Ihmisääni

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ihmisääni syntyy ihmisen puhaltaessa ilmaa ulos keuhkoistaan äänihuulten, kurkun sekä suun tai nenän kautta. Ääni syntyy äänihuulten värähdellessä ja muuntuu nielun ja suun onteloissa niiden yksilöllisten ominaisuuksien ja asennon mukaan. Ihmisääni koostuu matalasta perusäänestä ja useista eritaajuuksisista ylä-äänistä. Ihmiset käyttävät ääntään etenkin puhumiseen ja muuhun kommunikointiin.

Ihmisäänen ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen puheäänen taajuusalue on 80 hertsin (värähtelyä sekunnissa, lyhenne Hz) ja 10 000 hertsin välillä. Miehen puheäänen perustaajuus eli puhekorkeus on keskimäärin 100–130 Hz ja naisen 180–220 Hz eli yhden oktaavin korkeampi. Perusäänen lisäksi ihmisäänessä on mukana suuri joukko ylä-ääniä.[1] Äänen korkeuteen vaikuttaa äänihuulten koko ja ääniväylä: mitä suuremmat äänihuulet, sitä matalampi ääni.[2]

Normaali puheääni on voimakkuudeltaan 50–60 desibeliä, kovaäänisillä ihmisillä jopa 65 dB. Selkeän kuiskauksen voimakkuus on 30–40 dB. Jotkut miehet pystyvät huutamaan yli 100 dB:n voimakkuudella.[3]

Iän vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsilla on korkea ääni. Murrosiässä etenkin poikien äänihuulet kasvavat, minkä seurauksena ääni madaltuu. Vanhemmiten miesten ääni muuttuu taas hiukan korkeammaksi, mikä johtuu äänihuulten väliin tulevasta vuotoraosta, jota tukittaessa äänihuulet jännittyvät.[4] Jos poika kastroidaan ennen murrosikää, hänen äänensä jää naismaisen korkeaksi. Koska tällaiseen ääneen kuitenkin yhdistyy miehen äänen voima, kastraattilaulajat olivat suosittuja Euroopassa aina 1800-luvulle asti.[5]

Ihmisäänen syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Animaatio, joka esittää äänihuulten värähtelyä niiden tuottaessa rintaäänen.

Puheääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheääni syntyy kun keuhkoista tuleva ilmavirta kulkee kurkunpäässä aataminomenan kohdalla sijaitsevien äänihuulten välistä. Äänihuulet värähtelevät edestakaisin, mikä synnyttää soinnilliset ääneet. Äänihuulista ääni jatkaa ylöspäin nielun ja suun onteloihin, joilla on tyypilliset resonanssitaajuudet. Kun ääni kulkee näiden onteloiden läpi, onteloiden resonanssitaajuuksia vastaavat taajuudet voimistuvat.[1]

Jos kitapurje sulkee nenäportin, ilma kulkee ulos vain suun kautta ja äänteet ovat oraaleja. Jos nenäportti on auki ja suuväylä jostain kohdasta kiinni, äänteet ovat nasaaleja.[6]

Lauluääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen lauluääniala on yleensä 2–3 oktaavia.[1] Koulutetun laulajan äänessä korostuu noin 2000 hertsin tienoilla oleva taajuusalue. Se syntyy kurkunpään laskeutumisesta koulutuksen tuloksena. Tämän ansiosta laulajan ääni ei peity kovin helposti orkesterin alle, sillä orkesterimusiikissa 2000 hertsin taajuudet ovat vähäisiä.[1]

Oopperamusiikissa mies- ja naislaulajien erikorkuiset äänet on nimetty äänialoin sopraanosta bassoon.[7]

Laulaja voi rikkoa äänellään lasin. Jos hän laulaa tarkalleen lasiesineen ominaisvärähtelytaajuudella, esine resonoi ja sen värähtely yltyy, kunnes se särkyy.[1]

Kuiskaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuiskauksessa äänirako on osittain auki, jolloin ilma hankautuu ääniraon reunojen kautta ulos, niin että syntyy hankaava kuiskausääni.[6] Kuiskauksessa matalien taajuuksien osuus vähenee normaaliin puheääneen verrattuna. Vokaalit vaimenevat, mutta konsonantit säilyvät lähes muuttumattomina, minkä ansiosta kuiskauksesta voi saada selvää.[1]

Falsetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Falsetti on korkea, sävyltään ohut lauluääni. Laulutekniikkana sitä käytetään tuottamaan yleensä korkeita ääniä. Joidenkin teorioiden mukaan falsettolaulussa vain äänihuulien kalvomaiset reunat värähtelevät kun tavallisessa laulussa värähtelyyn osallistuvat äänihuulet kokonaisuudessaan.[8]

Äänteiden taajuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konsonantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soinnittomat konsonantit sisältävät korkeampia taajuuksia kuin soinnilliset. Joitain esimerkkejä konsonanttien taajuuksista:[1]

  • [d] 100–200 Hz ja 1,5–2,8 kHz
  • [j] 250–500 Hz ja 2,1–6,8 kHz
  • [k] 900–2 250 Hz
  • [l] 400–1200 Hz ja 1,7–3,2 kHz
  • [m] 200–250 Hz ja 1,3–1,6 kHz
  • [r] 250–1800 Hz ja 2050–4850 Hz
  • [s] 2–8 kHz

Vokaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vokaaleissa on kahdesta neljään taajuusaluetta. Jokaisella vokaalilla on omat taajuusalueensa.[1]

Ihmisäänen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fonetiikka on tiede, joka tutkii puhetta sen kaikissa muodoissa. Artikulatorinen fonetiikka tutkii kaikkea äänenmuodostukseen liittyvää.[9]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Pertti Korpinen: Äänen taajuus 2006. Äänipää. Viitattu 7.9.2013.
  2. Kaisa Uusitalo: Ihmeellinen ääni 5.4.2013. Lapin Kansa. Viitattu 8.9.2013.
  3. Chris Burke: The Decibel Level of Normal Speech eHow. Viitattu 30.7.2014.
  4. Annimari Pasanen: Foniatri: Näin ihmisten äänet ovat muuttuneet ajan saatossa 29.5.2013. MTV3, Studio55. Viitattu 7.9.2013.
  5. Oopperasanasto: kastraatti Suomen Kansallisooppera. Viitattu 15.9.2013.
  6. a b Erkki Savolainen: Puheen tuottaminen, ääntöelimet 2001. Finn Lectura. Viitattu 7.9.2013.
  7. Oopperasanastoa Savonlinnan Oopperajuhlat. Viitattu 7.9.2013.
  8. falsetto. Answers.com: The Concise Grove Dictionary of Music. Oxford University Press, Inc., 1994. Viitattu 7.9.2013.
  9. Erkki Savolainen: Mitä fonetiikka on? 2001. Finn Lectura. Viitattu 7.9.2013.