Indium

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
KadmiumIndiumTina
Ga

In

Tl  
 
 
In-TableImage.png
Yleistä
Nimi Indium
Tunnus In
Järjestysluku 49
Luokka Metalli
Lohko p-lohko
Ryhmä 13, booriryhmä
Jakso 5
Tiheys 7,31×103 kg/m3
Kovuus 1,2 (Mohsin asteikko)
Väri Hopeanhohtoinen harmaa
Löytövuosi, löytäjä 1863, Ferninand Reich ja Theodor Richter
Atomiominaisuudet
Atomipaino 114,818[1] amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 156 pm
Kovalenttisäde 144 pm
Van der Waalsin säde 193 pm
Orbitaalirakenne [Kr] 4d10 5s2 5p1
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 18, 3
Hapetusluvut +III
Kiderakenne Tetragonaalinen
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto Kiinteä
Sulamispiste 429,75 K (156,60 °C)
Kiehumispiste 2345 K (2072 °C)
Höyrystymislämpö 231,8 kJ/mol
Sulamislämpö 3,281 kJ/mol
Äänen nopeus 1215 m/s 294 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus 1,78 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,233 kJ/kg K
Lämmönjohtavuus (300 K) 81,8 W/(m×K)
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Indium (lat. indium) on alkuaine, joka on harvinainen pehmeä, taipuisa ja helposti yhdistettävä metalli, joka kemiallisesti muistuttaa alumiinia tai galliumia mutta näyttää sinkiltä. Indiumin CAS-numero on 7440-74-6.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pala indiumia. Kolikko koon vertailukohteena.

Indium on hyvin pehmeä hopeanvalkoinen metalli, jolla on kirkas kiilto. Taivutettaessa puhdas indium päästää korkeataajuisen "ulvahduksen". Indium liimautuu helposti lasiin.[2]

Indiumilla on kaksi luonnossa esiintyvää isotooppia, In-113 ja In-115. Näistä yleisempi on In-115, joka on heikosti radioaktiivista. Sitä on luonnon indiumissa noin 95,71 prosenttia. Se hajoaa hyvin hitaasti tinaksi beta-emissiolla – puoliintumisaika on 441 biljoonaa vuotta.[3] Sitä käytetään ydinreaktoreiden aktiivisuuden mittaamiseen, koska se absorboi helposti neutroneja.[2]

Indium ei ole pahamaineinen kertyvä myrkky kuten naapuriaine kadmium, ja on melko harvinainen. Indiumin myrkyllisyydestä on ristiriitaisia tietoja. Joidenkin lähteiden mukaan se on vähän myrkyllistä kun taas toisten lähteiden mukaan hyvinkin myrkyllistä.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen laaja-alainen sovellus indiumille löydettiin toisen maailmansodan aikaan laakerien päällystysaineena lentokoneissa. Myöhemmin sille löydettiin käyttöä metalliseoksissa, juotosmetallina ja elektroniikassa. 1980-luvulla kehitettiin indiumfosfidipuolijohteet (InP) ja indiumtinaoksidiohutkerrokset nestekidenäyttöihin. 1992 ohutkerrossovellukset olivat tulleet laajimmaksi loppukäyttöalueeksi. Muita käyttöjä ovat mm. alhaisessa lämpötilassa sulavat metalliseokset: 24 % indiumia ja 76 % galliumia on nestemäistä huoneenlämpötilassa. Lisäksi indiumia käytetään transistoreissa ja termistoreissa sekä peileissä, joissa se on korroosiota kestävämpi kuin hopea. Indiumin oksidia käytetään elektroluminesenssipaneeleissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indiumin löysivät Ferdinand Reich ja Theodor Richter 1863, kun he olivat testaamassa sinkkimalmeja spektrografissa etsiessään talliumia ja näkivät indigon värisiä spektriviivoja. Richter eristi metallin 1867.

Tuotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indiumia eristetään pääasiassa sinkkimalmeista. Kanada on sen päätuottaja (31 tonnia vuonna 1997). Kiinan varannot ovat sitäkin suuremmat. Metallia on löytynyt myös Suomen rapakivialueilta, muttei hyödynnettävässä mittaluokassa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
  2. a b HS:n alkuainesarjan artikkeli indiumista Helsingin Sanomat 22.8.2006. Viitattu 14.3.2011.
  3. Isotopes of the Element Indium Jefferson Lab, Science Education. Viitattu 14.3.2011.
  4. Rapakivi johtaa Indiumin jäljille 17.3.2013. Turun Sanomat. Viitattu 18.3.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Indium.