Isovesiherne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isovesiherne
Utricularia vulgaris.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Lamiales
Heimo: Vesihernekasvit Lentibulariaceae
Suku: Vesiherneet Utricularia
Laji: vulgaris
Kaksiosainen nimi
Utricularia vulgaris
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Isovesiherne Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isovesiherne Commonsissa

Isovesiherne (Utricularia vulgaris) on vesiherneiden sukuun kuuluva yleinen vesikasvi ja lihansyöjäkasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isovesiherne on juureton irtokelluja, joka kasvaa noin 20–100 cm pitkäksi[1]. Sen varsi on sitkeä ja rento. Varsi ja pillimäiset, ohuet lehdet pysyvät veden alla, kukkavarsi kohoaa pinnan yläpuolelle. Teriöltään keltaisia kukkia on 5–10[2]. Isovesiherne kukkii heinä-elokuussa[2] .

Isovesiherne on lihansyöjäkasvi. Lehdissä on 2–3 mm kokoisia pyöreähköjä pyyntirakkuloita, joilla se pyydystää pieniä vesieliöitä[1][2]. Kun esimerkiksi vesikirppu menee pyyntirakkulan sisälle ja koskettaa sukasia, täyttyy rakkula entsyymeillä, jotka sulattavat eläimen. Entsyymit sulattavat vain saaliin pehmeät osat, kovat osat jäävät rakkulaan. Rakkulassa on alipaine, joka imaisee saaliin sisäänsä auetessaan.[3]

Lehtiä ja pyyntirakkuloita.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isovesiherne on laajalle levinnyt. Euroopassa se puuttuu vain Norjan vuorilta, Italian eteläkärjestä ja Kreikasta. Pohjois-Amerikassa ja Japanissa on omat alalajinsa. Suomessa se esiintyy yleisenä Keski- ja Etelä-Suomessa, Lapissakin tuntureita lukuun ottamatta monin paikoin.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isovesiherne kasvaa järvien, jokien ja murtovesilahtien matalissa ja suojaisissa osissa, lammissa, kaivannoissa ja puroissa[1].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Leena Hämet–Ahti et al.: Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951–45–8167–9.
  2. a b c Mossberg B. & Stenberg L: Suuri Pohjolan kasvio. (suom. S. Vuokko & H. Väre). Tammi, 2005. ISBN 951–3129–24–1.
  3. YLE Puutarharadio
  4. Virtuella Floran

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]