Hyvänheikinsavikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hyvänheikinsavikka
Hyvänheikinsavikka kuvattuna Otto Wilhelm Thomén teoksessa Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885).
Hyvänheikinsavikka kuvattuna Otto Wilhelm Thomén teoksessa Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885).
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Revonhäntäkasvit Amaranthaceae
Alaheimo: Savikkakasvit Chenopodioideae
Suku: Savikat Chenopodium
Laji: bonus-henricus
Kaksiosainen nimi
Chenopodium bonus-henricus
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hyvänheikinsavikka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hyvänheikinsavikka Commonsissa

Hyvänheikinsavikka (Chenopodium bonus-henricus) on revonhäntäkasvien heimoon kuuluva monivuotinen ruoho.[1]

Lajin suomenkielinen nimi on käännetty suoraan sen tieteellisestä nimestä bonus-henricus ("hyvä Henrik"). Nimi tulee saksankielisestä hyvää maatilantonttia tarkoittavasta sanonnasta, joka viittaa kasvin käyttöön eläinten lääkitsemisessä.[2]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvänheikinsavikan lehtiä ja kukinnon kukkasykeröitä.
Hyvänheikinsavikkakasvusto.

Hyvänheikinsavikka kasvaa 15–70 senttimetrin korkuiseksi. Kasvi on tahmea, väritykseltään vihreän ruskeahko ja sen rakkokarvat ovat pitkäperäisiä. Varsi on pysty tai koheneva ja niukkahaarainen. Lehdet ovat varressa kierteisesti. Aluslehdet ovat pitkäruotisia mutta varsilehdet lyhyempiruotisia. Kasvin keskiosissa lehtien lapa on 3–10 cm pitkä, leveän kolmiomainen, usein keihästyvinen, teräväkärkinen ja ehytlaitainen. Tähkämäinen kukinto on pitkälti lehdetön. Kukinnon sykerön kärkikukka on kaksineuvoinen, sen kehä on viisilehtinen ja heteitä on viisi. Muut kukat ovat kaksineuvoisia tai emikukkia, niiden kehä on kolmilehtinen ja heteitä on 2–4 kappaletta. Emikukan luotti on 0,8–1,5 mm pitkä. Suomessa hyvänheikinsavikka kukkii kesä-elokuussa. Pähkylä on kehän muodostaman hedelmäverhiön suojaama. Siemen on pystyasennossa lukuun ottamatta kärkikukintoja, joissa se on joskus myös vaaka-asennossa. Kooltaan siemen on 1,5–2,2 mm pitkä, ympärykseltään soikeahko ja pyöreäreunainen.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvänheikinsavikka on kotoisin Keski- ja Etelä-Euroopasta. Sen päälevinneisyysalue ulottuu Pohjois-Espanjasta, Ranskasta ja Britteinsaarilta läpi Etelä- ja Keski-Euroopan Kreikkaan, Bulgariaan, Länsi-Romaniaan ja Länsi-Ukrainaan saakka. Pohjoisessa levinneisyysalueen raja kulkee Etelä-Norjassa ja -Ruotsissa sekä Pohjois-Saksassa ja -Puolassa. Satunnaisemmin lajia kasvaa myös paikoin Baltian maissa, Länsi-Venäjällä sekä Keski-Norjassa, -Ruotsissa ja -Suomessa. Ihmisen mukana laji on levinnyt myös Pohjois-Amerikan itäosiin sekä paikoin Etelä-Amerikkaan.[2]

Suomessa hyvänheikinsavikka on uustulokas, joka on vakiintunut lajistoon Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla.[1] Suomessa lajia on tavattu Oulua ja Kainuuta myöten. Voimakkain kanta lajilla on Ahvenanmaalla.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvänheikinsavikka on kulttuurin seuralaislaji, jota tavataan muun muassa puutarhoissa, raunioissa, pihoissa ja laitumilla, sekä toisinaan satunnaisena esimerkiksi satamissa ja myllyillä. Laji on Suomessa harvinaistunut.[1] Ahvenanmaalla se on rauhoitettu.[5]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monien muiden savikkakasvien tapaan myös hyvänheikinsavikka kelpaa ihmisravinnoksi.[1] Se on vanha viljelykasvi, jonka lehtiä on käytetty pinaatin tapaan ja nuoria versoja parsan tapaan.[2] Hyvänheikinsavikkaa on käytetty myös lääkekasvina yskään, haavojen hoitoon ja tulehduksiin.[5] Lajia viljeltiin myös eläinlääkintää varten, ja sitä käytettiin esimerkiksi Ruotsissa lampaiden yskän hoitamiseen.[2] Laitumilla naudat kuitenkin jättävät kasvin syömättä.[5] Hyvänheikinsavikan siemeniä voi käyttää pesupähkinän tavoin.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Hæggström, Carl, Esbo 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 130.
  2. a b c d Den virtuella floran: Lugnrot (myös levinneisyyskartat) Viitattu 10.3.2013. (ruotsiksi)
  3. Retkeilykasvio 1998, s. 126, 130.
  4. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Hyvänheikinsavikan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 10.3.2013.
  5. a b c Ålands flora 2010, s. 153.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]