Ison-Britannian laivaston ilmavoimat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Royal Navyn AgustaWestland AW101 EH101 Merlin HM.1 (2005)

Ison-Britannian laivaston ilmavoimat (engl. Fleet Air Arm (FAA), kirjaimellisesti kääntäen ”laivaston ilma-ase”) on Ison-Britannian Kuninkaallisen laivaston osa, jonka vastuulla ovat ilmaoperaatiot.

Laivaston ilmavoimilla on käytössään AgustaWestland Merlin, Westland Sea King ja Westland Lynx −helikoptereja sekä BAe Harrier GR7/GR9 –lentokoneita. Laivaston ilmavoimissa palvelee noin 6 200 henkeä ja sillä on käytössään noin 200 taistelukonetta ja 50 yhteys- ja koulutuskonetta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaallinen laivaston ilmailupalvelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaallinen laivaston ilmailupalvelu (engl. Royal Naval Air Service (RNAS)) perustettiin tammikuussa 1914 amiraliteetin ilmailuosaston alaisuuteen. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä RNAS:lla oli enemmän lentokoneita kuin armeijan Kuninkaallisilla lentojoukoilla (engl. Royal Flying Corps (RFC)). RNAS:n päätehtävät olivat tiedustelu, rannikkopartiointi, hyökkäykset vastustajan rannikkokohteisiin. Lisäksi RNAS:n tuli estää viholliskoneiden pääsy kotialueen kohteisiin.

RNAS ja RFC yhdistettiin huhtikuussa 1918, jolloin muodostuivat Ison-Britannian ilmavoimat (engl. Royal Air Force). Yhdistyessä RNAS:n vahvuus oli 67 000 miestä, 2 949 lentokonetta, 103 ilmalaivaa ja 126 rannikkoasemaa.

Laivaston ilmavoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivaston ilmavoimat perustettiin 1. huhtikuuta 1924 ilmavoimien osastona, joka sisälsi RAF:n lentokaluston ja henkilökunnan Kuninkaallisen laivaston aluksilla. Meri-ilmavoimat siirrettiin 24. toukokuuta 1939 Amiraliteetin alaisuuteen (Inskip Award) ja nimettiin uudelleen Kuninkaallisen laivaston ilmailuosastoksi (engl. Air Branch of the Royal Navy).

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan puhjetessa laivaston ilmavoimissa oli 20 laivuetta, joissa oli 232 lentokonetta. Sodan päättyessä Ison-Britannian laivastolla oli 59 lentotukialusta, 3 700 lentokonetta, 72 000 miestä ja 56 lentoasemaa.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes välittömästi toisen maailmansodan päätyttyä Euroopassa ja Tyynellämerellä alkoi joukkojen supistaminen. Sodan päättyessä palveluksessa oli 74 ensilinjan laivuetta ja 59 tukialusta, joille laivueita oli sijoitettu. Lentokoneita oli palveluksessa 3 700 ja henkilöstöä 72 000 sijoitettuna kaikkiaan 56 tukikohtaan ympäri maailmaa. Tukikohtiin on laskettu mukaan siirrettävät tukikohdat (engl. Mobile Naval Air Bases, MONAB) Australiassa.

Vuoden 1947 alussa oli aktiivipalveluksessa olevia ensilinjan laivueita ainoastaan kaksitoista. Laivueet oli pääosin sijoitettu pareittain Lentotukialusrykmentteihin kuudelle kevyelle lentotukialukselle (HMS Triumph, HMS Ocean, HMS Theseus, HMS Glory, HMS Venerable ja HMS Vengeance), jotka kaikki oli otettu palvelukseen 1945–1946. Kaikki saattuetukialukset oli poistettu palveluksesta.

Sea Vampire (1945)

Laivaston ilmavoimat sai 1940-luvun lopulla palveluskäyttöön ensimmäisen suihkuhävittäjänsä, Sea Vampire -koneen. Kone oli samalla ensimmäinen suihkukone, joka kykeni nousemaan ja laskeutumaan lentotukialukselle. Suihkukoneiden rinnalla laivasto käytti kuitenkin pitkään potkurikoneita, minkä vuoksi Korean sodassa Pohjois-Korean ilmavoimat olivat Ison-Britannian laivastoon nähden teknisesti ylivoimaisia.

Korean sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Korean joukot ylittivät Koreoiden välisen rajan 25. kesäkuuta 1950. Britannian lupasi toteuttaa Yhdistyneiden kansakuntien päätöstä ja lähetti alueelle Japaninmerellä olleen laivasto-osastonsa, joka toimi Korean sodassa osana Yhdysvaltain laivastoa amiraali Joyn alaisuudessa. Kuninkaallisen laivaston osaston runkona oli kevyt tukialus HMS Triumph, jonka ilma-aseen muodosti 12 Supermarine Seafirea ja 12 Fairey Firefly 1:tä.[1]

HMS Triumph otti osaa 25. heinäkuuta hyökkäykseen Haejun lentokentälle ja samoin seuraavana päivänä. Laivaston ilmavoimien lentokoneet osoittautuivat heikoiksi vastustajiksi Pohjois-Korean suihkuhävittäjille ja niiden kantama oli huonompi kuin amerikkalaisten tukialuskoneiden. HMS Triump siirrettiin partiotehtäviin ja sukellusveneiden torjuntaan.[1]

HMS Triumph oli 12. syyskuuta tukemassa Inchonin maihinnousua. Operaation päättyessä HMS Triumphin koneet oli kulutettu loppuun ja tukialus korvattiin HMS Theseuksella, joka saapui alueelle 5. lokakuuta. HMS Theseuksella oli kannellaan 12 Fairey Firefly AS5 ja 21 Sea Fury FB11 -konetta. Kumpikin konemalli oli suorituskyvyltään parempi kuin HMS Triumphilla olleet. HMS Theseuksen lentokoneet suorittivat noin 3 500 taistelulentoa ennen kuin alus lähti 25. huhtikuuta 1951 paluumatkalle Englantiin.[1]

HMS Theseuksen tilalle alueelle saapui HMS Glory, jonka koneet suorittivat lähes 3 000 taistelulentoa ennen kuin HMAS Sydney vapautti sen alueelta. HMAS Glory vapautti vuorostaan HMAS Sydneyn 64 päivää myöhemmin. HMS Ocean puolestaan vapautti toukokuussa 1952 HMS Gloryn. Pohjois-Korean käyttöön ottamat MiG-15 -hävittäjät aiheuttivat ongelmia laivaston ilmavoimien lentäjille.[1]

Aselevon allekirjoittamiseen saakka taistelutoimet jatkuivat samanlaisina. Sodan aikana 22 lentokoneiden miehistöjen jäsentä kaatui taisteluissa ja lisäksi 13 sai surmansa onnettomuuksissa. Sodassa helikoptereilla oli ensimmäistä kertaa tärkeä rooli lyhyen kantaman pelastuskoneina ja erilaisissa vartio- ja partiotehtävissä.[1]

Uutta kalustoa palvelukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sea Harrier otettiin palveluskäyttöön.

Laivaston ilmavoimat otti käyttöön helikopterit aluksi tukialuksilla ja myöhemmin pienemmillä aluksilla 1960-luvulta alkaen. Nykyään kaikilla vähintään fregattiluokkaan kuuluvilla on helikoptereja.

Falklandin sota ja Persianlahden sodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Royal Navyn Sea Harrier (1984)

Falklandin sodassa sekä Wasp-helikopterit että Sea Harrierit olivat merkittävässä tehtävässä tiedustellessaan, suojatessaan aluksia ja joukkoja sekä antaessaan tulitukea.

Persianlahdella Lynx- ja Sea King -helikopterit toimivat moninaisissa taistelua tukevissa tehtävissä.

Laivueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaallisen laivaston ilmailupalvelun yksiköt olivat lentueita, joiden numerointi oli seuraava:

  • Lentueet 401–439 olivat laivaston lähivalvonta- ja tulenjohtoyksiköitä (engl. Fleet Spotter Flight), jotka oli sijoitettu taistelulaivoille ja risteilijöille.
  • Lentueet 440–459 olivat myös tiedusteluyksiköitä (engl. Fleet Reconnassaince Flight).
  • Lentueet numerosta 460 eteenpäin olivat torpedopommittajia (engl. Fleet Torpedo Flight).

Taistelutehtävissä olleet lentueet yhdistettiin laivueiksi 1933. Taistelulaivoilla ja risteilijöillä palvelleet katapultilla laukaistavat koneet yhdisteltiin 1936 700-sarjan lentueiksi. Tuolloin sarjat muodostuivat seuraaviksi:

  • Lentueissa 700–749 olivat katapultilta laukaistavat koneet (kaikki yhdistettiin 21. tammikuuta 1940 700. laivueeksi)
  • numerot 750–799: koulutus- ja täydennyskoulutuslaivueet
  • numerot 800–809: hävittäjälaivueet
  • numerot 810–819: torpedopommittajalaivueet
  • numerot 820–859: tiedustelulaivueet
  • numerot 860–869 kuuluivat aluksi tiedustelulaivueille, mutta myöhemmin niihin muodostettiin hollantilaisten lentäjien laivueet
  • numerot 870–899: yksipaikkaisilla hävittäjillä varustetut laivueet, mutta numerosarjat 870–879 siirrettiin Kanadan laivaston laivueille.

Numeroiden loppuessa sodan aikana kesken perustettiin uusia lisäämällä sarjoihin ykkönen eteen (1700–1799 ja 1800–1899). Nämä laivueet oli miehitetty pääasiassa Kuninkaallisen laivaston vapaaehtoisen reservin lentäjillä.

  • 1700–1749 torpedopommittajatiedustelulaivueet
  • 1770–1799 kaksipaikkaiset hävittäjät
  • 1810–1829 syöksypommittajat
  • 1830–1899 yksipaikkaiset hävittäjät

Kun katapulttiyksiköt yhdistettiin yhdeksi laivueeksi, numerot 701–749 vapautuivat samalla uudestaan käyttöön. Nämä jaettiin 1943 siten, että otettiin uudelleen 701–710 lentovene- ja kellukekonelaivueille.

Kesäkuussa 1943 laivueita ryhdyttiin yhdistelemään lennostoiksi ja työ saatiin suoritettua loppuun 25. lokakuuta. Britannian Tyynenmeren laivaston lennostoista muodostettiin 30. kesäkuuta 1945 lentoryhmiä amerikkalaisen mallin mukaisesti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Finnis, Bill: The History of the Fleet Air Arm from Kites to Carriers. Shrewsbury: Airlife Publishing Ltd, 2000. ISBN 1-84037-182-X. (englanniksi)
  • Wragg, David: Fleet Air Arm Handbook 1939–1945. Gloucestershire: Sutton Publishing Ltd, 2001. ISBN 0-7509-3430-1. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Finnis s. 136-139

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ison-Britannian laivaston ilmavoimat.