopensastoissa.[1] Laji on tyypillinen erityisesti vanhoissa kartanopuistoissa ja huvilayhdyskunnissa.[3][5]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokiurunkannusta viljellään puutarhojen koristekasvina.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998., s. 94-95.
  2. a b Den virtuella floran: Sibirisk nunneört (ruots.) Viitattu 12.2.2012.
  3. a b c 'Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsinki 1998. s. 124.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Jalokiurunkannuksen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 12.2.2012.
  5. Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. 2005. s. 450.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]