Itäsuomenkarja
| Itäsuomenkarja | |
|---|---|
 |
|
| Käyttötarkoitus: | alun perin lypsyrotu |
| Alkuperä ja nimet | |
| Alkuperämaa: | Itäinen Suomi |
| Kantakirja perustettu: | 1898[1] |
| Ominaisuudet | |
| Sarvet: | nupo |
| Värit: | yleensä punakyyttö |
Itäsuomenkarja (ISK) (puhekielessä myös kyyttö) on yksi Suomessa vanhastaan kasvatetusta maatiaiskarjasta polveutuvasta rodusta. Nykyisin rotu on uhanalainen. Tuotostarkkailussa niistä on 267.[2] Maidon rasvapitoisuus on 4,36 % ja valkuaispitoisuus 3,46 %.[3] Maitotuotos on keskimäärin 4 057 kg maitoa ja poistettaessa elinikäistuotos on 11 910 kg maitoa.[2]
Itäsuomenkarja on suomenkarjaroduista siroin. Rotu ja erityisesti sen maatiaissuvut ovat tunnettuja terveydestään, sitkeydestään ja pitkäikäisyydestään. Rotu on tunnettu muun muassa maitonsa hyvistä juustoutumisominaisuuksista. Väritys on nykyisin liki aina kyyttö.
Rotua on alun perin käytetty pelkästään maidontuotannossa, mutta viime vuosina sitä on alettu käyttämään emolehmätuotannossa.[4]
Jalostuksen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itäsuomenkarja eli kyyttö on maatiaiskarjasta ensimmäisenä erotettu suomalainen karjarotu. Vastaperustetun rodun ulkomuodoksi valittiin nupo punakyyttö. Itäsuomenkarjalle perustettiin oma rotuyhdistys ja kantakirja vuonna 1898. Näin se on Suomen tuotantoeläinroduista vanhin.[1] Itäsuomenkarjan jalostuksen alkaessa 1900-luvun alussa Savon ja Karjalan kyyttövaltaisessa karjassa tavattiin kymmenkuntaa eri värisävyä ja -yhdistelmää. Tavallisin väri oli punakylkinen, mutta myös mustakylkisiä ja lähes täysin mustia, punaisia, hallavia, voikkoja ja valkeitakin esiintyi. Oli myös laikukkaan kirjavia eläimiä[1]. Suurin osa eläimistä oli sarvellisia. Jalostustavoitteeksi otettiin vuonna 1925 nupous ja punainen kyyttöväritys.[1] Nupoutta perusteltiin helppohoitoisuudella. Vanhastaan oli yleisesti uskottu, että punaväristen lehmien maito on laadultaan parasta, joten tämänkin nojalla punakyyttö oli helppo yleistää ainoaksi värivaihtoehdoksi. Ulkonäköseikoissa oltiin pitkään hyvin ankaria, ja rotukarjasta pyrittiin karsimaan kaikki ”vääränväriset” ja sarvekkaat yksilöt. Samalla menetettiin suuri määrä terveitä ja elinkelpoisia yksilöitä ja karjasukuja. Näin saatiin aikaiseksi itäsuomenkarjan nykyinen yhtenäinen ulkonäkö: nupo punakyyttö. Määrätietoisesta värijalostuksesta huolimatta rotu ei kuitenkaan ole täysin vakiintunut yhdenmukaiseksi: nykyäänkin voi syntyä muita kuin punakyyttöjä itäsuomennautoja.[1]
Vuonna 1930 kantakirjavaatimuksia lievennettiin, ja kantakirjaan alettiin hyväksyä myös esimerkiksi valkoisia ja ”puninkirjavia” eläimiä.[1]
Itäsuomenkarjasta yritettiin 1900-luvun mittaan jalostaa tehokasta lypsyrotua, mutta se osoittautui maidontuotoltaan heikoimmaksi suomenkarjan kolmesta rodusta, eikä se pystynyt kilpailemaan maitomäärissä muiden kotimaisten saati tuontirotujen kanssa. Karjatalousviranomaiset päättivät silloin lakkauttaa itäsuomenkarjan yhdistämällä kaikki kolme suomenkarjarotua yhdeksi roduksi, jonka perustyypiksi valittiin länsisuomenkarja eli punainen (lehmä). Itäsuomenkarjan sonnit hävitettiin keinosiemennysasemilta 1970-luvulla, eikä niiden pakastettua spermaa annettu käyttöön karjanomistajien pyynnöistä huolimatta. Näin kyytöt hävisivät nopeasti, sillä omia sonneja ei tiloilla ollut juurikaan enää pidetty.
Suojelu ja tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kyyttö on uhanalainen nautarotu: sen edustajia löytyy Suomesta noin 850.[5] Rotu jakautuu nykyään jalostettuun haaraan ja maatiaishaaraan, joiden väliset erot ovat varsin suuret. Jalostetun itäsuomenkarjan suvussa on yleensä käytetty keinosiemennystä 1960–70-luvuilla. Jalostettua itäsuomenkarjaa on jäljellä kahdeksan sukua. Varsinaista maatiais- eli alkuperäishaaraa on jäljellä kuusi sukua kahdesta karjasta: kiuruvetisen Helvi Tossavaisen aikoinaan säilyttämästä karjasta ja kiteeläisen Vieno Nenosen suvun karjasta. Tunnetuin tossavaiskarjan kasvattaja on kuvataiteilija Miina Äkkijyrkkä. Vieläkin harvalukuisempaa nenoskarjaa on Uljas-Ilmari Majurilla.[6][7]
Itäsuomenkarjaa ja erityisesti sen jalostuslinjoja säilytettiin ja jalostettiin Sukevan vankilaan kuuluvan Iskolan avovankilan karjatilalla. Talvella 2007 heräsi keskustelu Sukevan karjan kohtalosta, kun julkisuuteen tuli tietoja maatilan sulkemisaikeista ja nautojen teurastussuunnitelmista.[8] Vuonna 2008 Sukevan kyytöt siirrettiin Kajaanin Seppälään Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alan koulutilalle Seppälään ja Ahlmanin ammattiopiston koulutilalle Tampereelle.
Suurin osa rodun yksilöistä on yksityisten karjanomistajien hallussa.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sanan merkityksille: Erkki Itkonen (toim.): Suomen sanojen alkuperä A–K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-692-9.
- Kantanen, Juha: Värillä on väliä. Nauta, 2009, nro 1, s. 32—34. Faba Jalostus. ISSN 1238-268X.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Kantanen, 2009
- ↑ a b Keskituotos nousi ja tilakoko kasvoi. Nauta, 16.4.2018, nro 02/2018, s. 44. Faba osk.
- ↑ Nautarodut Faba. Arkistoitu 5.7.2019. Viitattu 13.3.2018.
- ↑ Suomenkarja julkaisu= ahlman.fi ahlman.fi. Viitattu 8.7.2019.
- ↑ Pölkki, Minna: Lehmäleirillä lannan luontikin huvittaa. Helsingin Sanomat. 18.6.2014. Arkistoitu 23.10.2014.
- ↑ Kissa, Elisa: Kallis kyyttö. Suomen Kuvalehti. 17.8.2007. Arkistoitu 24.8.2007.
- ↑ Oinaala, Sampsa: Kapinoiva Majuri, kyyttökarjan kasvattaja – Majurin navetta on kuin loikka menneeseen. Voima. 2 / 2006. Arkistoitu 24.5.2012.
- ↑ Panu Pokkinen: Puolustusministeri kyyttötaistoon! Ilta-Sanomat 22.2.2007, s. 11.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Maatiainen ry: Kyyttö on vuoden 2008 maatiaiseläin
- Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Suomen alkuperäisrodut
- VirtuaaliAMK Suomen alkuperäisrodut
- Kainuun ammattiopiston luonnonvara-ala