Ibn Arabi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ibn Arabi

Muhyildin Muhammad ibn Arabi (arab. محيي الدين (أبو عبد الله محمد بن علي بن محمد) بن عربي‎, s. 1165, Murcia, Espanja – k. 1240, Damaskos) on yksi suufilaisen filosofian kuuluisimmista edustajista. Vasta viime vuosina hänet on alettu Euroopassa laskea suurten islamilaisten filosofien joukkoon. Ibn Arabin ensimmäiset teokset julkaistiin Euroopassa noin 150 vuotta sitten. Ibn Arabin kaksi pääteosta ovat "Viisauden sinettikivet" (Fusus al-hikam) ja "Mekkalaisia ilmestyksiä" (al-Futuhat al-makkiyya).

Ibn Arabi edustaa suufilaista filosofiaa. Suufilaisuus erosi n. 700-luvun lopulla šiialaisudesta erilliseksi liikkeeksi. Suufilainen filosofia (irfan) pohjauu Koraanin tulkintaan, mutta sisältää paljon gnostilaisia ja uusplatonistisia vaikutteita. Kannattajien mukaan suufilaisuus on islaminuskon syvällisin tulkinta, vastustajien mielestä se on kreikkalaisesta filosofiasta ja vieraista uskonnoista vaikutteita saanut harhaoppi.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibn Arabi syntyi Espanjassa, Murciassa vuonna 1165 ja kuoli Damaskoksessa 1240.[1] Ibn Arabin nimen eteen lisätään usein etuliite Muhyildin (محيي الدين), joka tarkoittaa uskonnon elävöittäjää. Suufit käyttävät hänestä myös lisänimeä suurin mestari, al-šaikh al-akbar (الشيخ الأكبر). Länsimaissa filosofi on tunnettu paremmin tästä käännetyllä nimellä doctor maximus, "suurin opettaja".

Filosofin Damaskoksessa sijaitseva hauta on edelleen suufilaisille tärkeä pyhiinvaelluspaikka. Ibn Arabin elämän merkittävimpiä tapahtumia oli hänen pyhiinvaelluksensa Mekkaan,[1] jossa hän koki oman kertomuksensa mukaan vahvan mystisen elämyksen. Kertomuksensa mukaan ibn Arabi näki vahvan uskonnollisen näyn, jossa hän tapasi profeetta Muhammedin. Ibn Arabi viipyi Mekassa kolme vuotta ja kirjoitti kokemuksensa seurauksena teoksen "Mekkalaisia ilmestyksiä" (al-Futuhat al-makkiyya).

Ibn Arabi matkusti vuonna 1204 Bagdadiin ja sieltä Kairoon 1206. Molemmilla matkoilla hän joutui avoimiin väkivaltaisuuksiin islamilaisten fundamentalistien kanssa. Suufit hankkiutuivat tietoisesti konflikteihin ympäröivän kulttuurin kanssa. Seurauksena oli usein teloitus. Kun al-Hallaj, eräs ibn Arabin oppi-isistä, nousi vuonna 946 teloituslavalle tanssien, muut suufit heittivät hänelle ruusuja.

Ibn Arabia syytettiin omana aikanaan moniarvoisuudesta ja muiden uskontojen suvaitsemisesta. Ibn Arabin filosofiasta vaikutteita saanut ajattelija Yahya Suhrawardi teloitettiin vuonna 1191. Ibn Arabi itse pelastui täpärästi ystäviensä avustuksella teloitukselta. Fundamentalistisen islamtulkinnan oppi-isä ibn Taimiyya (k. 1339) koki alusta asti ibn Arabin opit päävihollisekseen ja hyökkäsi voimakkaasti niitä vastaan. Islamilaisissa maissa ibn Arabin teokset julistetaan edelleen harhaoppisiksi. Egyptissä hänen pääteoksensa julkaiseminen yritettiin keskeyttää vuonna 1975.

Ibn Arabin kohtaaminen ibn Rušdin, yhden oman aikansa kuuluisimman islamilaisen filosofin kanssa, on merkitty muistiin. Ibn Arabi oli jo nuorena tunnettu mystisistä kokemuksistaan. Ibn Rušd, joka on Euroopassa paremmin tunnettu nimellä Averroës, oli tiukasti teoreettiseen ajatteluun nojaava filosofi. Hän halusi kyseenalaistaa ibn Arabin mystisten näkyjen sisällön ja tiedusteli heidän kohdatessaan, ovatko mystisten näkyjen sisällöt sovussa filosofian kanssa. Kertomuksen mukaan ibn Arabi vastasi hänelle:"Kyllä ja ei. Sanojen 'Kyllä' ja 'Ei' välissä sielut lentävät aineen taakse." Myöhemmin ibn Rušdin kerrotaan ylistäneen ibn Arabia yhdeksi aikansa suurimmista ajattelijoista.

Ibn Arabi tulkitsi islamilaista uskontunnustusta "La ilaha illa Allah" siten, että Allah on kaikki ja kaikki on Allah; että ainoa olevainen on Allah.lähde? Tämä oli eräiden islamtulkitsijoiden mukaan panteismia eli kaikkijumalaista uskoa siihen, että Allah ja kaikki maailmankaikkeudessa ovat yhtä.

Suvaitsevaisuus ja uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibn Arabi piti ajattelunsa yhtenä päätehtävänä rakentaa siltaa eri uskontojen ja filosofisten ajatussuuntausten välille. Ibn Arabin ajattelu sai huomattavan määrän vaikutteita platonistisesta, kreikkalaisesta filosofiasta. Useat hänen teoksensa käsittelevät uskontojen moneutta ja suvaitsevaisuutta. Mystistä suufilaisuutta voidaan pitää keskiajan suvaitsevaisimpana uskontona. Samoihin aikoihin, kun arabialaisessa maailmassa suufit julistivat uskontojen välistä suvaitsevaisuutta, katolinen teologi Tuomas Akvinolainen kirjoitti teoksiaan hyökäten pakanoita vastaan (Summa contra gentiles).

Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan ibn Arabi käytti eri uskonnoista prismavertausta. Kun yksi väritön valo osuu prismaan se heijastaa useita eri värisiä valoja, josta muodostuu koko sateenkaaren kirjo erilaisia värejä. Ennen prisman läpi kulkemista eri värit ovat yhtä ja samaa valoa. Jumala on kirkas valo, joka ilmenee eri uskonnoissa prisman värien tavoin erilaisena. Kaikki uskonnot ovat ibn Arabille kuvia samasta todellisuudesta ja ne voivat pitää paikkansa samaan aikaan. Ibn Arabin käsitys uskontojen välisestä suhteesta tiivistyy hyvin seuraavassa runossa, jonka hän on kirjoittanut:

»Minun sydämeni on tullut kykeneväksi ottamaan vastaan kaikki muodot: se on vihreä niitty Gaselleille, luostari kristityille munkeille, temppeli epäjumalankuville, Kaaba pyhiinvaeltajille, Tooran taulut, ja Koraanin Kirja. Minä seuraan rakkauden uskontoa ja mihin tahansa rakkauden karavaani minut kuljettaa, se on minun uskontoni ja uskoni. »
(J.Baldock, The Essence of Sufism, s. 156 )

Eri uskontojen välisiä suhteita käsitellään myös useissa muissa ibn Arabin teoksissa. Eräässä näistä Jumala käy keskustelua profeetta Muhammadin kanssa. Keskustelussa pohditaan eri uskontojen suhdetta Jumalaan, seuraavin sanoin:

»Oi Muhammad, Minä loin olennot ja kutsuin heidät Minun luokseni, mutta heillä oli erimielisyyksiä siitä millaisena he pitäisivät Minua. Yksi porukka väitti, että Elias oli minun poikani ja että Minun käteni on kahlehdittu. Heitä kutsutaan juutalaisiksi. Toinen ryhmä väitti, että Messias on Minun poikani ja että minulla on vielä vaimo ja lapsikin. He ovat kristittyjä. Erään ryhmittymän mukaan minulla on paljon kavereita. Heitä kutsutaan jumalankuvien palvojiksi
(I. Almond, Sufism and deconstruction)

Filosofia ja suufilainen tie[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suufilaisen ajattelun keskeisimpiä käsitteitä on ma’rifa, jolla tarkoitetaan sisäistettyä viisautta. Sisäistetystä viisaudesta erotetaan tradition, kirjaviisauden ja itsereflektion kautta tuotettu tieto aql. Arabian kielen sana aql juontuu ibn Arabin mukaan etymologisesti kahletta merkitsevästä sanasta "iqal". Todellinen, sisäistetty viisaus perustuu ibn Arabin mukaan yksilön omakohtaiseen ja välittömään kokemukseen todellisuudesta. Sisäistettyä viisautta on mahdollista saavuttaa ainoastaan mielen täydellisen tyhjentämisen avulla. Traditio ja itsereflektio ovat ibn Arabin mukaan este tämän omakohtaisen ja kokemuksellisen viisauden saavuttamiseksi.

Reflektoiva ajattelun ja tradition kautta saavutettu tieto ei ole ibn Arabin käsityksen mukaan pahasta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että niiden kautta ei pystytä saavuttamaan ymmärrystä elämän kannalta tärkeimmistä asioista. Ibn Arabin mukaan filosofin tehtävä on osoittaa järki yksin riittämättömäksi. Reflektoivan järjen avulla on mahdollisuutta saavuttaa tieto siitä, mitä todellisuus ja Jumala ei ole. Tieto siitä, mitä Jumala ei ole, eli tieto negaatiosta johtaa kuitenkin ihmisen vain ahdistukseen.

Suufilainen tie (tariqa) on menetelmä, jonka pyrkimyksenä on kuvata, kuinka sisäistetty viisaus on mahdollista saavuttaa. Suufit liittävät sisäistetyn viisauden etsinnän sielunoppiinsa. Perinteisen suufilaisen käsityksen mukaan mystikon tie on aina kahden tilan: paljastumisen (bast) ja peittymisen (qabad) välistä vaihtelua. Näiden kahden tilan kautta hän etenee kohti mielen rauhaa. Peittymisen tilassa mystikko kokee kaiken negaatioiden kautta. Peittymisen tilassa mystikko on masentunut ja ahdistunut. Hän näkee kaiken ympärillään vieraana itselleen. Avautumisen tilassa mystikko näkee Jumalan ja itsensä kaikkialla ympärillään kokien olevansa yhtä maailman kanssa.

Suufilaisen käsityksen mukaan sielu jakaantuu kolmeen osaan. Sielu jakaantuu kahteen alemman sielun osaan (nafs) ja yhteen ylempään (ruh). Alemman sielun ensimmäinen osa on vaistojen ja viettien tyyssija. Alemman sielun kehittyneempi osa on moittiva sielu. Viettien ja vaistojen tyyssija voi kehittyä moittivaksi sieluksi, kunhan sen katumus (tauha) on herätetty. Saavuttaakseen levollisen sielun, joka on sielun kehittynein muoto, suufilaisen filosofin, on hiottava itsestään pois moittiva sielu, jonka seurauksena myös kaikki katumus katoaa. Moittiva sielunosa synnyttää ahdistuksen. Vasta moittivasta sielusta luovuttuaan ihminen voi saavuttaa levollisen sielun, joka on tie mielenrauhaan.

Suufit erottelevat kahden tilan eli paljastumisen (bast) ja peittymisen (qabad) lisäksi myös muita tiloja. Nämä tilat ovat pysähdyspaikkoja suufilaisen tien varrella, joka johtaa sisäistettyyn viisauteen (ma’rifa). As-Sarrajille (k. 988) pysähdyspaikat tien varrella ovat: itsetarkkailu, läheisyys, rakkaus, pelko, toivo, kaipaus, tuttavallisuus, luottava rauhallisuus, ja komtemplointi eli Jumalan suora näkeminen sekä varmuus. Ensimmäisen tilan kautta ihminen pystyy kehittymään kohti varmuutta, joka on suufilaisen tien päämäärä. Suufit ajattelevat Profeettojen ja suurten pyhimysten käyneen läpi kaikki erilaiset tilat tien varrella.

Ibn Arabille eri profeetat edustavat erilaisia hyveitä. Samaistumalla profeettoihin saavutetaan yksi etappi matkalla kohti Jumalaa. Näin ihminen voi realisoida itsessään potentiaalisena olevan jumaluuden. Tämä jumaluus ihmisessä on ihmisen alkuperäinen olemus. Täydellinen ihminen omaa kaikkien profeettojen kaikki puolet ja heijastaa näin Jumalaa täydellisimmillään. Ibn Arabi luettelee Viisauden sinettikivet (Fusus al-hikam) -kirjassa mm. seuraavanlaisia hyveitä: Eliaan läheisyys, Aaronin johtajuus, Davidin olemisen viisaus ja Muhammadin ykseys. Suufilaisen tien seuraaminen merkitsee profeettojen hyveiden opettelua.

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suufilaiseen filosofiaan liittyy pyrkimys ilmaista kaikki runouden avulla. Runous sallii Jumalalle loputtoman määrän nimiä, sillä se ei lyö lukkoon rajattua määrää tulkintoja. Tämän ominaisuutensa ansioista suufit kutsuvat runoutta sanattomaksi kieleksi. Runous on yritys päästä kielen tuolle puolen. Ibn Arabi nousi vahvasti vastustamaan niitä fundamentalisteja, jotka rajoittavat Koraanin tulkinnan loputtomat mahdollisuudet vain yhteen ainoaan ja tuomitsevat kaikki muut näkemykset "kerettiläisinä". Ibn Arabin mukaan jokainen ihminen löytää Koraanista sen, mitä hän ansaitsee. Lukiessaan Koraania ihminen heijastaa tekstiin itsensä. Näin hän saavuttaa sen, mitä ansaitsee, koska on itse heijastanut itsensä tekstiin. Koko todellisuus on ibn Arabille ihmisen itsensä heijastusta.

Jumalalla on ibn Arabin mukaan loputon määrä ominaisuuksia. Tämän vuoksi, on eräässä mielessä sama käytämmekö Jumalasta kaikkia nimiä vai yhtä. Ibn Arabi jakaa ajattelussaan puheen kahteen osaan: 1) aitoon, 2) epäaitoon. Se, onko puhe aitoa, vai ei, on riippuvainen puhujan asenteesta. Aito puhe on sitä, että puheessa on ymmärretty, että Jumalalla on loputon määrä nimiä ja ominaisuuksia. Tämän oivalluksen kautta ihmisen on mahdollista suvaita eri uskontoja ja samalla ymmärtää todellisuutta eri näkökulmista. Epäaidossa puheessa Jumala on rajattu vain tiettyihin nimiin ja todellisuuden tarkastelutapoihin.

Ibn Arabin käsitys kielestä liittyy vahvasti oletukseen, jonka mukaan kaikista lähimpänä Jumalaa ovat kaikista hämmästyneimmät. Joka ymmärtää täydellisesti, mitä puhe Jumalasta tarkoittaa, ei ymmärrä mitään. Ibn Arabille omista näkemyksistään varmat ihmiset, joiden mukaan Jumalan olemus on rajattu vain tiettyihin nimiin, ovat itsereflektion ja perimätiedon vankeja. Ibn Arabin käsityksen mukaan he tuntevat vain sen Jumalan, jonka ovat itse itselleen omilla ajatuksillaan rakentaneet. Nämä ajattelurakennelmat eivät kuitenkaan koskaan ole muuta kuin Jumalan negaatio.

Mysterium tremendum[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibn Arabin mukaan sisäisen viisauden paljastumisen myötä mystikolla ei ole enää mitään toivoa sopeutua tavallisten ihmisten elämään tai mihinkään kulttuuriin ja hänet valtaa täydellinen kodittomuuden tunne. Löytäessään Jumalan ihminen joutuu kauhun valtaan. Jumala on kauhistuttava mysteeri, joka yhdistää itseensä todellisuuden kaikki eri puolet. Tämänkaltaisesta jumalkokemuksesta on käytetty latinan kielen ilmausta mysterium tremendum. Ibn Arabille kauhistus ei ole kuitenkaan negatiivinen asia, vaan vasta tämän kokemuksen myötä ihminen pystyy asettamaan itsensä osaksi luontoa ja sen muodostamaa kokonaisuutta. Kauhistuksen myötä ihminen ymmärtää oman paikkansa luonnon muodostamassa kokonaisuudessa. Paratiisi on ibn Arabille paikka, jossa onnellisuus on jatkuvasti uhattuna.

Lähdekirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Almond, Ian: Sufism and deconstruction, A comparative study of Derrida and Ibn `Arabi. Routledge studies of religion. Routledge, London, 2004.
  • Baldock, John: The Essence of sufism. Arcturus publishing, England, 2004.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Jumalasta juopuneet. Basam Books, RT-print, Helsinki, 2002.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Todellisuuden maailmat. Basam Books, Otava, Helsinki, 2002.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b The Meccan Revelations 1900-1999. Viitattu 2013-07-14.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]