Hypatius

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Flavius Hypatius
Rooman konsuli (itä)
500
Tiedot
Kuollut 19. tammikuuta 532
Konstantinopoli

Flavius Hypatius (k. 19. tammikuuta 532[1]) oli itäroomalainen sotilas, poliitikko ja usurpaattori, joka oli Itä-Rooman keisari Anastasios I:n sisarenpoika. Hän oli konsuli vuonna 500 ja toimi tämän jälkeen useissa korkeissa sotilasviroissa. Justinianuksen hallituskaudella Nika-kapinan yhteydessä kapinalliset julistivat Hypatiuksen keisariksi tammikuussa 532. Kapinan kukistuttua Justinianus antoi teloittaa hänet.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hypatiuksen enon Anastasios I:n kolikko.

Hypatiuksen vanhemmat olivat Secundinus ja Anastasioksen sisko Caesaria.[2] Secundinus toimi Anastasioksen aikana muun muassa Konstantinopolin kaupunkiprefektinä.[3] Myös Hypatiuksen veli Pompeius ja serkku Probus saavuttivat korkeita virkoja Anastasioksen aikana: Pompeius oli konsulina vuonna 501 ja Probus vuonna 502. Hypatiuksen vaimo oli nimeltään Maria ja heillä oli poika nimeltä Pompeius.[2][4]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota Persiaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hypatius osallistui ehkä vuonna 492 tapahtuneen isaurialaisten kapinan kukistamiseen. Tämän jälkeen hänet nimitettiin konsuliksi vuonna 500 Patriciuksen kanssa. Noin vuonna 503 hänet nimitettiin magister militum praesentalikseksi, joka oli valtakunnan korkeimpia sotilasarvoja. Anastasios lähetti vuoden 503 toukokuussa hänet, Patriciuksen ja erään Areobinduksen sotimaan Persiaa vastaan. Hypatius ja Patricius leiriytyivät Siphrioksen luokse 40 000 sotilaan kanssa. He eivät lähteneet Areobinduksen avuksi, vaikka tämä pyysi heiltä apua Nisibisia vastaan marssinutta suurta persialaisten armeijaa vastaan. Hypatius ja Patricius lähtivät leiristään ajamaan takaa muutamaa persialaista, mutta palasivat, kun eräs vanki lupasi auttaa heitä valtaamaan Amidan. Myöhemmin he kohtasivat ja tuhosivat joukon hefthaliiteja, mutta persialainen sotapäällikkö Cavades yllätti pian heidät, ja he joutuivat pakenemaan. Roomalaisten huonoa sotaonnea vuonna 503 selitettiin Hypatiuksen ja Patriciuksen pelkuruudella ja osaamattomuudella. Loppusyksystä Hypatius käskettiin takaisin Konstantinopoliin ja hänen sijaisekseen lähetettiin eräs Celer.[5]

Vitalianuksen kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hypatius mainitaan lähteissä seuraavan kerran noin vuonna 513, jolloin hänet nimitettiin magister militum Thraciakseksi. Hän johti roomalaisia joukkoja Traakiassa ja Skyytiassa, mutta oli epäsuosittu joukkojen keskuudessa. Hypatius riitaantui erään Vitalianuksen kanssa, kun hän oli loukannut tämän vaimoa. Vitalianus kapinoi vuonna 513 keisari Anastasiosta vastaan. Keisari nimitti luultavasti Hypatiuksen taas magister militum praesentalikseksi ja lähetti hänet kukistamaan Vitalianusta, joka kuitenkin kukisti Hypatiuksen ja otti hänet vangiksi. Vitalianus piti Hypatiusta vankinaan aina vuoteen 514 asti, jolloin Anastasios maksoi suuret lunnaat.[6]

Vapauduttuaan vankeudesta Hypatius nimitettiin magister militum Orientemiksi vuonna 515. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin vuonna 516, jolloin hänen tiedetään tehneen suuria lahjoituksia kirkoille ja eräille munkeille. Hän palasi Persian rintamalle kesällä 517, mutta ei tiedetä tarkalleen, kuinka kauan hän pysyi tehtävässään.[6] Hypatiuksen eno Anastasios kuoli vuonna 518. Anastasios ei ollut nimennyt itselleen seuraajaa, vaikka hänellä oli siskon- ja veljenpoikia. Keisariksi nousi palatsikaartin komentaja Justinus. Anastasioksen sukulaiset toimivat Justinuksen ja tämän seuraajan Justinianuksen aikana korkeissa tehtävissä.[7] Ilmeisesti Justinus I erotti Hypatiuksen virastaan jossain vaiheessa.[6]

Hypatianus palasi magister militum Orientemiksi vuonna 520 ja palveli tässä virassa aina vuoteen 525 asti. Tuolloin hänet lähetettiin Rufinuksen kanssa neuvottelemaan persialaisten kanssa rauhansopimuksesta. Väitettiin, että Hypatius yritti juonitella persialaisten kanssa, jotta rauhansopimus epäonnistuisi, koska hän ei pitänyt Justinuksesta. Rufinuksen esittämien syytösten perusteella Hypatius erotettiin virastaan, mutta lopulta häntä vastaan ei kuitenkaan löytynyt todisteita. Hänet nimitettiin magister militum Orientemiksi uudelleen noin vuonna 527. Samana vuonna hän neuvotteli jälleen tuloksetta persialaisten kanssa. Belisarius nimitettiin hänen seuraajakseen vuonna 529.[8]

Nika-kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nika-kapina

Vuoden 532 alussa syttyi Konstantinopolissa niin sanottu Nika-kapina, joka alkoi mielenosoituksena Konstantinopolin Hippodromin sirkuspuolueiden keskuudessa. Aluksi kapinalliset vaativat eräiden virkamiesten erottamista, mutta kun keisari Justinianus I suostui näihin vaatimuksiin, kapinalliset ryhtyivät vaatimaan itse keisarin eroa. Aluksi kapinalliset suunnittelivat tekevänsä Hypatiuksen serkusta Probuksesta uuden keisarin, mutta tämä oli juuri lähtenyt kaupungista.[9] Justinianus huomasi, että tilanne oli karkaamassa hänen käsistään ja määräsi Hypatiuksen, Pompeiuksen ja muiden senaattoreiden poistumaan keisarillisesta palatsista koteihinsa. Hypatius ja Pompeius pyysivät saada jäädä palatsiin, koska he olivat kuulleet kapinallisten aikeista ja pelkäsivät omaa kohtaloaan. Justinianus ei kuitenkaan luottanut edes omaan palatsikaartiinsa ja pelkäsi, että potentiaalisia vallananastajia oleskelisi palatsissa.[10]

Seuraavana päivänä kapinalliset päättivät tehdä Hypatiuksesta uuden keisarin. Hypatius ei kuitenkaan halunnut keisariksi, ja hänen kerrotaan menneen piiloon, kun kapinalliset tulivat hakemaan häntä. Hypatius raahattiin kodistaan ja vietiin Konstantinuksen Foorumille, jossa hänet kruunattiin erään paikalla olleen henkilön kultaisella kaulaketjulla, koska asianmukaista diadeemia ei ollut saatavilla. Kerrotaan, että hänen vaimonsa yritti turhaan vetää miehensä kapinallisten käsistä. Tämän jälkeen Hypatius kannettiin Hippodromiin, jossa hänet asetettiin keisarillisen aition valtaistuimelle. Kun eräät senaattorit saivat kuulla tapahtuneesta, riensivät he tukemaan uutta keisaria. Senaattorit eivät pitäneet Justinianuksesta ja suorastaan vihasivat keisarinna Theodoraa. Hypatius oli juuri sellainen henkilö, johon senaattorit saattoivat luottaa.[11]

Hypatiuksen mieliala koheni, kun hän sai kuulla huhun, että Justinianus olisi paennut Konstantinopolista. Todellisuudessa Justinianuksen hermot olivat kyllä melkein pettäneet, mutta Theodora oli saanut hänet jäämään kaupunkiin. Justinianus antoi hänelle uskollisille Belisariukselle ja Mundukselle, jotka sattumalta olivat kaupungissa, käskyn kukistaa kapinan. Justinianukselle uskolliset joukot hyökkäsivät kapinallisten kimppuun, ja kerrotaan, että 30 000 henkilöä menetti henkensä Hippodromissa tuona päivänä. Sotilaat tunkeutuivat keisarilliseen aitioon, vangitsivat Hypatiuksen ja veivät hänet ja Pompeiuksen keisarin eteen. Justinianus olisi halunnut armahtaa Hypatiuksen, mutta keisarinna Theodora vaati hänen teloittamistaan. Hypatius ja Pompeius teloitettiin seuraavana päivänä (19. tammikuuta),[1][12] minkä jälkeen Hypatiuksen ruumis heitettiin Bosporiin. Ruumiin rantauduttua Justinianus määräsi, että se haudattaisiin Hypatiuksen sukulaisten kanssa Pyhän Mauran kirkkoon. Tiedetään kuitenkin, että Hypatiukselle valmistettiin kenotafi, mikä viittaisi siihen, ettei hänen ruumistaan löydetty.[8]

Aikalaishistorioitsija Prokopios painottaa Hypatiuksen olleen hyvin vastahakoinen kapinan suhteen. Prokopios oli ehkä itse paikalla keisarillisessa palatsissa kapinan aikana, tai hän kuuli ehkä tapahtumista Belisariukselta. Prokopios kirjoitti kuitenkin teoksensa paljon myöhemmin, jolloin Justinianus oli jo leppynyt ja luovuttanut Hypatiuksen takavarikoidun omaisuuden tämän perillisille.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Averil Cameron & Bryan Ward-Perkins & Michael Whitby ym.: The Cambridge ancient history: Late antiquity : empire and successors, A.D. 425–600, Volume 14. Cambridge University Press, 2000. ISBN 9780521325912. (englanniksi)
  • James Allan Evans: The age of Justinian: the circumstances of imperial power. Routledge, 2000. ISBN 978-0-415-23726-0. (englanniksi)
  • James Allan Evans: The Empress Theodora: Partner of Justinian. University of Texas Press, 2003. ISBN 9780292702707. (englanniksi)
  • John Robert Martindale: The Prosopography of the Later Roman Empire. Cambridge University Press, 1980. ISBN 9780521201599. (englanniksi)
  • John Julius Norwich: Byzantium: The Early Centuries. Penguin, 1991. ISBN 014011447-5. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Cameron et al, s. 72
  2. a b Martindale, s. 577
  3. Cameron et al, s. 150
  4. Martindale, s. 1245
  5. Martindale, s. 578
  6. a b c Martindale, s. 579
  7. Cameron et al, s. 63
  8. a b Martindale, s. 580
  9. Norwich, s.198
  10. Evans (2003), s. 43–44
  11. Norwich, s. 199; Evans (2000), s. 122
  12. Norwich, s. 200; Evans (2000), s. 123
  13. Norwich, s. 200; Evans (2000), s. 124