Irokeesit

Wikipedia

Irokeesiliiton viiden jäsenheimon alueet vuonna 1650

Irokeesiliiton kuuden jäsenheimon alueet vuonna 1720

Irokeesit ovat ryhmä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja, joiden alue ulottui nykyisestä Quebecistä ja Montrealista Ontario- ja Huronjärvelle sekä osaan Appalakkien vuoristoa. Irokeesikieliä puhuivat mm. huronit, susquehannockit, eriet, attiwendaronkit, wenrot ja jopa niinkin eteläinen kansa kuin cherokeet.

Varsinaisina irokeeseina opittiin tuntemaan kuitenkin mohawkit, senecat, onondagat, oneidat ja cayugat. He olivat käyneet keskenään verisiä sotia, kunnes Hiawathan (Ayonhwathah) tuoma rauhansanoma sai mainitut viisi kansaa solmimaan keskinäisen sopimuksen, jonka seurauksena syntyi irokeesien liittokunta.^[1] Yleensä irokeesiliiton sanotaan saaneen alkunsa vuosien 1450 ja 1600 välillä ja monet historioitsijat ovat ajoittaneet sen vuoden 1570 paikkeille. Suurimmat kansat olivat senecat ja mohawkit^[2]

Irokeesien liittokunnan omakielinen nimi oli Haudenotounee, joka tarkoitti "pitkien talojen kansaa". Algonkin-kieliset heimot käyttivät heistä nimeä iroque (kalkkarokäärme).^[1] Ranskalaiset väänsivät nimen irokeekeiksi. Tämä nimitys levisi yleiseen käyttöön.

[muokkaa] Historia

1600–1779 irokeesit olivat todellinen mahtitekijä koillisessa Amerikassa sotien ranskalaisia vastaan Hollannin ja Englannin puolella. Ranskalaisten tukena toimi 1600-luvun alkupuolella huronien liittokunta, jonka irokeesit löivät vuosina 1647–1649. Irokeesit taistelivat myös algonkin-kielisiä heimoja vastaan. 1600-luvulla, jolloin irokeesiliitto oli mahtavimmillaan, sen alaisuudessa oli tuhansia sotureita. Liittokuntansa lujaan yhteishenkeen, sotilaalliseen urheuteensa ja taitoihinsa luottaen irokeesit murskasivat 1650-luvun aikana useita sukulaiskansojaan tavoitellen alueen herruutta. Vahvimman oikeudella he valtasivat lisää maata ja herättivät pelkoa laajoilla alueilla.

Hollantilaisten linnoitusten antauduttua brittien joukoille 1660-luvun aikana menettivät irokeesit tärkeimmän kauppakumppaninsa. He joutuivat nöyristelemään Uutta-Englantia päästäkseen näiden suosioon ja saadakseen lisää sotatarvikkeita. Saman vuosisadan lopulla roihahtivat ranskalaisten ja irokeesien vihamielisyydet täyteen liekkiin. Uusi Ranska tyytyi pysyttelemään näissä sodissa mahdollisimman paljon taustalla antaen intiaaniliittolaistensa hoitaa likaisen työn. Sotimiseen tottuneet, hyvin aseistetut ojibwayt ja muut algonkinkieliset heimot hoitivat tehokkaasti saamansa tehtävän polttaa irokeesien kylät ja hävittää niiden asukkaat. Ranskalaisten tehtäväksi jäi lähinnä määräysten antaminen ja Quebecin puolustaminen.

Irokeesien liittokuntaa ei kuitenkaan onnistuttu lyömään hajalle. Tehtyään rauhan vuonna 1701 ranskalaisten ja näiden liittolaisten kanssa he tyytyivät vahvistamaan sodissa harvenneita rivejään. Vuodesta 1713 eteenpäin Pohjois-Carolinan tuscarorat vaelsivat pohjoiseen pois eurooppalaisten leviävän asutuksen tieltä ja liittyivät vuonna 1722 irokeesiliittoon kuudenneksi jäsenheimoksi.

Irokeesien kylät joutuivat uudelleen hävityksen kohteiksi 1770-luvun lopulla heidän tukiessaan Englantia Amerikan vapaussodassa. Liittokunta repeytyi kahtia kun osa liiton kansoista vaihtoi puolta kesken sodan.^[3] Oneidat ja tuscarorat siirtyivät vapaustaistelijain puolelle Englannin joukkoja vastaan. Vuosisadan loppuun mennessä suuret osat irokeesien maita oli joutunut Yhdysvaltain haltuun.

Irokeeseja Buffalossa 1914

[muokkaa] Irokeesiliiton kansakunnat

Onondagat johtivat liittoneuvostoa, johon kuului 50 päällikköä. Kokoukset käytiin heidän pääkylässään ja puhemiehen osa oli uskottu onondagain ylimmälle päällikölle. Jokaisella kansakunnalla oli vakinainen määrä edustajia, jotka neuvottelivat keskenään tuoden sitten lopullisen mielipiteensä esiin neuvostossa.^[3] Käsiteltävinä olevat asiat koskivat sodan ja rauhan kysymyksiä. Liittokunnan kansat joutuivat noudattamaan sisäisiä asioita koskevaa "Suuren rauhan lakia", joka tunnettiin nimellä Kainerekowa.^[1] Tämän lain tehtävänä oli säilyttää keskinäinen rauha ja estää verikostot, jotka olisivat saattaneet johtaa sisäisiin sotiin. Elämänmeno kylien sisällä olikin rauhallista, sillä turhia riitoja pyrittiin välttämään. Viha säästettiin sotaretkiä varten.

Irokeesinaiset olivat työteliäitä, mutta heillä oli myös suuri arvovalta.

Aivan tasavertaisia nämä viisi kansaa eivät kuitenkaan olleet, vaan tiettyä nokkimisjärjestystä noudatettiin tarkkaan. Mohawkit, senecat ja onondagat olivat "isoveljiä" oneidojen ja cayugojen (myöhemmin myös tuscarorien) joutuessa tyytymään "pikkuveljiksi" .^[1] Naisten asema oli vahva. Jo irokeesien perustuslaissa sanottiin, että naiset omistavat maat ja hallitsevat talojen omaisuutta.^[6] Sukulaisuus seurasi äidin puolelta. Jos siis äiti edusti esimerkiksi senecain klaania isän ollessa oneida, tuli pojasta seneca. Johtaviin perheisiin kuuluvat arvovaltaiset naiset saattoivat tehdä aloitteen sodankäyntiin saadakseen sotavankeja. Näistä sopivimmat adoptoitiin irokeesiliiton uusiksi jäseniksi. Naiset osallistuivat myös erilaisiin peleihin, olivat mukana poliittisissa seremonioissa ja pitivät omia salaseurojaan.^[7] Eräs historiaan jääneitä vahvoja irokeesinaisia oli mohawkeihin kuulunut Molly Brant.^[8]

Suurin syy irokeesiliiton syntymään on uskottu olleen eurooppalaisten tutkimusmatkaiilijoiden ja kauppiaiden ilmestyminen Pohjois-Amerikan mantereelle. Pyrkimyksessään säilyttää liittokunnan kansojen keskinäinen rauha irokeesit onnistuivat erinomaisesti. Meni yli 200 vuotta ennen kuin osa heistä tarttui aseisiin sotiakseen toisiaan vastaan Yhdysvaltain vapaussodassa. Suuren rauhan levittäminen liiton rajojen ulkopuolelle oli vaikeampi tehtävä, eivätkä irokeesit siinä onnistuneetkaan. Ranskalaisen Samuel de Champlainin ja hänen ranskalaismiehistönsä löytäessä tiensä New Yorkin osavaltion alueille vuonna 1609 joutuivat itäisiä rajoja vartioivat liittokunnan mohawkit tunkeilijoiden tulituksen kohteeksi. Tämän lisäksi ranskalaiset olivat liittoutuneet huronien kanssa, jotka kielisukulaisuudestaan huolimatta kuuluivat irokeesien verivihollisiin. Seuraavien vuosien aikana ranskalaiset auttoivat huroneita näiden hyökätessä mohawkien ja onondagain kyliin.^[1]

[muokkaa] Turkiskauppaa ja asevarustelua

Irokeesit ja monet muut intiaanikansat metsästivät majavat monilta alueilta sukupuuttoon 1600-luvun aikana. Majavannahkojen arvo kauppavaluuttana oli kiistaton.

Euroopasta saapuneiden siirtokuntien levitessä ympäristöön irokeesien liittokunnan istunnoissa nousi päällimmäiseksi asiaksi ulkopolitiikka. Sotainen kunnia oli perinteisesti arvostettu asia ja heidän vihollisiaan kohtaan tuntemansa viha nostatti sotainnon korkealle varsinkin nuorissa sotureissa^[2] Hollantilaisten uudisasukkaiden kanssa erityisesti mohawkit onnistuivat pääsemään hyviin kauppasuhteisiin. 1620-luvulta eteenpäin irokeesit ostivat suuret määrät musketteja vaihtamalla niitä majavannahkoihin. Nämä olivat arvostettuja Euroopassa, jonne niitä kuljetettiin laivojen mukana. Nopeasti majavasta tuli itärannikon ja suurten järvien välisellä alueella asuvien kansojen tärkein kauppavaluutta. Turkiksia vaihdettiin aseisiin ja muihin sotatarvikkeisiin. Kasvavan asevarustelun seurauksena irokeeseistä tuli entistä rohkeampia. Kun majavakanta kävi vähiin tunkeutuivat he ympärillä elävien heimojen maille paremman saaliin toivossa.

1630-luvun aikana irokeesien liittokunta alkoi aseistukseltaan vastata eurooppalaista armeijaa. He olivat valmiit sotiin kostaakseen menneinä aikoina kärsimiään vääryyksiä. Mutta varmaankin heidän loputtomilla hyökkäyksillään oli myös taloudellinen motiivi: elintilan valtaaminen naapureilta ja turkiskaupan kasvattaminen. Vahvasti aseistettujen iskujoukkojensa turvin irokeesit uskalsivatkin vuonna 1640 julistaa sodan Uutta-Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan.

Sotien tuoksinasta huolimatta ranskalaisten onnistui rakentaa vuoden 1642 aikana Kanadan rajamaille kauppa-asema ja linnake nimeltään Mont Royal. Paikka tultiin myöhemmin tuntemaan Montrealina. Irokeesien raskaat hyökkäykset Uuden-Ranskan asumuksia vastaan voimistuivat, ja saman vuosikymmenen lopulla he hyökkäsivät huronien maahan. Montrealia ja Quebeciä ei kuitenkaan poltettu, vaan ranskalaisten suureksi yllätykseksi irokeesiliiton onondagat tulivat vuonna 1653 ehdottamaan rauhansopimusta.^[3] Huojentuneet ranskalaiset luulivat sotien olevan ohi tietämättä, että irokeesien sotajoukot olivat samaan aikaan tuhoamassa erieitten kansakuntaa ja valtaamassa näiden maita. Ranskalaiset ehtivät perustaa lähetysaseman onondagojen kylään ja yrittivät käännyttää mohawkeja kristinuskoon, kun irokeesien liittokunta aloitti uudelleen vihollisuudet. He ajoivat lähetyssaarnaajat Montrealiin ja estivät Uuden-Ranskan tutkimusmatkat ja siirtomaavallan leviämisen sisämaahan.^[3]

Elintilaa ympärillään raivaten irokeesit liikkuivat niin etelään kuin länteenkin. 1660-luvulla liittokunnan läntiset kansat; senecat, onondagat ja cayugat kävivät useita vuosia kestävää sotaa susquehannockeja vastaan. Mohawkit ja oneidat pysyivät erillään näistä sodista tehtyään rauhan susquehannockien kanssa jo edellisen vuosikymmenen aikana.

[muokkaa] Englanti vastaan Ranska

Irokeesien liittokunta joutui tasapainottelemaan eurooppalaisten välissä ja toteamaan näiden keskinäiset valtataistelut. Uusi-Ruotsi oli antautunut hollantilaisille, jotka puolestaan luovuttivat Uuden-Amsterdamin brittien joukoille. Samalla kun Euroopan siirtokunnat vähenivät lujittuivat myös jäljelle jääneiden Englannin ja Ranskan asemat. Irokeesit eivät halunneet sotia kahta suurta sotilasmahtia vastaan, joten he pitivät ystävyyssuhteita yllä englantilaisiin. Britit puolestaan hyödynsivät suhteitaan irokeeseihin usuttamalla nämä 1680-luvun puolivälissä taas kerran hyökkäyksiin Uutta-Ranskaa vastaan, jotka uskollisten intiaaniliittolaistensa turvin pystyivät torjumaan heihin kohdistuneet iskut. Voimatasapainon siirtyessä yhä enemmän ranskalaisten puolelle katsoivat irokeesit ainoaksi mahdollisuudekseen lopettaa vihollisuutensa epätasaiseksi muodostuneessa sodassa. Kun rauha solmittiin seuraavan vuosisadan alussa, olivat irokeesien ja Uuden-Ranskan keskinäiset sodat ohi.

Englantilaisten rakentaessa Imperiumiaan pyrkivät irokeesit omalla tahollaan kasvattamaan rivistöjään. Ranskalaisetkaan eivät jääneet toimettomiksi, vaan koettivat houkutelle irokeeseja puolelleen. Senecat ja onondagat tunsivatkin kiinnostusta liittoutua vanhan verivihollisensa kanssa. Monet ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja kauppiaat toivotettiin tervetulleiksi irokeesien kyliin. Kumpikin ammattikunta toi mukanaan asioita, jotka huononsivat liittokunnan tulevaisuutta. Kauppiaiden mukana kulkeutui alkoholi, papit taas toivat kristinuskon. Viina alkoi rappeuttaa kansakuntaa, uuden uskonnon taas saadessa useat intiaanit luopumaan vanhoista perinteistään. Monet kristityt mohawkit siirtyivätkin Kanadaan luopuen entisestä vapaasta elämäntyylistään. Alkoholin myynti pyrittiin monien irokeesipäälliköiden toiveen vuoksi kieltämään sen aiheuttamien huonojen vaikutusten vuoksi.

Vuonna 1747 Uudesta Englannista lähetettiin saarnaajia irokeesien pariin ja osa oneidoista ja tuscarorista kääntyi heidän uskoonsa.^[2] Siirtokuntien jatkuva lisääntyminen aiheutti hämmennystä irokeeseissa, jotka koettivat pysytellä puolueettomina auttaen brittejä haluttomasti joissakin sodissa Uutta-Ranskaa vastaan. Irlantilainen sir William Johnsson oli luonut vahvat ystyvyyssiteet mohawkeihin ja kykeni heidän kauttaan pitämään irokeesiliiton brittien puolella.^[3]

Englannin ja Ranskan keskinäiset välit tulehtuivat niin pahoin, että sen tuloksena käytiin seitsenvuotinen sota, joka alkoi Euroopassa vuonna 1756. Sotatila levisi Pohjois-Amerikkaan ja seuraavien vuosien aikana Uuden-Ranskan valta alkoi luhistua. Brittisotilaat valtasivat Quebecin vuonna 1759 ja hieman myöhemmin antautui Montreal. Lordi Jeffrey Amherstin joukkoja tuki Montrealin valtauksessa William Johnssonin johtama mohawkien iskuryhmä. Suurten järvien alueilla sijainneet ranskalaisten linnakkeet olivat siirtyneet englantilaisten haltuun. Uskolliset Uuden-Ranskan liittolaiset ottawat, ojibwayt, wyandotit ja monet muut yrittivät vallata linnakkeet takaisin briteiltä vuonna 1763 alkaneessa Pontiacin kapinassa. Hanke onnistui puolittain päättyen lopulta intiaanien antautumiseen. Irokeesien liittokunnan yksimielisyyteen tuli särö mohawkien auttaessa brittejä ja senecojen ollessa vastapuolella valtaamassa linnakkeita.

[muokkaa] Yhdysvaltain sisällissodan pyörteissä

Merkittävä tapahtuma irokeesien sotahistoriassa oli 1770-luvulla käyty Amerikan sisällissota, joka käytiin englantilaisten siirtokuntien ja brittiläisen Imperiumin välillä. Aseelliset yhteenotot alkoivat vuonna 1775. Seuraavana vuonna kolmetoista siirtokuntaa julistautui itsenäisiksi valtioiksi. He pitivät Amerikan menestymisen kannalta välttämättömänä hankkia yhä enemmän maata itselleen eivätkä halunneet alistua Englannin hallituksen komentoon. Suunnitellessaan vallankumousta vapaustaistelijain johtomiehet lähettivät irokeeseille käskyn pysyä erossa tulevasta sodasta. Irokeesit tukivat kuitenkin brittien joukkoja tehden tuhoisia hyökkäyksiä New Yorkin ja Pennsylvanian siirtolaisten asutuksille vuonna 1777. Siirtokuntien sotavoimat iskivät takaisin kaksi vuotta myöhemmin. Itsenäisyystaistelijoiden ylipäällikön George Washingtonin lähettäminä Kenraalimajuri John Sullivanin joukot tunkeutuivat englantilaismielisten irokeesien maille tuhoten kylät, pellot ja puutarhat. Sullivanin joukoissa soti oneidoja ja tuscaroria, jotka olivat nousseet liittokunnan muita kansoja vastaan englantilaisten pappien johtamina.^[2] Osa senecoista onnistui pysyttelemään puolueettomina. Sodan loputtua irokeesit eivät saaneet liittokuntaansa toimimaan haluamallaan tavalla. Heidän yhtenäisyytensä oli pitkäksi aikaa katkennut.

[muokkaa] Liittokunnan uusi tuleminen

Irokeesien liittokunnan perinteinen yhtenäisyys palautettiin 1900-luvun aikana onondogain saadessa jälleen keskeisen asemansa neuvoston johdossa.^[2] Viime vuosisadan loppupuolella irokeesien yhteys onkin ollut voimakkaassa kasvussa heidän jouduttuaan etujaan ajaessaan monesti vastakkain sekä Kanadan että Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Vuonna 1974 mohawkit perustivat New Yorkin valtion alueille sijaitsevaan Adirondack-vuoristoon Ganienkehin, "Piikiven maan". He valitsivat autioituneen paikan, jossa aikoinaan oli toiminut nuorten kesäleiri.^[3] Irokeesien muinaisen Suuren Rauhanlain mukaisesti mohawkit rakensivat uutta elämäänsä vuorialueella, mutta paikallinen valkoinen väki suhtautui penseästi intiaaniyhteisöön. Muutama New Yorkin kansanedustaja johti mielenosoituksia mohawkeja vastaan ja sala-ampujat vaikeuttivat entisestään piikiven maan rakentamista.^[3] Vaikeuksiin tottuneet mohawkit jatkoivat vastoinkäymisistä huolimatta yhteisönsä kehittämistä elvyttäen monia vanhoja perinteitään ja äidinkieltään.

Aseellisilta selkkauksiltakaan mohawkit eivät onnistuneet välttymään. Vuonna 1979 St. Regisin reservaatin mohawkit hätistelivät mailleen tunkeutuneita nuoria matkoihinsa ja joutuivat vastaamaan teostaan virkavallalle. Avoimessa yhteenotossa mohawkit riisuivat poliisit aseista. Tämän seurauksena New Yorkin poliisivoimat panivat reservaatin jatkuvaan valvontaan. Toinen välikohtaus, jossa kaivettiin tuliaseet esille, sattui lähellä Montrealia vuonna 1990 erään golf-kerhon yrittäessä leikata itselleen osan irokeesien pyhistä maista. Aseistetut intiaanit, jälleen kerran mohawkit, nousivat maittensa puolesta siksi kovaan vastarintaan, että golfkerhon hanke kaatui.^[2] Tapaus rohkaisi Kanadassa asuvia irokeeseja ja innoitti myös muita heimoja taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Irokeesien lippu.

Irokeesit saivat omaan lippuunsa vanhan tunnuksensa Hiawathan vyön, joka symbolisoi liittokunnan viittä kansakuntaa. Keskellä valkoinen rauhanpuu kuvaa onondagoja, jotka säilyttivät historiallisella ajalla vyötä. Puun vasemmalla ja oikealla puolella olevat neliöt puolestaan ovat yhtä kuin senecat, cayugat, oneidat ja mohawkit. Lipun väritys tulee alkuperäisessä Rauhanvyössä olleista valkoisista ja hieman purppuraan vivahtavista helmistä, jotka olivat kiinnitettyinä toisiinsa ohuella nauhalla.

[muokkaa] Kuuluisia irokeesejä

Hiawatha toi Suuren Rauhan Sanoman viidelle kansakunnalle ja oli siis tavallaan koko liittokunnan "isä".

Joseph Brant vuonna 1776.

Hendrick, alkuperäiseltä nimeltään Tiyanoga (1680-1755) oli mohawkien päällikkönä 1740-luvulta eteenpäin kunnes ranskalaiset surmasivat hänet vuonna 1775. Hendrickin isä oli mohikaani. Hän vieraili Kuningatar Annen hovissa, jonka jälkeen kantoi liikanimeä "Kuningas" Hendrick. Suorasanaisena miehenä hän kritisoi brittiarmeijan sotastrategiaa. Hendrick teki myös selväksi, että irokeesien uskollisuudella on hintansa. Elleivät englantilaiset suostuisi hänen ehtoihinsa, olisivat irokeesit koska tahansa valmiit astumaan Uuden-Ranskan riveihin Englannin suurvaltaa vastaan.^[9]

Joseph Brant (Thayennedanagea) oli mohawkien sotapäällikkö. Hän johti Englannin armeijan everstinä irokeesien joukkoja Yhdysvaltain vallankumousta vastaan.^[3] Hän oli englantilaisen sir William Johnssonin lanko. Brant edusti oman aikakautensa kuuluisimpia intiaanijohtajia tavaten muun muassa Yhdysvaltain presidentti George Washingtonin ja Englannin kuningas George lll:nnen. Vapaussodan päätyttyä Brant jatkoi 1780-luvulla irokeesien puolestapuhujana yrittäen samalla elvyttää taistelujen aikana hajonnutta liittokuntaa.

Cornplanter (Kaintwagon) oli senecojen sotapäällikkö, jossa virtasi isän puolelta hollantilaista verta. Amerikan sisällissodassa hän Brantin tavoin johti irokeesien sotavoimia nauttien suurta arvonantoa. Cornplanteria on kuvattu erityisen älykkääksi ja hyvin kaunopuheiseksi.^[10] Vapaussodan jälkeen Cornplanter katsoi tulleensa brittiläisten pettämäksi näiden kärsittyä tappion siirtokunnille. Hän solmi rauhan Yhdysvaltain kanssa pitäen kansansa erossa tulevista sodista.

Cornplanter

Handsome Lake (Ganiodayo) oli Cornplanterin velipuoli, joka onnistui yhdistämään 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa kristinuskon ja irokeesien perinteisen pitkän talon kulttuurin toisiinsa. Aate sai nopeasti lukuisia kannattajia ja se nostatti tuntuvasti irokeesien yhteiskunnallista moraalia.^[2] 1970-luvulla tällä uskonnolla oli yhä tuhansia aktiivisia kannattajia.

Red Jacket (Otetiani) oli isänsä puolelta cayuga ja äitinsä puolelta seneca. Otetiani yleni kansansa suureksi sotapäälliköksi. Englanninkielisen nimensä hän sai punaisesta takistaan, jonka oli saanut englantilaiselta sotilaalta. Red Jacket piti suuren määrän senecasotureita puolueettomina Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Presidentti George Washington palkitsi hänet ansioistaan urhoollisuusmitalilla.^[11]

Ely S. Parker (Donehogawa) toimi 1860-luvun alussa Yhdysvaltain armeijan ylipäällikön kenraali Ulysses Grantin (myöhempien aikojen presidentti) adjutanttina, sai vuonna 1865 prikaatinkenraalin arvonimen ja toimi Yhdysvaltain intiaanihallinnon johdossa vuodet 1869–1871.

Lewis Bennett (Hagasodoni) oli New Yorkin senecoja, jonka tekemä tunnin juoksun maailmanennätys säilyi vuodesta 1863 vuoteen 1896 hänen nimissään. Ominaisuuksiensa vuoksi Bennett tunnettiin lisänimellä "Peuranjalka".

Pauline Johnsson (Takahionwake) oli mohawkien edustaja Kanadasta. Hänestä tuli suosittu runoilija, joka ammensi aiheensa luonnosta. Pauline eli vuosina 1862–1913.

[muokkaa] Liittokunnan lukumäärä

Kaikkien viiden kansan yhteisluvuksi on arveltu 1600-luvun alussa korkeintaan 20 000 henkeä. Saman vuosisadan puolivälin jälkeen määrä oli pudonnut lähes puolella monien sotien ja eurooppalaisten mukana tulleiden tautien myötä. Adoptoimalla tuhoamiensa kansojen kodittomiksi jääneitä pystyivät irokeesit hetkellisesti kasvattamaan liittokuntansa lukumäärää. Vuonna 1660 tapahtuneessa laskennassa tulokseksi saatiin 25 000 intiaania, mikä lienee ollut suurin määrä irokeesien historiassa.^[1] Tästä luvusta on adoptoitujen määrä ollut lähes 7000 henkeä. Vieraskielisten kansojen pakolaisilla irokeesit eivät halunneet paikata rivejään, vaan valitsivat uudet liittokuntansa jäsenet oman kieliryhmänsä, kuten huronien, eriein ja susquehannockien rippeistä. 1700-luvun alkuun mennessä irokeesiliiton alkuperäiset perustajakansat edustivatkin vähemmistöä omassa liittokunnassaan.^[1]

Vuonna 1768 irokeesien lukumääräksi saatiin 12 000 henkeä. Näistä 1500 oli tuscaroria, jotka oli hyväksytty kuudenneksi kansaksi. Amerikan vallankumouksen jälkeen vuonna 1779 määrä oli huventunut yhden kolmasosan verran.

Vuonna 1995 Yhdysvaltain ja Kanadan eri reservaateissa ja kaupungeissa asui väestönlaskennan mukaan 74 500 irokeesia.^[12]

[muokkaa] Lähteet

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irokeesit.