Jaakko II (Englanti)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jaakko II ja VII
King James II by Sir Godfrey Kneller, Bt.jpg
Englannin ja Skotlannin kuningas
6. helmikuuta 168511. joulukuuta 1688
Edeltäjä Kaarle II
Seuraaja Vilhelm III Oranialainen
Maria II
Tiedot
Syntynyt 14. lokakuuta 1633
Lontoo, Englanti
Kuollut 16. syyskuuta 1701 (67 vuotta)
Saint-Germain-en-Laye, Ranska
Puoliso Anna Hyde
Mary Modena
Uskonto roomalaiskatolilainen
Allekirjoitus JamesIISig.svg

Jaakko II (engl. James II, 14. lokakuuta 163316. syyskuuta 1701) oli Englannin, Irlannin ja Skotlannin (nimellä Jaakko VII) kuningas vuodesta 1685 lähtien. Jaakko II hallitsi veljensä Kaarle II:n jälkeen. Hän oli Englannin viimeinen katolinen hallitsija, ja pyrkimykset levittää katolilaisuutta olivatkin pääsyy hänen nopeaan kukistumiseensa. Englannissa ja Skotlannissa hänen valtakautensa päättyi 1688, Irlannissa 1690.

Kukistettuaan Monmouthin herttuan kapinayrityksen Kaarle II:n kuoltua Jaakko aloitti katolistamistoimet muun muassa nimittämällä katolisia korkeisiin virkoihin protestanttien tilalle ja ajamalla läpi lain, jolla katolisuus tehtiin tasavertaiseksi uskonnoksi valtion anglikaanisuuden rinnalle. Tämä suututti anglikaaneja, ja Lontoon piispan johtama ryhmä päätyi pyytämään Jaakon Maria-tyttären aviomiestä, Alankomaiden Vilhelm Oranialaista, turvaamaan Englannin protestanttisuuden.

Vilhelm nousi maihin Englantiin, marssi Lontooseen ja kukisti Jaakon mainiossa vallankumouksessa. Nimitys tulee lähinnä siitä, ettei vallankaappaamiseen tarvittu juurikaan verenvuodatusta, sillä monet Englannin armeijan protestantit eivät halunneet taistella. Jaakko vangittiin, mutta hän onnistui pakenemaan Ranskaan. Hän kuoli Saint-Germain-en-Layessa vuonna 1701.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko oli Kaarle I:n ja Henrietta Marian kolmas poika (ensimmäinen kuoli synnytyksessä). Hän syntyi St. Jamesin palatsissa lokakuussa 1633 ja hänestä tuli Yorkin herttua seuraavana vuonna. Englannin sisällisodan ajan Jaakko vietti Oxfordissa, rojalistien tukialueella. Kun kaupunki antautui vuonna 1646, parlamentti määräsi Yorkin herttuan kotiarestiin St. Jamesin palatsiin. Vuonna 1648 hän pakeni palatsista ja matkusti naamioituneena Haagiin. Kun Kaarle I mestattiin vuonna 1649, monarkistit julistivat Jaakon vanhemman veljen Kaarle II:n kuninkaaksi. Skotlannin ja Irlannin parlamentit tunnustivat Kaarle II:n kuninkaaksi ja hänet kruunattiin Skotlannin kuninkaaksi Sconessa vuonna 1651. Hän ei kuitenkaan pystynyt nousemaan Englannin hallitsijaksi ja näin muodoin muutti maanpakoon Ranskaan.

Kuten veljensä, myös Jaakko etsi turvapaikkaa Ranskasta ja palveli Henri Turennen armeijassa. Kun Kaarle liittoutui vuonna 1656 Ranskan vihollisen Espanjan kanssa, Jaakko liittyi Espanjan armeijaan.

Vuonna 1660 Englannin restauraatiossa Kaarle II palasi valtaistuimelle. Vaikka Jaakko oli hänen kruununperijänsä, käytännössä hänen mahdollisuutensa periä kruunu vaikutti heikolta, sillä Kaarle oli vielä nuori mies, jolla oli mahdollisuus hankkia lapsia. Syyskuussa 1660 Jaakko nai lady Anne Hyden, joka oli Kaarlen johtavan ministerin Clarendonin jaarlin Edward Hyden tytär. Jaakosta tehtiin kuninkaallisen laivaston ylipäällikkö (Lord High Admiral) ja hän johti laivastoa toisessa (1665–1667) ja kolmannessa Englannin–Hollannin sodassa (1672–1674). Englannin kaapattua Uudet-Alankomaat vuonna 1669, se nimettiin Jaakon, Yorkin herttuan, kunniaksi New Yorkiksi. Samoin Jaakon, Albanyn herttuan, mukaan nimettiin Albanyn kaupunki. Jaakko johti myös Royal African Companya, joka osallistui orjakauppaan.

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko II:n hääasu häissä Maria Modenalaisen kanssa

Jaakko kääntyi katoliseksi noin 1668 tai 1669, mutta asia salattiin jonkin aikaa. Kasvava pelko katolisten vaikutteiden kasvusta hovissa johti siihen, että parlamentti esitteli uuden Test Act -lain vuonna 1673. Tämän lain mukaan kaikkien siviili- ja sotilasviranhaltijoiden piti antaa vala, jolla he muun muassa irtisanoutuivat tietyistä katolisen kirkon tavoista "taikauskoisina ja epäjumalaa palvelevina". Jaakko luopui ylipäällikkyydestään ja näin hänen kääntymisensä katolisuuteen tuli julkiseksi.

Kaarle II oli kääntymistä vastaan ja määräsi Jaakon lapset kasvatettaviksi protestanteiksi. Vuonna 1673 Kaarle kuitenkin salli Jaakon (jonka ensimmäinen vaimo oli kuollut 1671) naivan katolisen Maria Modenalaisen. Monet englantilaiset pitivät kuitenkin uutta Yorkin herttuatarta paavin kätyrinä.

Vuonna 1677 Jaakko yritti lepyytellä protestantteja sallimalla tyttärensä Marian naivan protestanttisen Oranian prinssin Vilhelm III:n (joka oli myös hänen siskonpoikansa). Myöntymyksestä huolimatta katolisen monarkin pelot vahvistuivat Kaarle II:n vaimon Katariina Braganzalaisen epäonnistuneiden raskauksien myötä. Anglikaaninen kirkonmies Titus Oates levitti vääriä tietoja "paavillisesta salajuonesta", jossa Kaarle murhattaisiin ja Yorkin herttua nostettaisiin valtaan. Tekaistu salajuoni nostattu katolisuuden vastaisen hysterian läpi valtakunnan. Kuninkaan käskystä Jaakko jätti Englannin ja lähti Brysseliin. Vuonna 1680 hänestä tuli Skotlannin Lord High Commissioner ja hän siirtyi asustamaan Edinburghiin Holyroodhousen palatsiin.

Englannissa Shaftesburyn jaarli Anthony Ashley Cooper, entinen hallituksen ministeri ja nyt Jaakon ja katolisuuden johtava vastustaja, yritti saada Jaakkoa poistettavaksi perimysjärjestyksestä. Jotkut jopa ehdottivat kruunun siirtämistä Kaarlen aviottomalle pojalle, Monmouthin herttua James Scottille. Sitten vuonna 1679 Exclusion Bill -lakialoite oli vaarassa mennä läpi ja Kaarle II hajotti parlamentin. Tämä kriisi johti kaksipuoluejärjestelmän kehittymiseen: whigit kannattivat lakialoitetta ja toryt vastustivat sitä. Kaksi seuraavaa parlamenttia vuosina 1680 ja 1681 hajotettiin samasta syystä.

Rye House -salaliitto vuonna 1683 oli protestanttien juoni sekä Kaarlen että Jaakon tappamiseksi. Se epäonnistui täysin ja paransi kuninkaan ja Jaakon suosiota. Jaakon asema hallinnossa vahvistui ja Kaarle nimitti hänet takaisin Lord High Admiraliksi vuonna 1684.

Valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko II (1686)

Kaarle II kuoli sine prole legitima (ilman laillista perillistä) vuonna 1685 kääntyen katoliseksi kuolinvuoteellaan. Jaakko seurasi häntä kuninkaana: Englannissa ja Irlannissa hänen hallitsijanimensä oli Jaakko II, Skotlannissa Jaakko VII. Jaakko kruunattiin Westminster Abbeyssa 23. huhtikuuta 1685. Aluksi avointa oppositiota ei juurikaan esiintynyt. Uusi parlamentti, joka kokoontui toukokuussa 1685 vaikutti suosiolliselta Jaakolle ja myönsi tälle suuren avustuksen.

Jaakko kohtasi kuitenkin Monmouthin kapinan (jota johti Kaarle II:n avioton poika, Monmouthin herttua). Monmouthin herttua, James Scott julisti itsensä kuninkaaksi 20. kesäkuuta 1685, mutta hänet lyötiin myöhemmin Sedgemoorin taistelussa. Scott teloitettiin Lontoon Towerissa pian sen jälkeen. Kuninkaan tuomarit - erityisesti Jeffreysin paroni George Jeffreys ("hirttävä tuomari") - rankaisi kapinallisia brutaalisti. Tuomari Jeffreysin Veriset käräjät (engl. Bloody Assizes) herättivät hyvin vähän vastarintaa omana aikanaan ja nähtiin useimpien mielestä oikeana vastauksena aseelliseen kapinaan.

Suojellakseen itsensä enemmiltä kapinoilta, Jaakko pyrki kokoamaan suuren vakinaisen armeijan. Nimittämällä katolisia useiden rykmenttien johtoon, kuningas joutui erimielisyyksiin parlamentin kanssa. Parlamentti keskeytettiin marraskuussa 1685 eikä se enää kokoontunut Jaakon lyhyen valtakauden aikana.

Uskonnollinen jännitys kiristyi vuonna 1686: Jaakko salli kyseenalaisesti katolisten miehittävän kuningaskunnan korkeimmat virat. Jaakko vastaanotti hoviinsa paavillisen nuntiuksen, ensimmäisen paavin edustajan Lontoossa sitten Maria I:n. Jaakon rippi-isä Edward Petre oli erityisesti protestanttien hampaissa ja kun Jaakko määräsi useita anglikaaneja viraltapantaviksi, mukaan lukien Lontoon katolisuuden vastainen piispa Henry Compton, Jaakko oli menettänyt suuren osan aiemmasta kannatuksestaan.

Sovittelujulistuksessaan (1687, engl. Declaration of Indulgence) Jaakko lakkautti lait, jotka rankaisivat katolisia ja protestanttisia toisinajattelijoita (on epäselvää julkaisiko Jaakko ilmoituksen saadakseen suosiota toisinajattelijoiden joukossa vai oliko hän todella uskonvapauden periaatteen kannalla). Kuningas provosoi oppositiotaan myös Oxfordin yliopiston takia: Jaakko närkästytti anglikaaneja sallimalla katoliset tärkeissä viroissa kahdessa Oxfordin suurimmassa collegessa, Christ Churchissa ja University Collegessa.

Mainio vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

pääartikkeli Mainio vallankumous

Huhtikuussa 1688 Jaakko uudisti julistuksensa ja määräsi anglikaanipappien lukevan sen kirkoissaan. Kun Canterburyn arkkipiispa William Sancroft ja kuusi muuta piispaa (tunnetiin nimellä "Seitsemän piispaa") julkaisivat pyyntökirjelmän, jossa he vaativat kuninkaan harkitsemaan uudelleen uskonnollisia menettelytapojaan, heidät pidätettiin ja syytettiin kapinahenkisestä julkisesta herjauksesta (seditious libel). Yleinen levottumuus kasvoi kun Jaakko ja kuningatar Maria saivat katolisen pojan ja kruununperijän James Francis Edwardin kesäkuussa 1688. Katolisen hallitsijasuvun uhatessa, useat vaikutusvaltaiset protestantit aloittivat neuvottelut Jaakon vävyn Oranian prinssin Vilhelmin kanssa.

30. kesäkuuta 1688 "kuolemattomana seitsikkona" (engl. Immortal Seven) tunnettu ryhmä protestantteja pyysivät Oranian prinssiä armeijoineen saapumaan Englantiin. Syyskuuhun mennessä oli tullut selväksi että Vilhelmillä on tarkoitus tunkeutua maahan. 28. syyskuuta Jaakko julkaisi tulevaa maihinnousua vastustavan julistuksen.[1] Jaakko kieltäytyi Ludvig XIV:n avusta peläten, että englantilaiset olisivat ranskalaisten väliintuloa vastaan. Sitä paitsi hän uskoi oman armeijansa olevan riittävän. Mutta kuningas oli liian itsekäs, kun Vilhelm nousui maihin 5. marraskuuta Brixhamissa 15 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa,[1] monet protestanttiset upseerit siirtyivät prinssin puolelle. Jaakon oma tytär Anna lähti hovista, mikä aiheutti kuninkaalle suurta ahdistusta. 11. joulukuuta Jaakko yritti paeta Ranskaan heittäen ensin kuningaskunnan suuren sinetin Thamesiin. Hänet kuitenkin otettiin kiinni Kentissä. Koska Oranian prinssi ei halunnut Jaakosta marttyyriä, hän antoi kuninkaan karata 23. joulukuuta. Ludvig XIV vastaanotti Jaakon ja tarjosi tälle palatsin ja avokätisen eläkkeen.

Vilhelm kutsui koolle poikkeuksellisen konventtiparlamentin (edelliskerralla konventtiparlamentti oli palauttanut Kaarle II:n valtaistuimelle). Konventti päätti 12. helmikuuta 1689, että Jaakon maastapoistumisyritys 11. joulukuuta 1688 tarkoitti hallinnosta luopumista ja että valtaistuin oli avoimena (eikä siirtänyt kruunua Jaakko II:n pojalle). Jaakon tytär Maria julistettiin kuningattareksi ja hän oli hallitseva yhdessä aviomiehensä Vilhelm III:n kanssa. Skotlanti seurasi perässä 11. huhtikuuta 1689.

Vilhelm ja Maria antoivat jälkikäteen hyväksyntänsä laille, jota tavallisesti kutsutaan nimellä Bill of Rights ("perusoikeuksien asiakirja"). Laki vahvisti aikaisemman oikeuksien julistuksen, jolla konventtiparlamentti oli julistanut Jaakon karkumatkan vallasta luopumiseksi ja että Maria ja Vilhem III oli kuningatar ja kuningas. Bill of Rights myös syytti Jaakkoa valta-asemansa väärinkäytöstä, muun muassa se kritisoi seitsemän piispan syytteeseenpanoa, pysyvän armeijan perustamista ja julmien rangaistuksien käyttämistä. Laki myös määräsi, että yksikään katolinen ei voisi nousta Englannin valtaistuimelle eikä yksikään Englannin kuninkaallinen saisi naida katolista. Laki edelleen selvensi kysymystä kruununperijöistä. Ensimmäisenä perimysjärjestyksessä olivat Vilhelmin ja Marian lapset (jos niitä olisi), sitten prinsessa Anna ja hänen lapsensa ja lopulta Vilhelmin lapset myöhemmistä avioliitoista.

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan armeijan tukemana Jaakko nousi maihin Irlannissa maaliskuussa 1689. Toisin kuin Englannin, Irlannin parlamentti julisti, että Jaakko oli yhä kuningas. Jaakon vaatimuksesta parlamentti hyväksyi lain, joka takasi uskonvapauden kaikille Irlannin katolisille ja protestanteille. Vilhelm III löi kuitenkin Jaakon Boynen taistelussa 1. heinäkuuta 1690 ja hän pakeni Ranskaan.

Ranskassa Jaakko asui kuninkaallisessa kartanossa Saint-Germain-en-Layessa. Vuonna 1696 salaliitto yritti murhata Vilhelmin ja palauttaa Jaakon valtaan, mutta juoni epäonnistui. Ludvig XIV tarjosi Jaakolle Puolan kuninkuutta, mutta hän ei ottanut sitä vastaan peläten, että kruunun vastaanottaessaan hän olisi Englannin ihmisten silmissä kelpaamaton Englannin kuninkaaksi. Silloin Ludvig lopetti Jaakon avustamisen. Viimeiset vuotensa Jaakko eli hiljaiseloa. Hän kuoli vuonna 1701 aivoverenvuotoon Saint-Germain-en-Layessa, johon hänet myös haudattiin, tosin osa ruumiista (aivot, sydän, suolet) kuljetettiin muualle.[1]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakon nuoremmasta tyttärestä Annasta tuli kuningatar Vilhelm III:n kuoltua vuonna 1702 (Maria II oli kuollut vuonna 1694). Act of Settlement ("sovintolaki") vuonna 1701 määräsi, että jos Bill of Rightsissa määrätty perimyslinja katkeaisi, kruunu menisi saksalaiselle serkulle Hannoverin vaaliruhtinatar Sofialle ja hänen protestanttisille perillisilleen. Näin ollen kun Anna kuoli vuonna 1714 (alle kaksi kuukautta Sofian jälkeen), kruunun peri Sofian poika, Hannoverin vaaliruhtinas ja Annan pikkuserkku Yrjö I.

James Francis Edward Stuart, Jaakko II:n poika (kannattajat kutsuivat häntä Jaakko III:ksi ja Jaakko VIII:ksi, vastustajat "vanhaksi kruununtavoittelijaksi") otti asiakseen jakobitismin, jonka tavoitteena oli palautaa Stuartit valtaan. Hän johti kapinaa Skotlannissa vuonna 1715 pian Yrjö I:n kruunajaisten jälkeen. Sitä seuranneet kansannousut kukistettiin samalla tavalla ja Charles Edward Stuartin vuoden 1745 kapinan jälkeen ei ole ollut vakavia yrityksiä palauttaa Stuartit valtaan vaikkakin yksilötasolla jakobitismin filosofia on säilynyt.

James Francis Edward kuoli vuonna 1766 ja häntä seurasi hänen vanhin poikansa Charles Edward Stuart (jota kannattajat kutsuivat Kaarle III:ksi ja vastustajat "nuoreksi kruununtavoittelijaksi"). Charlesia taasen seurasi Henry Benedict Stuart ("Henrik IX"), joka oli katolisen kirkon kardinaali. Henry oli Jaakon viimeinen laillinen jälkeläinen. Henryn kuoltua jakobiittien perillisehdokkuus siirtyi Kaarle I:n vanhimmalle jälkeläiselle Sardinian kuninkaalle Kaarle Emmanuel IV:lle. Jakobiittien nykyinen perijä Jaakko II:lle on Baijerin herttua Frans Baijerilainen (Franz Bonaventura Adalbert Maria Herzog von Bayern, s. 1933). Vaikkei herttua ole esittänyt vaatimuksia kruunusta, jakobiitit kutsuvat häntä nimellä "Francis II".

Jälkeläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Anne Hyden kanssa
    1. Charles, Cambridgen herttua (s. 22. lokakuuta 1660 – k. 5. toukokuuta 1661)
    2. Maria II (s. 30. huhtikuuta 1662 – k. 28. joulukuuta 1694), nai Oranian prinssin Vilhelm III:n, ei jälkeläisiä
    3. James, Cambridgen herttua (s. 12. heinäkuuta 1663 – k. 22. toukokuuta 1667)
    4. Anna I, (s. 6. helmikuuta 1665 – k. 1. elokuuta 1714), nai 1683 Tanskan prinssi Yrjön, kaikki lapset kuolivat synnytyksessä tai hyvin nuorina.
    5. Charles, Kendalin herttua (s. 4. heinäkuuta 1666 – k. 20. kesäkuuta 1667)
    6. Edgar, Cambridgen herttua (s. 14. syyskuuta 1667 – k. 15. marraskuuta 1669)
    7. Henrietta (s. 13. tammikuuta 1669 – k. 15. marraskuuta 1669)
    8. Catherine (s. 9. helmikuuta 1671 – k. 5. joulukuuta 1671)
  2. Maria Modenalaisen kanssa
    1. Catherine Laura (s. 10. tammikuuta 1675 – k. 3. lokakuuta 1676), kuoli kouristuksiin[2]
    2. Charles, Cambridgen herttua (s. 7. marraskuuta 1677 – k. 12. joulukuuta 1677), kuoli isorokkoon[3]
    3. Elizabeth (s. 1678 – k. noin 1678)
    4. Charlotte Maria (s. 16. elokuuta 1682 – k. 16. lokakuuta 1682), kuoli kouristuksiin[4]
    5. James Francis Edward Stuart, Walesin prinssi (1688–1766), nai vuonna 1719 Maria Klementyna Sobieskan, jälkeläisiä
    6. Louise (s. 28. kesäkuuta 1692 – k. 20. huhtikuuta 1712)
  3. Arabella Churchillin kanssa (rakastajatar)
    1. Henrietta FitzJames (s. 1667 – k. 3. huhtikuuta 1730), nai ensin Henry Waldgraven, liitosta ei jälkeläisiä, sitten Galmoyen varakreivi Piers Butlerin, liitosta ei jälkeläisiä
    2. James FitzJames, Berwickin herttua (s. 21. elokuuta 1670 – k. 12. kesäkuuta 1734)
    3. Henry FitzJames, Albemarlen herttua (s. elokuussa 1673 – k. joulukuussa 1702)
    4. Arabella FitzJames (s. 1674 – k. 7. marraskuuta 1704), ryhtyi nunnaksi, ei jälkeläisiä
  4. Catherine Sedley (rakastajatar)
    1. Catherine Darnley (s. noin 1681 – k. 13. maaliskuuta 1743), nai ensin Angelseyn jaarlin James Annesleyn, liitosta syntyi jälkeläisiä, sitten Buckinghamin ja Normanbyn herttua John Sheffieldin, liitosta syntyi jälkeläisiä
    2. James Darnley (s. 1684 – k. 1685)
    3. Charles Darnley

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edward's crown PD cleaned.png Edeltäjä:
Kaarle II
Englannin kuningas
16851688
Seuraaja:
Maria II ja Vilhelm III
Armoiries Ecosse.png Edeltäjä:
Kaarle II
Skotlannin kuningas
16851688
Seuraaja:
Maria II ja Vilhelm II