Jacques Hébert

Jacques Hébert

Jacques René Hébert (15. marraskuuta 1757 – 24. maaliskuuta 1794) oli ranskalainen vallankumousmies ja lehtimies. Hébert julkaisi radikaalia lehteä nimeltä Le père Duchesne, joka oli ajan kiivaimpia kiihotuslehtiä.

Hébertin kannattajista käytettiin nimeä hébertistit, ja he muodostivat vallankumouksen terrorikauden takana olleen äärivasemmistolaisen vuoripuolueen jyrkimmän siiven. Danton johti maltillisempaa ja Robespierre keskisiipeä.

Vuoripuolue oli mukana vallankumouksen alussa 1789 pienemmässä roolissa mutta nousi katumellakoiden, kiihotuksensa ja veritöiden kautta valtaan liberaalit syrjäyttäen loppuvuonna 1792. Robespierre kukisti maaliskuussa 1794 ensin Dantonin kanssa hébertistit (teloitettiin 24.3.), minkä jälkeen hän pystyi omine tukijoineen kukistamaan Dantonin siiven maaliskuun lopussa (teloitettiin 5.4.).

Ranskan suuri vallankumous

Hébert otti innokkaasti osaa Ranskan suureen vallankumoukseen; hän oli tärkeimpiä painostajia kuningas Ludvig XVI:n kuolemaan tuomitsemisen ja mestaamisen takana ja keksi myös syytteen insestistä (kuningattaren 7-vuotiaaseen poikaan), jonka perusteella kuningatar Marie Antoinette toimitettiin giljotiiniin.

Järjen palvonta

Hébert oli myös merkittävin tekijä Ranskan uskonnosta riisumisen takana ja niin sanotun järjen palvonta -kultin kehittämisessä. Sen seurauksena kirkkojen kallisarvoisia esineitä tuhottiin tai riepoteltiin ympäriinsä naamiaiskulkueissa. Edes Venäjän Lokakuun vallankumous ei mennyt niin pitkälle; siellä tajuttiin - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - kirkollisten esineiden historiallinen arvo. Jotkut historioitsijat ovat käyttäneet Hébertistä nimityksiä "hirviö" tai "hirveä Hébert" (Octave Aubry). (Robespierre taas oli deisti ja perusti "korkeimman olennon" palvonnan.)

Syyskuun murhat

Hébert johti niin sanottujen syyskuun murhien aikana Pariisissa Forcen vankilassa riehunutta osastoa; vankilan merkittävin asukki oli Lamballen ruhtinatar Marie-Louise de Savoie-Carignan, joka oli kuningatar Marie Antoinetten lähin ystävä.

Aubry kuvaili ruhtinattaren kohtaloa: kun ruhtinatarta vaadittiin vannomaan rakkautta isänmaata kohtaan ja vihaa kuningasta ja kuningatarta kohtaan, hän vannoi viipymättä alkuosan, mutta ei voinut vannoa vihaa läheisiä ystäviään kohtaan. Häntä varoitettiin kuiskaten, että kieltäytyminen merkitsisi kuolemaa, mutta onneton nainen puhkesi itkuun, kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään; tällöin Hébert käänsi katseensa häneen ja lausui kuolemantuomion Forcessa tuolloin käytetyin sanoin:

»Päästäkää rouva menemään.»

Ruhtinatar vietiin kadulle, ja kun hän näki ympäriinsä lojuvat surmatut, hän huokaisi viime sanoinaan:

»Kuinka hirveätä!»

Lähin Hébertin apulainen iski häntä sapelilla kaulaan, ja keihäät lävistivät naisen; ruumis riisuttiin ja jätettiin tuntikausiksi väkijoukon pilkan kohteeksi. Lopulta Hébert käski katkaista ruhtinattaren kaulan; niin ikään hänen käskystään ruhtinattaren pää vietiin seipään kärjessä kuningattaren ikkunan alle. Kovaonninen nainen katsoi ystävättärensä päätä ilmeettömänä ja sanoi:

»Oi, ei minulla enää ole kyyneleitä jäljellä....»

Moolokin jano

Hébertin pyrki lisäämään valtaansa ja tuki tätä veriteoilla kumppaneitaan useammin. Ns. Yleisen turvallisuuden valiokunta, jonka kärjessä Hébert oli, aloitti nimellä Moolokin jano (Octave Aubry) kutsutun terrorikampanjan, jonka aikana kymmeniä tuhansia pääosin viattomia ihmisiä murhattiin pääasiassa tekosyillä.

Menetelminä käytettiin kaikkea mahdollista giljotiinista hukuttamiseen.

Tilanne johti siihen, että monet kauppalaivojen varustajat lähtivät mieluummin merelle jollakin orjalaivallaan harjoittamaan kaapparilaivatoimintaa, koska merellä oli - jopa voimakkaiden vihollislaivastojen keskelläkin - yleisesti ottaen vähemmän hengenvaarallista kuin siellä, mihin Yleisen turvallisuuden valiokunnan ja siis Hébertin käsi ulottui: jos brittifregatti pakotti ranskalaiskaapparin antautumaan, vangiksi jääneitä kohdeltiin sotavankeina eli suhteellisen säällisesti.

Hébertin viimeiseksi mittavaksi teoksi jäi kuningatar Marie Antoinetten toimittaminen giljotiiniin.

Hébertin loppu

Maaliskuussa 1794 Maximilien Robespierre kukisti ensin Dantonin tuella hébertistit (teloitettiin 24.3.), jonka jälkeen hän pystyi omine tukijoineen kukistamaan Dantonin siiven (teloitettiin 5.4.) ja ryhtymään lähes diktaattoriksi. Hébertiä on pidetty vieläkin radikaalimpana ja verisempänä kuin Dantonia tai edes Robespierrenä, ja valtataktisten syiden lisäksi nämä seikat ja Hébertin omavaltaisuus saattoivat vaikuttaa toimiin.

Hébertin kerrotaan olleen hysteerinen matkallaan giljotiinille. Häntä seurasivat monet hänen kannattajistaan. Joku katsojista ilkkui hänelle viime hetkellä ennen mestauslavalle nousua:

»Kukas se sanoikaan: "Mitä ilmiantaja Robespierrestä - siitä pikku rotasta?" Kukas nyt katkaiseekaan kenen kaulan?»

Pyöveli Sansonin kerrotaan käsitelleen juuri Hébertiä poikkeuksellisen kovakouraisesti mestattavaksi siirrettäessä, vaikka hän yleisesti ottaen pyrki tekemään työnsä mahdollisimman asiallisesti. Hébertistien mestauksesta katsotaan terrorin pahimman vaiheen lopun alkaneen. Lopullisesti terrori päättyi, kun Robespierre ja hänen lähimmät miehensä, erityisesti "Verenjuoja" -nimellä kutsuttu Georges Couthon sekä Saint-Just kukistettiin ja lähetettiin giljotiiniin.

Lähteet

• Octave Aubry: Ranskan suuri vallankumous, osa 2 , WSOY 1962
• NAVY NEWS, Ison-Britannian laivaston tiedotuslehti