Hupisaarten kaupunginpuisto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Koordinaatit: 65°01′09″N, 25°28′57″E

Silta Pakolansaareen
Hupisaarten yleiskartta
Merikosken patoa Lasaretinsaaresta kuvattuna.
Hupisaaret marraskuun iltana
Suihkulähteet Hupisaarilla

Hupisaarten kaupunginpuisto Oulussa Oulujoen alajuoksulla tunnetaan Valkoisten siltojen saaristona.

Sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hupisaarten alue käsittää useita Oulujoen etelärannan saaria Merikosken voimalaitospadon alapuolella, Myllytullin ja keskustan koillispuolella. Hupisaaret erottaa muusta kaupungista Lasaretinväylän ja Kallisenvirran muodostama vesiväylä. Pohjois-Pohjanmaan museo sijaitsee Hupisaarilla. Hupisaariin kuuluviksi katsotaan kaikki Oulujoen kaupunginpuoleiset pikkusaaret, mutta varsinaisiksi Hupisaariksi lasketaan Kiikkusaaren ja Lasaretinsaaren väliin jäävät lukuisat pikkusaaret.

Puiston eteläpuolella on Oulun kaupungin monumentaalikeskus: tuomiokirkko, lääninhallituksen rakennukset sekä Oulun Lyseon lukio. Puiston itäpuolella oli teollisuusalue, jota pitkään hallitsi Åströmien perustama nahkatehdas, joka oli Pohjoismaiden suurin. Nykyisin entisellä teollisuusalueella ovat Oulun taidemuseo sekä Tiedekeskus Tietomaa.

Suomen Kotiseutuliitto valitsi Oulun Hupisaaret Vuoden kaupunginosaksi 2005.[1]

Hupisaarten osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasaretinsaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lasaretinsaari

Pohjoisin saarista on Patosillan luona oleva Lasaretinsaari, joka on saanut nimensä vanhasta lääninsairaalasta. Sittemmin siellä on sijainnut mm. Pohjan Sotilassairaala (PohSS), sekä nykyisin kuntoutus- ja konferenssitila Lasaretti. Alueen rakennuskanta on sekoitus vanhaa klassistyylistä sekä punatiilistä kertaustyylien mukaisia rakennuksia. Saarella kasvaa myös Suomen korkein lehtikuusi, mutkarunkoinen euroopanlehtikuusi.

Saarta asutti 1600-luvulla Rysän suku, sen ensimmäinen nimi olikin Rysänsaari - tosin 1840-luvun kartassa Ryssänsaari. 1700-luvulla saaren nimenä oli Polttimosaari, Kustaa III:n perustettua sinne kruununpolttimon. Maaherra asui saarella Oulun tultua läänin pääkaupungiksi vuonna 1776, mistä syystä se tunnettiin myös Maaherransaarena. Polttimon päärakennus toimi maaherran virka-asuntona. Siellä vieraili 1779 tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi, kolme vuotta myöhemmin kuningas Kustaa IV Adolf puolisoineen ja myös keisari Aleksanteri I 30. elokuuta 1819.

Maaherran residenssiä ympäröi muotopuutarha, jonka taiteilija Johan Hedman kuvasi teoksessa Oulu ennen vuoden 1822 paloa. Jo Suomen Sodan aikana saarelle perustettiin sotasairaala. Vuonna 1834 maaherran virkatalo muuttui kaupunginsairaalaksi ja saari sai samalla nykyisen nimensä. Suomen ensimmäinen presidentti Juho Ståhlberg asui sairaalanemäntänä toimineen äitinsä ja sisarustensa kanssa Kilstuvassa eli sairaalan piharakennuksessa. Sotilasmestari Oiva Ahtisaaren perhe taas asui entisessä maaherran virkatalossa myöhemmin, tämän perheen pojasta Martti Ahtisaaresta tuli Suomen kymmenes presidentti.

Dammisaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dammisaari sijaitsee Lasaretinväylän ja varsinaisten Hupisaarten välissä. Se oli aikoinaan Koskenniska, mutta sai uuden nimen patoa tai ränniä tarkoittavasta sanasta tokee tai tammi (ruots. damm). Alue kunnostettiin sähkölaitoksen valmistuttua Sahasaareen, jolloin myös Lasaretinväylää syvennettiin ja sen reunoja kivettiin. Väylän varrella sijaitsee Dammisaaren kiinteistö, tehtaanjohtaja Karl Robert Åströmin entinen konttori- ja asuinrakennus.

Varsinaiset Hupisaaret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaiset Hupisaaret käsittävät monta pientä saarta, joiden välissä on useita pieniä lampia ja matalia puroja. Valkoiset sillat ja kävelypolut muodostavat tälle alueelle kaikkein tiheimmän verkoston. Saarten Merikosken puoleisessa laidassa on edelleen nähtävissä vanhan vetomöljän jäänteet: sitä pitkin tyhjät tervaveneet vedettiin ohi Merikosken kuohujen. Rantametsät ovat lähes luonnontilaisia, ja metsikössä pesii useita eri lintulajeja. Hupisaarten tämä osa on kaupunkilaisten suosima piknik-paikka.

Kiikkusaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiikkusaaressa eli aiemmalta nimeltään Pajasaaressa ovat kahvio, lasten leikkikenttä, puutarha, lintulampi, ruusutarha sekä marjapensaat. Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ajoilta on perintönä säilynyt myös rautatieomenapuiden kuja. Kiikkusaaresta johtaa kauneuspato Limasaaren pohjoispuolitse Koskikeskuksen Toivoniemeen. Kiikkusaaressa oli myös jäljellä Oulun ensimmäisen lastentarhan Laskuniemen lisärakennus, Alakööki, joka kuitenkin tuhoutui pahoin tulipalossa lokakuussa 2011. Hanna Åströmin (myöh. Frankenhauser) rakennuttama ja Victor J. Sucksdorffin suunnittelema lastentarha oli kaksikerroksinen kansallisromanttinen hirsirakennus, jonka Hanna Fankenhauser lahjoitti Oulun kaupungille 1913. Ainolan lastentarhana tunnettu rakennus tuhoutui talvisodan pommituksissa tammikuussa 1940. Saaressa on taiteilija Uno Aron veistämä Kaarnapoika-veistos. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan siirryttyä 1983 Linnanmaalle saareen jäivät kuitenkin kasvihuoneet ja puutarha-alue.

Sahasaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sahasaari on Hupisaarten toinen teollisuutta palvellut, kaakkoinen osa. Saaren vieritse kulkevaan Oulujoen sivuhaaraan Lasaretinväylään rakennettiin kaupungin mylly jo 1600-luvulla, nimensä saari sai 1731 perustetusta vesisahasta. Saha ja sen yhteydessä toiminut mylly paloivat 1857, mutta ne rakennettiin uudelleen. Oulun ensimmäinen sähkölaitos saaren yhteyteen perustettiin Veljekset Åströmin nahkatehtaan tarpeisiin vuonna 1884. Entisen jauhomyllyn kohdalle rakennettiin kaupungin sähkölaitos vuonna 1903. Erikoisimpia Sahasaaren asukkaita lienevät olleet sähkölaitoksen johtajaksi 1947 tulleen Olof Råbergin Kimmo-niminen aasi ja lemmikkiapinat Liisa ja Mikko.

Paratiisisaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paratiisisaari eli aiemmin Peltosaari on Hupisaarten rauhallisin osa, lähellä Pohjois-Pohjanmaan museota Kiikkusaaren ja Pakolansaaren välissä. Paratiisisaarella voi nauttia runsaista kapeiden polkujen varsille tehdyistä istutuksista. Saaressa sijaitsi kaksikerroksinen kivirakennus, joka oli pitkään kaupunginpuutarhurin asuntona. Ainolanpuistoon vievän sillan kupeessa on Oulun ilmeisesti vanhin koristeomenapuu.

Ainola[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainolassa eli Pakolansaaressa ja vanhalta nimeltään Hanhisaaressa sijaitsee nykyisin Pohjois-Pohjanmaan museo. Vuonna 1826 kauppias Johan Z. Franzén perusti saarelle muotopuutarhan, kauppaneuvos Hemming Åström jatkoi perinnettä rakennuttamalla saarelle Ainola-huvilan ja puutarhan 1880-luvun lopulla. Jo tätä ennen siellä sijaitsi kauppias Ferdinand Granbergin kaksikerroksinen huvila, hänelle saari siirtyi Johan Franzénin pojan ostettua sen isältään mutta tehtyä konkurssin vuonna 1875. Ainola-huvilan suunnitteli arkkitehti Johan Erik Stenberg, se valmistui 1888 ja siinä oli muun muassa juokseva vesi ja sähkövalot. Oululaiset kutsuivat koristeellista huvilaa "Piparkakkutaloksi", sen ympärille suunnitteli puutarhan J.C. Dahlström. Huvila ja saari lahjoitettiin kaupungille vuonna 1910. Huvilassa toimivat kirjasto ja museo, johon Samuli Paulaharju keräsi ainutlaatuisen Lapin kokoelman. Huvila ja kokoelman pääosat tuhoutuivat tulipalossa heinäkuussa 1929.

Talon tuhouduttua saarelle rakennettiin nykyinen kivirakennus, alun perin maakuntataloksi kirjastoa, maakunta-arkistoa ja museota varten, joka siinä yhä toimii. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Oiva Kallio. Saarella on nykyään useita muistomerkkejä, kuten Sara Wacklinin korkokuvalla varustettu muistomerkki sekä Terho Sakin veistämä V. A. Koskenniemen muistomerkki Merikosken muusat. Ainolassa kasvaa Oulun suurin laakeripoppeli, samoin Mustialan arboretumista tuotujen taimien ansiosta muun muassa puisto- ja likusterisyreeni, lehto- ja punasaarni sekä japaninmarjakuusi. Ainolan puiston suunnitteli tulipalon jälkeen vuonna 1930 Helsingin kaupunginpuutarhuri Begt Schalin ja toteutuksesta vastasi Oulun kaupunginpuutarhuri Kalle Äijälä.

Plaatansaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plaatansaari on Hupisaarten eteläisin vanha puutarha- ja puistoalue, jota nykyään halkovat kapeat pyörätiet. Alue on arboretum, puupuisto, jossa kasvaa monia harvinaisia koristepuita ja pensaita, mm. pihtoja ja poppeleita. Niistä tunnetuin on Kallisenvirran ylle kaartuva riippapoppeli. Puna-ailakki on esimerkki Plaatansaaren niittykasveista, Oulussa sitä on kutsuttu "taivaan avaimeksi". Kuningas Kustaa II Adolf perusti Oulun linnan yhteyteen muskettitehtaan, joka sijoitettiin Plaatansaarelle. Se valmisti 200 muskettia ja muitakin aseita vuoteen 1638 saakka, pajamestarina toimi Lennart Matinpoika. Seuraava samalle saarelle rakennettu tuotantolaitos oli panimo, saaren nimi vaihtui 1600-luvulla käytetystä Leinhartin saaresta Panimosaareksi.

Hupisaaret kaupunkilaisten käytössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hupisaarilla on ollut asutusta ja viljelyksiä 1700-luvulta lähtien, mutta myös teollisuutta jo varhain. Kävelytiet ja valkoiset sillat ovat olleet Hupisaarten tunnusmerkki jo 1860-luvulta alkaen. Siitä lähtien Hupisaaret ovat olleet Oulun kaupunginpuisto – "kaupungin vihreä sydän ja Oulujoen suiston helmi". Kaupunkilaiset viihtyivät saarilla niin hyvin, että jo seuraavalla vuosikymmenellä kirjoitettiin lehdissä saarten ruokottomuudesta: siltojen sanottiin olevan hajallaan ja jalkakäytävien olevan siivottomassa kunnossa. "Vapaudensaarten hoito- ja kaunistamiskomitea" määrättiin työhön ja Tarkk'ampujapataljoona kunnosti siltoja ja raivasi saarille uusia polkuja. Saarille rakennettiin huvimaja ja paviljonki, jossa nautittiin punssia. 1880-luvun loppu olikin puiston kukoistuksen aikaa.

Viittaukset populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavo Rintalan romaanissa Pojat Jake ja Topi vakoilevat saksalaisen vääpelin ja ylioppilasneidin lemmenleikkejä Plaatansaaressa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen Kotiseutuliitto: Oulun Hupisaarista Vuoden kaupunginosa 2005 10.6.2005. Viitattu 10.06.2007.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niskala, Kaarina (kuvat: Okkonen, Ilpo): Hurmaavat Hupisaaret. Oulu: Studio Ilpo Okkonen Oy, 2005. ISBN 95-2-5109-18-6.
  • Paso Eija, Rämö Rauno: Työn jäljet. Lasaretinsaaren vaiheita 1600-2000. Oulu: Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskus, 2002. ISBN 951-98571-3-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]