Isoritarinkannus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isoritarinkannus
Viljellyn isoritarinkannuslajikkeen näyttäviä kukintoja.
Viljellyn isoritarinkannuslajikkeen näyttäviä kukintoja.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Ritarinkannukset Delphinium
Laji: elatum
Kaksiosainen nimi
Delphinium elatum
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Isoritarinkannus Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isoritarinkannus Commonsissa

Isoritarinkannus on (Delphinium elatum) on näyttäväkukkainen, myrkyllinen leinikkikasvi. Sitä viljellään yleisesti myös koristekasvina.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoritarinkannuksen kukkia.
Isoritarinkannus kuvattuna luonnonvaraisena Puolassa.

Monivuotinen isoritarinkannus kasvaa 50–170 cm korkeaksi. Varsi on pysty, kalju tai yläosastaan niukkakarvainen. Isokokoiset lehdet ovat pitkin vartta. Lehtilapa on herttatyvinen ja 3–5-jakoinen, liuskat ovat melko leveitä ja toistamiseen liuskaisia tai hampaisia. Kukinto terttumainen ja harsu, ja voi olla joko haaraton tai haarova. Siniset kukat ovat vastakohtaisia ja 1,5–3 cm leveitä. Verhiö on viisilehtinen ja teriömäinen. Ylin verholehti on kannuksellinen, kannus on 12–20 mm pitkä. Teriö on nelilehtinen, terälehdet ovat verholehtiö pienempiä. Kaksi ylempää terälehteä on mesilehtiä ja niiden yhteinen kannus on verholehden kannuksen sisällä. Kaksi alempaa terälehteä eivät ole mesilehtiä, niiden kynsi on pitkä ja kapea, lapa pyöreähkö ja tavallisesti väriltään mustahko tai sininen. Suomessa isoritarinkannus kukkii heinä-elokuussa. Kukinnan jälkeen kukkiin kehittyy kolme 14–20 mm pitkää tuppiloa.[1] Laji leviää myös vahvojen juurakoiden varassa, joiden avulla se saattaa muodostaa laajoja kasvustoja.[2]

Isoritarinkannus muistuttaa varsinkin lehdiltään jonkin verran toista leinikkikasvilajia, ukonhattuja.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraisena isoritarinkannusta kasvaa Euroopassa Alpeilla, Karpaateilla ja Tatravuoristossa, toisaalta Luoteis- ja Keski-Venäjällä sekä paikoitellen eri puolilla Siperiaa. Viljelykarkulaisena se on levinnyt lähinnä Fennoskandiaan ja Baltiaan.[3] Suomessa isoritarinkannusta voi tavata harvinaisena uustulokkaana koko maasta.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisellä levinneisyysalueellaan isoritarinkannus on vuoristojen ja lehtojen kasvi.[2][3] Suomessa isoritarinkannusta kasvaa luonnossa toisinaan viljelyjäänteenä tai -karkulaisena kaatopaikoilla ja pihojen reunusmetsissä.[1] Se saattaa esimerkiksi rehottaa suurina kasvustoina vanhoilla huvilatonteilla. Luonnonympäristöihin kasvi ei Suomessa kuitenkaan leviä.[2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoritarinkannus on vanha ja yleinen puutarhojen koristekasvi.[1] Esimerkiksi Oulussa sitä tiedetään kasvatetun ainakin 1800-luvun puolivälistä alkaen. Nykyään lajista viljellään useita risteymäperäisiä lajikkeita.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 70.
  2. a b c d Oulun kasvit 2005, s. 431–432.
  3. a b c Den virtuella floran: Stor riddarsporre (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 31.10.2011.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Isoritarinkannuksen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 31.10.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]