Iron Butterfly

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Iron Butterfly
(1966–1971, 1974–1985, 1987–2012)
Tiedot
Tyylilaji: psykedeelinen rock
acid rock
proto-metal
blues rock
Kotipaikka: Yhdysvaltain lippu San Diego, Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.ironbutterfly.com

Iron Butterfly oli amerikkalainen psykedeelistä rockia soittanut yhtye, joka muistetaan eteenkin In-A-Gadda-Da-Vida -albumistaan ja samannimisestä kappaleesta. Yhtyeen ensimmäinen ja menestyksekkäin toimintakausi oli vuosina 1966-1971, minkä jälkeen yhtye on koottu uudelleen vaihtelevilla kokoonpanoilla useaan otteeseen. Viimeisin studioalbumi on vuodelta 1975. Yhtyeen pääasiallisesti synkkätunnelmaisen ja raskaan ilmaisun vuoksi sitä on pidetty heavy metal -musiikin edelläkävijänä[1][2], mutta sen musiikissa on vaikutteita myös blues- ja popmusiikistakin. Iron Butterflyn tunnetuin albumi, In-A-Gadda-Da-Vida (1968) on myynyt yli 30 miljoonaa kappaletta ja se on maailman 40 myydyimmän albumin joukossa.[1] Se on myös kaikkien aikojen ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi.[1]

Yhtyeen vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1966-1971[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye perustettiin San Diegossa Kaliforniassa vuonna 1966 kahden kilpailevan paikallisen yhtyeen yhdistettyä voimansa.[3] Nimi Iron Butterfly on kontrasti yhtyeen musiikista, jossa oli niin raskaita (iron = rauta) kuin kevyempiäkin (butterfly = perhonen) sävyjä.[3][2] Ensimmäiseen levyttävään kokoonpanoon kuuluivat kosketinsoittaja-vokalisti Doug Ingle, rumpali Ron Bushy, kitaristi Danny Weis, basisti Jerry Penrod ja perkussionisti-vokalisti Darryl DeLoach. Yhtyeen äänimaailmassa suuressa roolissa olivat Inglen urut ja goottihenkinen laulutyyli sekä Weisin säröinen kitarointi. Yhtye sai kiinnitykset Los Angelesin Whisky a go go- ja Galaxy-klubeille ja näkyvyyden myötä se sai levytyssopimuksen Atlantic-yhtiön alamerkiltä ATCO:lta.[3] Ensimmäinen albumi Heavy nauhoitettiin loppuvuodesta 1967. Levytyksen jälkeen DeLoach, Weis ja Penrod jättivät yhtyeen sisäisten ristiriitojen takia[4] ja heidät korvasi basisti Lee Dorman ja vasta 17-vuotias kitaristi Erik Braunn (synt. Rick Davis, käyttänyt myös nimeä Erik Brann).[5] Weis ja Penrod perustivat myöhemmin Rhinoceros-nimisen yhtyeen.

Heavy julkaistiin tammikuussa 1968 ja se nousi ilman tuohon aikaan tärkeää singlemenestystä sijalle 78 Yhdysvaltain albumilistalla ja möi lopulta kultaa. Albumi sisälsi suoraviivaisia rock- ja pop-kappaleita kuten "Unconscious Power" ja "Gentle As It May Seem" ja psykedeelisiä, raskassävyisempiä kappaleita kuten "Possession" ja yhtyeen tunnetuimpiin kuuluvan "Iron Butterfly Theme". Albumin myötä yhtye sai maanlaajuista näkyvyyttä ja pääsi esiintymään isommille areenoilla mm. The Doorsin ja Jefferson Airplanen kaltaisten isojen nimien lämmittelijänä.[2] Huhtikuussa 1968 yhtye esiintyi New Yorkin Fillmore Eastissa ja nauhoitukset julkaistiin vuonna 2011 nimellä Fillmore East 1968.

Kesäkuussa 1968 julkaistiin In-A-Gadda-Da-Vida, yhtyeen tunnetuin ja myydyin albumi. Se muistetaan eteenkin 17 minuuttia pitkästä nimikappaleestaan, jossa on suoraviivainen, heavy metal-tyylinen kitarariffi, pitkät urku- ja kitarasoolot sekä poikkeuksellisesti myös rumpusoolo keskellä kappaletta. Nimi tulee sanoista "In the Garden of Eden". Tarinan mukaan kappaleen säveltäjä Doug Ingle esitteli kappaleen päihtyneenä muille jäsenille ja rumpali Ron Bushy kirjoitti Inglen epäselvästi lausumat sanat foneettisesti ylös.[3] Albumi nousi korkeimmillaan Yhdysvaltain albumilistalla sijalle 4 ja pysyi listalla lopulta yhteensä 140 viikkoa, joista 81 viikkoa top tenissa.[6][1] Vuoden 1968 loppuun mennessä albumi möi kultaa ja siitä tuli myöhemmin ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi, kun formaatti kehitettiin vuonna 1976.[1][3][6] Tähän päivään mennessä albumi on myynyt n. 30 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.[1] Se oli myös Atlantic Recordsin myydyin albumi ennen kuin Led Zeppelin IV ohitti sen. Nimikappale julkaistiin lyhennettynä 3 minuutin singlenä ja myös siitä tuli top 30-hitti ja radiosuosikki.[1] Albumin myötä yhtyeestä tuli iso nimi ja se isoja kiertueita pääesiintyjänä ja sen lämmittelijänä toimi alkuvuodesta 1969 mm. hiljattain perustettu Led Zeppelin, joka oli ottanut nimeensä inspiraatiota Iron Butterflylta (Led Zeppelin = "lyijy zeppeliini").[3]

Helmikuussa 1969 julkaistu Ball möi myös kultaa, mutta ei ollut niin iso menestys kuin edeltäjänsä. Musiikillisesti albumi jatkoi yhtyeen tummasävyistä linjaa, mutta sisälsi myös melodisempaakin materiaalia. Albumilta nousi kaksi pienempää singlehittiä "Soul Experience" ja "In the Time of Our Lives". Elokuussa 1969 yhtyeen piti esiintyä legendaarisiksi muodostuneilla Woodstockin festivaaleilla, mutta liikenneruuhkien ja tiettävästi yhtyeen managerin kohtuuttomien vaatimusten vuoksi yhtye ei koskaan päässyt lentokentältä festivaalialueelle.[7][3]

Yhtyeen jatkuva keikkailu ja kiertäminen alkoi pikkuhiljaa vaatia veronsa[2] ja nuori kitaristi Erik Braunn jätti yhtyeen loppuvuodesta 1969 terveydellisistä syistä.[8] Vuoden 1970 alussa julkaistiin live-albumi Live, joka sisälsi nauhoituksia edellisvuodelta ja mm. 19 minuutin version "In-A-Gadda-Da-Vida"-kappaleesta. Braunn perusti vuonna 1970 Flintwhistle-nimisen yhtyeen, jossa soitti mm. Iron Butterflyn alkuperäisjäsen Darryl DeLoach.

Braunnin tilalle seuraavan albumin levytyksiin tulivat kitaristit Larry "Rhino" Reinhardt ja Mike Pinera jotka jäivät myös kiertuekokoonpanoon.[8] Vuoden 1970 elokuussa julkaistu Metamorphosis ei menestynyt myynnillisesti enää edeltäjiensä tavoin, vaikkakin se nousi kuitenkin sijalle 16 Yhdysvaltain albumilistalla ja kappaleesta "Easy Rider (Let the Wind Pay the Way)" julkaistu single nousi sijalle 66 singlelistalla, ollen yhtyeen toiseksi suurin singlemenestys. Albumilla yhtye vei musiikkiaan enemmän kaupallisempaan suuntaan.[8] Albumia seuranneen kiertueen jälkeen Doug Ingle lähti yhtyeestä kyllästyneenä loputtomiin kiertueisiin ja samalla yhtye hajosi.[2][8] Ingle vetäytyi musiikkimaailmasta ja Dorman ja Reinhardt perustivat Captain Beyond-yhtyeen.

1974-2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iron Butterfly teki paluun vuonna 1974 Ron Bushyn ja Erik Braunnin johdolla[3] ja julkaisi vuonna 1975 studioalbumit Scorching Beauty ja Sun and Steel ilman suurempaa kaupallista menestystä. Nämä ovat toistaiseksi myös yhtyeen viimeisimmät studioalbumit. Vuoden 1977 jälkeen yhtye ollut toiminnassa vaihtelevin kokoonpanoin. Mukana ovat olleet vuoroin lähes kaikki yhtyeessä vuosina 1968-1971 vaikuttaneet jäsenet. Vuonna 1988 In-A-Gadda-Da-Vida-albumin tehnyt kokoonpano Ingle, Braunn, Dorman ja Bushy esiintyi Atlantic Recordsin 40-vuotisjuhlissa. Tiettävästi myös iso levytyssopimus oli tuolloin tarjolla ja maailmankiertue Yes-yhtyeen lämmittelijänä suunnitteilla, mutta nämä jäivät kuitenkin toteutumatta.[9]

Yhtyeen historiaa ovat varjostaneet useat kuolintapaukset. 1970-luvulla yhtyeessä soittaneen basistin Philip Taylor Kramerin ruumis löydettiin vuonna 1999 Malibun lähettyviltä Decker Canyonin pohjalta. Hän oli tiettävästi tehnyt itsemurhan ajettuaan autonsa rotkoon neljä vuotta aiemmin.[10] Vuonna 1978 yhtyeen basisti Keith Ellis menehtyi yhtyeen kiertueella Saksassa ja vuonna 1985 myöskin bassoa yhtyeessä soittanut Kurtis Teal menehtyi sydänongelmiin. Muista vanhemmista jäsenistä kitaristi Erik Braunn menehtyi heinäkuussa 2003 myöskin sydänongelmiin[5] ja laulaja/perkussionisti Darryl DeLoach vuotta aiemmin maksasyöpään.[11] Kitaristi Larry "Rhino" Reinhardt kuoli vuonna 2012 maksakirroosiin.[11]

Viimeisimpään vuosina 2005-2012 toimineeseen kokoonpanoon kuuluivat Dormanin ja Bushyn lisäksi kitaristi Charlie Marinkovich ja kosketinsoittaja-vokalisti Martin Gerschwitz. Vuonna 2010 yhtye palkittiin pitkästä urastaan San Diego Music Awards-gaalassa.[11]

Tällä hetkellä (2014) yhtye toiminta on pysähdyksissä Bushyn sairastelun[12] ja Dormanin joulukuussa 2012 sydänongelmien vuoksi tapahtuneen kuoleman johdosta.[13] Kitaristi Charlie Marinkovich kertoi vuonna 2013 yhtyeen virallisilla kotisivuilla jättäneensä yhtyeen ja lisäsi, että yhtye ei tule jatkamaan ilman alkuperäisjäseniään.[12]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • "Possession" / "Unconscious Power" 1968
  • "In-A-Gadda-Da-Vida" (single edit) / "Iron Butterfly Theme" (single edit) 1968
  • "In the Time of Our Lives" / "It Must Be Love" 1969
  • "Soul Experience" / "In the Crowds 1969
  • "I Can't Help But Deceive You Little Girl" / "To Be Alone" 1969
  • "Easy Rider (Let the Wind Pay the Way)" / "Soldier in Our Town" 1970
  • "Stone Believer" / "Silly Sally" 1970
  • "Don't Look Down on Me" / "Possession" 1970
  • "Searchin' Circles" (single edit) / "Pearly Gates" (single edit) 1975
  • "High on a Mountain Top" / "Before You Go" 1975
  • "Beyond the Milky Way" / "Get It Out" 1975
  • "I'm Right, I'm Wrong" (single edit) / "Scion" (single edit) 1975

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g http://www.pophistorydig.com/?tag=iron-butterfly-history artikkeli yhtyeestä The Pop History Dig-sivustolla
  2. a b c d e http://www.storyofthestars.com/iron_butterfly.htm Doug Inglen haastattelu
  3. a b c d e f g h http://www.drumheadmag.com/web/feature.php?id=14 Ron Bushyn haastattelu Drumhead Magazinen kotisivulla
  4. http://www.rhinoceros-group.com/dannyweis.htm Danny Weisin haastattelu Rhinocerosin kotisivuilla
  5. a b http://www.blogofdeath.com/2003/07/31/erik-braunn/ artikkeli Erik Braunnin kuolemasta
  6. a b http://www.ironbutterfly.com/biography1.php?view=1 historia yhtyeen kotisivustolla
  7. http://www.sandiegoreader.com/news/2009/aug/12/blurt4/ artikkeli Woodstockista ja Iron Butterflysta
  8. a b c d http://www.furious.com/perfect/ironbutterfly.html artikkeli yhtyeestä Perfect Sound Forever-sivustolla
  9. http://erikbraunn.net/history.html historia Erik Braunnin kotisivuilla
  10. http://www.historicmysteries.com/philip-taylor-kramer/ artikkeli Philip Taylor Kramerin kuolemasta
  11. a b c http://www.sandiegoreader.com/bands/iron-butterfly/ artikkeli yhtyeestä San Diego Reader-lehden sivustolla
  12. a b http://www.ironbutterfly.com/news1.php uutinen yhtyeen kotisivustolla
  13. http://www.nytimes.com/2012/12/23/arts/music/lee-dorman-bass-guitarist-for-iron-butterfly-dies-at-70.html?_r=0 artikkeli Lee Dormanin kuolemasta NY Times-lehden kotisivustolla

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]