Imeläkurjenherne
Sivulta puuttuu | Imeläkurjenherne | ||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||||
| Astragalus glycyphyllos L. |
||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||
 Imeläkurjenherne Wikispeciesissä |
Imeläkurjenherne (Astragalus glycyphyllos) on Euroopassa kasvava hernekasvi. Suomessa laji on harvinaisuutensa vuoksi erityisesti silmälläpidettävä.
Sisällysluettelo |
Ulkonäkö ja koko [muokkaa]
Imeläkurjenherne kasvattaa rennon, 50–150 cm pitkän kaljun varren. Lehdet ovat 3–7-parisia. Lehdykät ovat 2–4 cm pitkiä, soikeita tai puikeita. Kukintoperä on noin puolet tukilehden pituudesta. Kukinto on tiheä keltavihreä terttu. Kukan verhiö on kalju ja liuskat ovat kapeita. Hedelmä on 3–4 cm pitkä, kapea, kaareva ja kaksilokeroinen palko. Imeläkurjenherne kukkii kesä-heinäkuussa.[1]
Levinneisyys [muokkaa]
Imeläkurjenhernettä tavataan lähes koko Manner-Euroopassa Iberian niemimaata, Irlantia ja pohjoista Fennoskandiaa ja Pohjois-Venäjää lukuun ottamatta. Kasvia tavataan myös Kaukasuksella ja Turkissa. Yhdysvaltoihin laji on levinnyt ihmisen mukana.[2]
Suomessa imeläkurjenhernettä tavataan luonnonvaraisena Lounais-Suomessa Kiskon ja Suomusjärven alueella. Tulokaslajina sitä on tavattu muun muassa Tampereelta, Porista ja Kotkasta.[3][4] Uudeltamaalta laji tunnetaan Sipoonkorvesta.[5]
Elinympäristö [muokkaa]
Suomessa imeläkurjenherneen kasvupaikat ovat valoisissa metsissä, joihin se on mahdollisesti tuotu riistan rehukasvina. Muut kasvupaikat ovat lähinnä satamien painolastipaikkoja.[1]
Käyttö [muokkaa]
Imeläkurjenhernettä on ainakin Ruotsissa viljelty karjan ja hevosten rehuksi.[2] Sitä lienee käytetty myös riistan rehukasvina.[1]
Lähteet [muokkaa]
- Honkanen, Jarmo: Sipoonkorven virkistyskäytön kehittäminen. Ulkoilureittisuunnitelma ja luontoselvitys. Sipoo 2007.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet [muokkaa]
- ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 274.
- ↑ a b Den virtuella floran: Sötvedel Viitattu 19.12.2009.
- ↑ Korte, K. ja Kosonen, L.: Niemenrannan kaava-alueen kasviharvinaisuuksien pelastusprojekti 15.11.2007. Tampereen kaupunki.
- ↑ Kymenlaakson rannikon ja saariston luonto: Eksoottisia salamatkustajia Helsingin yliopisto, Aikuiskoulutus.
- ↑ Honkanen 2007, s. 9–10.
