Isoloisnokkeli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isoloisnokkeli
Yellow-billed Oxpecker (Buphagus africanus), Masi Mara.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Kottaraiset Sturnidae
Suku: Loisnokkelit Buphagus
Laji: africanus
Kaksiosainen nimi
Buphagus africanus
Linnaeus, 1766
Levinneisyyskartta
Buphagus africanus map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Isoloisnokkeli Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isoloisnokkeli Commonsissa

Isoloisnokkeli (Buphagus africanus) on Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa elävä kottaraisiin kuuluva varpuslintu.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kooltaan isoloisnokkeli on noin 19–21 cm. Lajin selkä ja pää ovat väriltään harmahtavan ruskeat. Alaselkä ja perä ovat väritykseltään vaalean kellertävän ruskeat. Vatsa on vaalean ruskea. Nokka on keltainen ja punakärkinen. Sukupuolet muistuttavat toisiaan ulkonäöltään. Nuoret linnut ovat väritykseltään vaaleampia kuin aikuiset. Isoloisnokkeli muistuttaa ulkonäöltään lähisukulaistaan loisnokkelia (Buphagus erythrorhynchus) mutta on vaaleampi, ja loisnokkelin nokka on täysin punainen.[2][3]

Elinympäristö ja kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoloisnokkelit elävät laajalti Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa ja erityisesti sen itäosissa. Laji elää savannimailla, joilla pidetään karjaa ja liikkuu luonnostaankin nisäkkäitä kuten muita sorkkaeläimiä, jotka tarjoavat linnuille ravintoa.[4]

Isoloisnokkelikanta on pienentynyt viime aikoina. Yksi syy on karjan desinfioinnin lisääntyminen, mikä tappaa karjan loiset, joita isoloisnokkelit syövät. Desinfektioaineet saatavat tappaa myös lintuja, jotka syövät myrkyllisiksi tulleita loisia kuten punkkeja. Isoloisnokkelit ovat hävinneet muutamilta alkuperäisiltä levinneisyysalueiltaan.[4]

Elintavat ja lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoloisnokkelit saattavat kerääntyvät erityisesti karjan, sarvikuonojen ja virtahepojen selkiin ruokailemaan.[3] Yhdessä eläimessä voi näitä lintuja olla jopa kymmenittäin.[4]

Isoloisnokkelien pesimäaika vaihtelee sadekausien ja ruokapöytinä toimivien eläinten liikkeiden mukaan. Yksi isoloisnokkelipari voi pesiä vuodessa jopa kolme kertaa. Pesä rakennetaan puun tai kiven koloon. Materiaalina on kuiva ruohoja nisäkkäiden selästä kiskotut karvatupot. Naaras munii pesään kahdesta kolmeen munaa. Hautominen kestää noin kahden viikon ajan ja poikaset poistuvat pesästään kuukauden kuluttua kuoriutumisestaan. Sekä naaras että koiras huolehtivat hautomisesta ja poikasten ruokkimisesta. Tosin vain naaras hautoo munia yöllä. Pesivällä parilla on kahdesta kolmeen muuta lintua auttajinaan.[4]

Isoloisnokkeli ja eläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoloisnokkeleista on sekä hyötyä että haittaa karjalle, sarvikuonoille ja virtahevoille. Linnut varoittavat nisäkkäitä äänillään ja lentelemällä niiden ympärillä.[4]

Isoloisnokkelit syövät nisäkkäiden loisia. Suurimmaksi osaksi ravinto koostuu punkeista ja kärpäsistä, mutta myös täitä ja kirppuja syödään. Syödessään isoloisnokkelit voivat kuitenkin vahingoittaa eläimiä, koska ne syövät myös nisäkkäiden verta ja lihaa. Näin ne suurentavat loisten tekemiä haavoja ja haittaavat niiden parantumista. Tästä huolimatta eläimet antavat isoloisnokkeleiden olla selässään.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Buphagus africanus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
  2. Dave Richards: Photoguide - Birds of East Africa, s. 114. Struik, 2000. ISBN 9781770073814. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.3.2009). (englanniksi)
  3. a b Ian Sinclair, P. A. R. Hockey, Peter Hayman, Norman Arlott: The larger illustrated guide to birds of southern Africa, s. 384. Struik, 2005. ISBN 978-1-77007-243-5. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.3.2009). (englanniksi)
  4. a b c d e f Robert Burton: International Wildlife Encyclopedia, s. 1830. Marshall Cavendish, 2002. ISBN 978-0761472667. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.3.2009). (englanniksi)