Imeläkurjenherne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Imeläkurjenherne
Astragalus glycyphyllos kz.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Fabales
Heimo: Hernekasvit Fabaceae
Suku: Kurjenherneet Astragalus
Laji: glycyphyllos
Kaksiosainen nimi
Astragalus glycyphyllos
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Imeläkurjenherne Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Imeläkurjenherne Commonsissa

Imeläkurjenherne (Astragalus glycyphyllos) on Euroopassa kasvava hernekasvi. Suomessa laji on harvinaisuutensa vuoksi erityisesti silmälläpidettävä.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imeläkurjenherne kasvattaa rennon, 50–150 cm pitkän kaljun varren. Lehdet ovat 3–7-parisia. Lehdykät ovat 2–4 cm pitkiä, soikeita tai puikeita. Kukintoperä on noin puolet tukilehden pituudesta. Kukinto on tiheä keltavihreä terttu. Kukan verhiö on kalju ja liuskat ovat kapeita. Hedelmä on 3–4 cm pitkä, kapea, kaareva ja kaksilokeroinen palko. Imeläkurjenherne kukkii kesä-heinäkuussa.[1]

Palkoja ja siemeniä

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imeläkurjenhernettä tavataan lähes koko Manner-Euroopassa Iberian niemimaata, Irlantia ja pohjoista Fennoskandiaa ja Pohjois-Venäjää lukuun ottamatta. Kasvia tavataan myös Kaukasuksella ja Turkissa. Yhdysvaltoihin laji on levinnyt ihmisen mukana.[2]

Suomessa imeläkurjenhernettä tavataan luonnonvaraisena Lounais-Suomessa Kiskon ja Suomusjärven alueella. Tulokaslajina sitä on tavattu muun muassa Tampereelta, Porista ja Kotkasta.[3][4] Uudeltamaalta laji tunnetaan Sipoonkorvesta.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa imeläkurjenherneen kasvupaikat ovat valoisissa metsissä, joihin se on mahdollisesti tuotu riistan rehukasvina. Muut kasvupaikat ovat lähinnä satamien painolastipaikkoja.[1]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imeläkurjenhernettä on ainakin Ruotsissa viljelty karjan ja hevosten rehuksi.[2] Sitä lienee käytetty myös riistan rehukasvina.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Honkanen, Jarmo: Sipoonkorven virkistyskäytön kehittäminen. Ulkoilureittisuunnitelma ja luontoselvitys. Sipoo 2007.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 274.
  2. a b Den virtuella floran: Sötvedel Viitattu 19.12.2009.
  3. Korte, K. ja Kosonen, L.: Niemenrannan kaava-alueen kasviharvinaisuuksien pelastusprojekti 15.11.2007. Tampereen kaupunki.
  4. Kymenlaakson rannikon ja saariston luonto: Eksoottisia salamatkustajia Helsingin yliopisto, Aikuiskoulutus.
  5. Honkanen 2007, s. 9–10.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]