Il pirata

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Il pirata on Vincenzo Bellinin säveltämä kaksinäytöksinen ooppera, johon libretton on tehnyt Felice Romani. Ooppera kantaesitettiin Milanon Teatro alla Scalassa 27. lokakuuta 1827. Teos vakiinnutti Bellinin aseman aikansa merkittävien oopperasäveltäjien joukossa.

Vincenzo Bellinin oopperat
Vincenzo Bellini
Adelson e Salvini 1825
Bianca e Gernando 1826
Il pirata 1827
Bianca e Fernando 1828
La straniera 1829
Zaira 1829
I Capuleti e i Montecchi 1830
Unissakävijä 1831
Norma 1831
Beatrice di Tenda 1833
Puritaanit 1835

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bellinin toinen ooppera Bianca e Gernando oli menestynyt kohtalaisen hyvin Napolissa, ja teos kiinnitti myös milanolaisen impressaarin, Domenico Barbajan huomion. Bellini saikin tehtäväkseen säveltää oopperan Milanon La Scalaan. Tästä alkoi hedelmällinen yhtiestyö librettisti Felice Romanin kanssa. Libretto pohjautuu Isidore J. S. Taylorin Pariisissa 1826 kantaesitettyyn näytelmään Bertram, ou le Pirate, jonka inspiraation lähteenä oli puolestaan Charles Maturinin näytelmä Bertram, or The Castle of Saint-Aldobrand vuodelta 1816.

Il piratan kantaesitys tunnetusti nirson milanolaisyleisön edessä oli välitön menestys. Bellini oli nähnyt erityistä vaivaa partituurinsa kanssa, koska tiesi, että menestyminen Milanossa takaisi lisää sopimuksia. Säveltäjä löysi Il piratassa täyden ilmaisuvoimansa, joka perustuu usein pitkiin, kauniisiin melodioihin sekä tekstin ja musiikin yhteyteen. Menestystä ja sävellystyötä auttoi myös kantaesityksen ensiluokkainen miehitys, jonka kantava voima oli nimiosan esittänyt tenori Giovanni Battista Rubini, entuudestaan milanolaisyleisön suosikki. Oopperan vaativa tenori- ja sopraano-osa vaikuttavatkin osaltaan siihen, että teosta esitetään nykyään verrattain harvoin.

Il piratan menestyksen jälkeen Bellinin ei tarvinnut etsiskellä työtarjouksia. Hän asettui Milanoon vuosiksi 1827-1833. Tänä aikana syntyivät muiden muassa merkkiteokset Unissakävijä ja Norma, kumpikin yhteistyössä librettisti Romanin kanssa. Kaikkiaan Romani kirjoitti libretton kahdeksaan Bellinin 11:stä oopperasta.

Henkilöhahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giovanni Rubini
Nimi Kuka? Ääniala Esittäjä kantaesityksessä 1827
Ernesto Caldoran herttua baritoni Antonio Tamburini
Imogene Erneston vaimo sopraano Henriette Méric-Lalande
Gualtiero merirosvo, ent. Montalton kreivi ja Imogenen rakastaja tenori Giovanni Battista Rubini
Itulbo Gualtieron laivan upseeri tenori Lorenzo Lombardi
Goffredo erakko, Gualtieron ent. mentori basso Pietro Angilioni
Adele Imogenen palvelijatar sopraano Marietta Sacchi

Tarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisilia, 1200-luku. Imogenen ja Gualtieron tiet ovat eronneet, kun Ernesto on vanginnut Imogenen isän pakottaakseen Imogenen kanssaan naimisiin. Maanpaossa ollut Gualtiero ei tiedä Imogenen avioliitosta ja sen myötä syntyneestä poikalapsesta. Aikeissaan palata kotiseudulleen ja Imogenen luokse Gualtiero on koonnut laivaansa miehistön aragonialaisista merirosvoista. Sisilian rannikolla laiva joutuu Erneston luotsaaman laivaston hyökkäyksen kohteeksi, ja miehistö joutuu jättämään uppoavan laivan juuri, kun raivoava myrsky on pahimillaan.

Ensimmäinen näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikalliset kalastajat ja kyläläiset rukoilevat merihätään joutuneiden puolesta. Aallot heittävätkin Gualtieron veneen turvallisesti rannalle. Väkijoukossa oleva Goffredo tunnistaa Gualtieron ja tarjoaa tälle turvapaikan. Gualtiero kertoo, että hänen rakkautensa Imogeneen on pitänyt hänet hengissä ("Nel furor delle tempeste"). Imogene tulee paikalle tarjoamaan haaksirikkoutuneille apua. Gualtiero ei esittäydy Imogenelle vielä, ja Itulbon selvittäessä Imogenelle tapahtumien kulun, tämä olettaa Gualtieron menehtyneen. Sivummalla Imogene kertoo Adelelle nähneensä unen, jossa hänen miehensä riisti Gualtierolta hengen ("Lo sognai ferito").

Illalla Itulbo varoittaa haaksirikkoutuneita paljastamasta, että nämä ovat samoja miehiä, joita Ernesto ajoi takaa. Imogene tuntee outoa viehätysta Goffredon vierasta kohtaan, ja pian Gualtiero paljaastaakin henkilöllisyytensä Imogenelle. Gualtiero saa nyt tietää, että Imogene on naimisissa vain Erneston painostuksen takia, ja nähdessään Imogenen lapsen hän alkaa suunnitella kostoa.

Ernesto miehineen juhlii voittoa merirosvoista ("Sì, vincemmo"), mutta Imogenen vastahakoisuus juhlintaan ärsyttää häntä. Ernesto kuulustelee merirosvojen johtajaksi tekeytynyttä Itulboa Gualtieron kohtalosta. Goffredo onnistuu pidättelemään tunnekuohun vallassa olevaa Gualtieroa paljastamasta henkilöään Ernestolle. Rakkaus Gualtieroon ja toisaalta vanhemmuus ja avioliitto repivät Imogenen sisintä. Näytös huipentuu päähenkilöiden ilmaistessa ristiriitaisia tunteitaan.

Toinen näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adele kertoo Imogenelle, että Gualtiero haluaa nähdä hänet ennen lähtöään. Ernesto syyttää Imogenea uskottomuudesta, mutta Imogene vakuuttaa, että hänen tunteensa Gualtieroa kohtaan kumpuavat ainoastaan menneisyyden tapahtumien muistoista. Ernesto uskookin ensin Imogenen vakuutteluihin, mutta kuullessaan, että Gualtiero onkin lähistöllä, hän joutuu raivon valtaan.

Itulbon estelyistä huolimatta Gualtiero menee tapaamaan Imogenea ennen lähtöään. Parin tunteet ovat ristiriitaisia; he vuoroin hyväksyvät kohtalonsa, vuoroin tunnustavat palavan rakkautensa. Ernesto hiipii paikalle ja kuulee Gualtieron ja Imogenen sananvaihdon. Kun hän tulee esiin, käy selväksi, että kaksintaistelu miesten välillä on väistämätön.

Kaksintaistelun tuloksena Ernesto on saanut surmansa. Gualtiero antautuu oikeuden tuomittavaksi ja rukoilee, että Imogene antaa hänelle anteeksi ("Tu vedrai la sventurata"). Toisaalla Imogene on ahdistunut ja harhainen. Hän näkee näkyjä kuolleesta miehestään ja pojastaan ("Col sorriso d'innocenza"). Etäältä kuuluu ritarien neuvoston antama tuomio: Gualtiero tuomitaan kuolemaan. Imogene näkee sielunsa silmin verisen mestauslavan, ja epätoivo vie hänestä voiton. Hän näkee omankin kuolemansa lähestyvän ("Oh sole, ti vela di tenebre oscure").


Äänitallenteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Solistit
(Imogene, Gualtiero, Ernesto, Goffredo)
Johtaja,
orkesteri
Äänilevymerkki
1959 Maria Callas,
Pier Miranda Ferraro,
Constantino Ego,
Chester Watson
Nicola Rescigno,
American Opera Society
CD: EMI Classics
D232361
(Live-taltiointi)
1967 Montserrat Caballé,
Flaviano Labò,
Piero Cappuccilli,
Ugo Trama
Franco Capuana,
Maggio Musicale Fiorentino
CD: Nuova Era
2207/2208
(Live-taltiointi)
1971 Montserrat Caballé,
Bernabé Marti,
Piero Cappuccilli,
Ruggero Raimondi
Gianandrea Gavazzeni,
Radiotelevisione Italiana
CD: EMI Classics
7243 567121
1994 Lucia Aliberti,
Stuart Neill,
Roberto Frontani,
Kelly Anderson
Marcello Viotti,
Deutsche Oper Berlin
CD: Berlin Classics
B0000035MR
Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.