Hyppyherätys
| Osa artikkelisarjaa |
| Rukoilevaisuus |
|---|
 |
|
Henkilöitä 1700-luku
1800-luku
1900-luku |
|
Opistot |
|
Kulttuuri |
|
Lisää aiheesta |
Hyppyherätys on Lounais-Suomessa 1800-luvun alussa esiintynyt hurmoksellinen uskonnollinen liike, jonka katsotaan vaikuttaneen rukoilevaisuuden syntyyn. Hyppyherätys sai alkunsa Eurasta 1817 ja levisi 1820–1830-luvuilla myöhemmän rukoilevaisuuden kanta-alueille, kuten Raumalle, Poriin, Säkylään, Kokemäelle, Merikarvialle ja Ikaalisiin.
Synty ja leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyppyherätyksen lähtökohtana pidetään Euran Honkilahdessa asuneen sepän Juho Uusikartanon uskonnollista heräämistä 1817. Uusikartano alkoi järjestää talossaan seuroja, joissa seuraväki kiitosvirsiä veisatessaan alkoi hypellä ja taputtaa käsiään. Muita liikkeen tunnusmerkkejä olivat profetiat, ilmestykset ja askeesi. Uusikartanoa kutsuttiin hänen kotikylänsä mukaan ”Auvaisten paaviksi”.[1]
Kirjallisuudessa nimityksen ”hyppyherätys” esitteli ensimmäisenä Matthias Akiander Suomen uskonnollisia liikkeitä koskevassa aineskokoelmassaan 1860.[2] Rukoilevaisuutta tutkineen teologi Harri Heinon mukaan juuri Akianderin esitys vaikutti ratkaisevasti tämän nimityksen yleistymiseen.[3]
1820-luvun lopulla alkoi Juho Uusikartanon johtamana uusi, laajemmalle leviävä herätysten aalto, jota kutsutaan isoksi hyppyherätykseksi. Se levisi Honkilahdelta koko maakuntaan, ensin Raumalle, Ulvilaan ja Poriin, myöhemmin Kokemäelle, Köyliöön ja Säkylään sekä Merikarvialle, Ikaalisiin ja Kankaanpäähän.[1] Liike oli laajimmillaan 1830-luvulla. Silloin se kattoi samat seurakunnat, jotka muodostivat myöhemmin rukoilevaisuuden kanta-alueen. Tämän laajemmalle liike ei levinnyt. Pysähtymisen syyksi on katsottu toisaalta kirkon ja yhteiskunnan painostus ja toisaalta pettymys, kun vuodeksi 1836 odotettu tuhatvuotisen valtakunnan alkaminen jäi näkemättä.[4]
Hurmoksellisuuden asema heikkeni, kun Juho Uusikartano kuoli vuonna 1835. Kolme muuta keskeistä henkilöä – Johan Dahlberg[5], hänen poikansa Daniel sekä Mikael Rostedt – suhtautuivat Uusikartanoa pidättyvämmin hurmoksellisuuteen. Liikkeen johtohenkilöt tutustuivat Henrik Renqvistin kirjoittamiin ja kääntämiin teoksiin. Renqvist suhtautui kielteisesti hurmoksellisuuteen, mutta suosi polvirukouksia. Herännäisyyden ja evankelisuuden levitessä hyppyherätykseen liittyneet tukeutuivat Renqvistiin. Hurmoksellisuuden väheneminen lähensi suhteita vanhempaan kansanherätykseen. Hyppyherätyksestä ja varhaisesta kansanherätyksestä kehkeytyi siten vähin erin rukoilevaisuutena tunnettu herätysliike.[6]
Uskonkäsitys ja tavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyppyherätyksen alkuvaiheiden seuratoiminnassa korostuivat hengelliset kokemukset ja hurmokselliset ilmiöt, kuten hyppiminen, hengellinen tanssi ja käsien läiskyttäminen. Myöhemmin korostui rukous kasvoilleen kumartuneena. Tapa oli käytössä seuroissa ja kirkkoon saavuttaessa, joskus myös ehtoolliselle valmistauduttaessa. Elintavoissa harrastettiin askeesia, joka tarkoitti pidättymistä tietyistä ruoka-aineista ja alkoholijuomista sekä muista erottuvaa pukeutumista.[7]
Hyppäämisen ja hengellisen tanssin raamatullisena esikuvana pidettiin Daavidin hyppäämistä Herran edessä (Toinen Samuelin kirja, kuudes luku). Muita esikuvia ovat Mirjamin tanssi (2 Moos. 15:20) ja Pietarin parantaman ramman hyppääminen (Apt. 3:8). Tanssi oli piiritanssia arkkiveisujen säestyksellä. Toiminnan lähtökohtana oli saada esimakua taivaallisesta hääilosta.[4]
Kumartuneena rukoilemisen katsottiin osoittavan suurempaa nöyryyttä kuin muut rukoilemistavat. Kirkkoon mentäessä kumarruttiin rukoukseen kirkon pihalla, kirkon eteisessä ja kirkon käytävällä. Rukous oli pelastusjärjestyksen osa, ja sen avulla myös valmistauduttiin ja pyrittiin hurmostilaan. Askeesin tavoitteena oli vanhan ihmisen kuolettaminen ja sielun tyhjentäminen maailman hengestä, jotta Jumala täyttäisi sen Pyhällä Hengellä.[4]
Rukous ja askeesi valmistelivat hurmosta, jonka avulla pyrittiin saamaan varmuus pelastuksesta. Hurmosta pidettiin osoituksena Pyhän Hengen läsnäolosta. Lain kolmanteen käyttöön perustuva eettinen pyhityselämä ei ollut hyppyherätyksessä yhtä keskeisessä asemassa kuin varhaisemmassa kansanherätyksessä. Hyppyherätystä syytettiin antinomismista eli lain merkityksen väheksymisestä, mutta syytökset olivat Heinon mukaan perusteettomia.[4]
Suhde kirkkoon ja muihin liikkeisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyppyherätyksen alueella vaikutti varhaisempaa herätysliikettä, jonka maltillisen siiven tunnettuja pappisnimiä olivat muun muassa Nousiaisten kirkkoherrat Abraham Achrenius ja hänen poikansa Antti Achrenius sekä Antti Björkqvist, Gustaf Rancken ja Bengt Jakob Ignatius. Maallikkojohtoisista herätyksistä hurmoksellisen suuntauksen keskeinen henkilö oli horrossaarnaaja Anna Rogel, kun taas Matti Pukanhaavan johtamassa suuntauksessa pantiin pääpaino rukoukselle ja Raamatun lukemiselle.[1] Kansanherätysten varhaisvaiheissa esiintyi joukkohurmosta, mutta Vakka-Suomessa ja Satakunnassa joukkohurmoksellisuus laantui pian ja hurmoksellisuus keskittyi johtavien saarnaajien – lähinnä naisten – hurmossaarnoihin. Tältä alueelta ei ole tietoja joukkohurmoksista 1770-luvun lopun ja hyppyherätyksen synnyn väliseltä ajalta. Sen sijaan muualla, kuten Hämeessä, Uudellamaalla ja Savossa, kansanherätys sai monenlaisia ekstaattisia muotoja. 1800-luvun alussa Länsi-Suomen voimakkaat kansanherätykset suurine kokouksineen olivat menneisyyttä.[8]
Varhaisempien herätyssuuntauksien kannattajat suhtautuivat hyppyherätykseen vaihtelevasti. Osa liittyi mukaan, osa pysytteli erillään. Papit suhtautuivat hyppyherätykseen yleensä kriittisesti. Vanhalla kansanherätyksellä oli ollut luotettuja, herätykseen myönteisesti suhtautuvia tai heränneitä pappeja, kuten Achreniukset, Rancken ja Ignatius. Tämä pappissukupolvi ei kuitenkaan ollut enää elossa hyppyherätyksen syntyaikoihin. Kun viranomaiset alkoivat ahdistaa hyppyherätyksen kannattajia konventikkeliplakaatin nojalla, heränneille ei löytynyt papistosta puolustajia.[9]
Vastaavasti hyppyherätyksen piirissä suhtauduttiin kirkkoon ja papistoon kriittisemmin kuin vanhassa kansanherätyksessä. Herätys piti itseään pietistiseen tapaan todellisena tosiuskovien seurakuntana. Uskon syntyminen ja Jumalan tahdon oikea tulkitseminen oli mahdollista vain sen piirissä. Kirkkoa pidettiin tarpeellisena, mutta pappi sai hyväksynnän vain, jos oli kokenut kääntymyksen, mikä taas oli mahdollista vain hyppyherätyksen piirissä ja sen tapoja noudattaen.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Heino, Harri: Hyppyherätys – Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. SKHS 99. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1976. ISBN 951-9021-16-7.
- Heino, Harri: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. STKS 107. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1977. ISBN 951-9111-17-4.
- Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809–1899. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-16493-3.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Murtorinne 1992, s. 110–112.
- ↑ Matleena Sopanen, LOPUNAJAN VALITUT
- ↑ Heino 1976, s. 19–20.
- ↑ a b c d e Heino 1977, s. 19–23.
- ↑ Matti Paavola - nakkilalainen rukoilevaisisä (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Murtorinne 1992, s. 114–116.
- ↑ Murtorinne 1992, s. 113–114.
- ↑ Heino 1976, s. 38–41.
- ↑ Heino 1976, s. 51–52.