Hopeavaahtera

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hopeavaahtera
Silber-Ahorn (Acer saccharinum).jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Sapindales
Heimo: Vaahterakasvit Aceraceae
Suku: Vaahterat Acer
Laji: saccharinum
Kaksiosainen nimi
Acer saccharinum
L. [1]
Levinneisyyskartta
Acer saccharinum range map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hopeavaahtera Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hopeavaahtera Commonsissa

Hopeavaahtera[2] (Acer saccharinum) on vaahterakasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa yleisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa.[3][4] Tämä keskikokoinen, nopeakasvuinen puu on läheistä sukua punavaahteralle, jonka kanssa se risteytyy luonnossa.[5][6]

Nopeakasvuisuutensa ja kauniin lehvästönsä ansiosta hopeavaahtera on suosittu koristekasvi, josta on jalostettu useita erinäköisiä lajikkeita.[3][5] Sen suorasyisestä mutta melko hauraasta puuaineksesta valmistetaan halpoja huonekaluja, puuviilua, laatikoita ja paperimassaa.[7] Lajin nimi tulee sen lehtien hopeansävyisestä alapinnasta.[5]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hopeavaahtera François André Michaux’n teoksessa The North American Sylva vuodelta 1819.

Hopeavaahtera on keski- tai suurikokoinen puu, joka kasvaa keskimäärin 20–30 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 50–100 senttimetriä paksuksi.[4][7] Edullisimmilla kasvupaikoilla se voi kuitenkin saavuttaa jopa 38 metrin korkeuden.[3][4] Se on pohjoisamerikkalaisista vaahteralajeista nopeakasvuisin ja voi taimena kasvaa vuoden aikana 1 metrin korkeutta ja 2,5 senttimetriä paksuutta.[3][5] Verrattuna sokerivaahteraan ja mustavaahteraan se on suhteellisen lyhytikäinen ja elää harvoin yli 130–150 vuoden ikäiseksi.[8]

Hopeavaahteralla on tiheä ja pinnanmyötäinen juuristo.[3] Sen jykevä, lyhyt runko jakaantuu jo matalalta paksuiksi haaroiksi ja pitkistä, kaarevista oksista muodostuu avoin ja epäsäännöllisen muotoinen latvus. Runkoa peittää harmaa kaarna, joka on nuorena sileää mutta vanhemmiten halkeilee ohuiksi, epäsiistin näköisiksi suikaleiksi. Kuluvan vuoden versot ovat pitkät, roikkuvat, karvattomat ja kiiltävän vaaleanruskeat tai -vihreät. Ne haisevat murskattuina epämiellyttävältä.[7][9] Silmut ovat kiiltävän punertavat ja tylpät ja niissä on 6–10 parittaista suomua.[7]

Lehdet ovat sormiliuskaiset ja varrella vastakkain. Niiden ruoti on punertava, riippuva ja 7,5–10 senttimetrin mittainen. Lapa on ehytlaitainen, viisisuoninen ja keskimäärin 8–15 senttimetriä pitkä ja lähes yhtä leveä. Se jakaantuu viiteen pitkäsuippuiseen ja toissahaiseen lehtiliuskaan, joista keskimmäinen on usein toistamiseen kolmiliuskainen. Liuskojen väliset lovet ovat syvät, kapeat ja pyöreäpohjaiset. Lehti on yläpuolelta vaaleanvihreä ja alapuolelta hopeanvalkoinen. Syysväritys vaihtelee vaaleankeltaisesta ruskeaan.[7][9]

Hopeavaahtera kukkii pohjoisamerikkalaisista vaahteralajeista ensimmäisenä lopputalvesta tai aikaisin keväällä – sen pikkuruiset, kellanvihreät tai punertavat kukat puhkeavat ennen lehtiä helmi–toukokuussa maantieteellisestä sijainnista riippuen.[3][9] Samassa puuyksilössä voi olla pelkästään hedekukkia, pelkästään emikukkia tai sekä hede- että emikukkia. Osa kukista voi olla myös kaksineuvoisia.[3] Hede- ja emikukat muodostavat toisistaan erillisiä, tiiviitä ja lähes varrettomia ryppäitä edellisen vuoden versoihin.[7][9] Kukista puuttuvat terälehdet mutta niissä on viisi verholehteä.[7]

Hedelmä on kaksilohkoinen siivekäs lohkohedelmä, joka kypsyy nopeasti pölytyksen jälkeen.[3] Lenninsiivet ovat 4–7 senttimetriä pitkät ja 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden.[7][9] Ne ovat aluksi vihreät tai ruusunpunaiset mutta muuttuvat hedelmän kypsyessä kellertäviksi tai punaruskeiksi.[3] Yleensä vain toisen lohkon sisälle muodostuu siemen.[7][9] Hedelmä putoaa maahan jo touko–kesäkuussa, lehtien kasvettua täyteen mittaansa.[3][7]

Hopeavaahtera kasvaa nopeasti erityisesti taimivaiheessa.[5] Siementuotanto alkaa aikaisintaan 11 vuoden iässä ja on runsasta joka vuosi.[4] Siemenet leviävät pääasiassa tuulen mukana mutta jossain määrin myös virtaavan veden kuljettamina.[3] Ne itävät nopeasti jouduttuaan kosteaan maahan tai karikkeeseen.[3][4] Laji voi lisääntyä siementen lisäksi kanto- ja juurivesojen avulla.[4] Myös maahan pudonneet oksat voivat kasvattaa juuret.[7]

Hopeavaahtera muistuttaa paljon punavaahteraa, josta sen erottaa parhaiten lehtien avulla. Hopeavaahteralla lehtiliuskojen väliset lovet ovat syvemmät kuin punavaahteralla. Syksyllä hopeavaahteran lehdet saavat kalvakankeltaisen värityksen, kun taas punavaahteralla ne muuttuvat heleänpunaisiksi.[6]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hopeavaahtera kukkii aikaisin keväällä ennen lehtien puhkeamista.

Hopeavaahtera kasvaa alkuperäisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa. Sen levinneisyysalueen pohjoisraja ulottuu New Brunswickista Mainen halki Quebecin ja Ontarion eteläosiin ja edelleen Suurten järvien eteläpuolitse Pohjois-Minnesotaan. Lännessä levinneisyysalue ulottuu Minnesotasta Etelä-Dakotan kaakkoisosiin, Itä-Nebraskaan, Kansasiin ja Itä-Oklahomaan. Etelässä raja kulkee Arkansasin, Louisianan, Mississipin ja Alabaman kautta Pohjois-Georgiaan. Lajia tavataan myös Floridan luoteisosissa Apalachicola- ja Choctawhatcheejoen laaksossa. Sitä ei esiinny Appalakkien korkeimmilla rinteillä tai Meksikonlahden ja Atlantin rannikkotasangolla.[3][4] Suomessa se menestyy aina IV-vyöhykkeelle asti, mutta sietää huonosti hallaa nuorena taimena.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hopeavaahteran syysväritys on vaisun vaaleankeltainen, vaatimattomampi kuin monilla muilla vaahteralajeilla.

Hopeavaahtera viihtyy kosteassa, hyvin vettä läpäisevässä alluviaalimaassa, jonka pH-arvo on vähintään 4.0. Parhaiten se menestyy virtaavan veden äärellä, järvenrannoilla, tulvatasangoilla ja soilla aina 600 metrin korkeuteen saakka.[3][9] Edullisimmilla kasvupaikoilla se sietää varsin hyvin varjostusta.[3]

Hopeavaahtera kasvaa tavallisesti yksittäisinä puina muiden lehtipuiden joukossa.[9] Levinneisyysalueen keskiosissa se on usein metsien valtapuu, jonka rinnalla menestyvät valkojalava, lännenambrapuu, otatammi, jokivalkotammi, amerikanmustapoppeli, amerikanplataani ja punasaarni. Levinneisyysalueen pohjoisosissa seuraislajit vaihtelevat alueellisesti seuraavasti: Pohjois-Ohiossa ja Indianassa niitä ovat jokivalkotammi, amerikanplataani, otatammi, mustatupelo ja amerikanmustapoppeli; Uudessa-Englannissa ja Itä-Kanadassa sokerikoivu, paperikoivu ja poppelikoivu; New Yorkissa valkosaarni, punajalava, kalliojalava, keltakoivu, mustatupelo, amerikanplataani, kanadanhemlokki, takiaistammi ja jokivalkotammi.[3]

Hopeavaahteran kasvukausi vaihtelee sijainnin mukaan 120 päivästä 240 päivään ja keskimääräinen vuotuinen sademäärä 810 millimetristä 1 520 millimetriin. Laji menestyy koristekasvina hyvin erilaisissa ilmastoissa, mutta muuten sen ilmastollisista vaatimuksista tiedetään hyvin vähän – vuoristojen kylmissä oloissa se ei kuitenkaan selviä. Levinneisyysalueensa kuivissa osissa se kasvaa vain virtaavan veden äärellä, missä maaperä on riittävän kosteaa. Se sietää ajoittaista tulvimista paremmin kuin monet muut lajit.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koristekäyttöön jalostettu ’Laciniatum’-lajike.

Hopeavaahtera on suosittu koristekasvi ympäri maailmaa kauniin lehvästönsä ja nopeakasvuisuutensa ansiosta.[3][5] Sen suosio on kuitenkin vähitellen hiipunut, sillä sen syysväritys on vaatimaton muihin vaahteroihin verrattuna, oksat katkeilevat herkästi kovassa tuulessa ja runsas siemensato roskaa puun ympäristön.[9][7] Siitä on jalostettu useita lajikkeita, joista suosituimpia ovat ’Laciniatum’ ja ’Wieri’.[7]

Hopeavaahteran puuaines on suorasyistä ja melko kovaa mutta haurasta eikä sovellu siksi lujuutta vaativiin käyttökohteisiin. Yhdysvaltojen Keskilännessä se on merkittävä sahateollisuuden raaka-aine. Siitä valmistetaan lähinnä halpoja huonekaluja, puuviilua, laatikoita, ruoka-astioita, sisustuspaneeleja ja paperimassaa.[4][7] Hopeavaahteraa myydään yhdessä punavaahteran kanssa kauppanimellä ’pehmeä vaahtera’ erotukseksi sokerivaahterasta, jonka puuaines on huomattavasti kovempaa.[3][4] Sen mahlasta keitetään vain vähän vaahterasiirappia, sillä sen sokeripitoisuus ei ole yhtä suuri kuin sokerivaahteralla.[3][9]

Hopeavaahteran siemenet ovat merkittävä ravinnonlähde linnuille ja piennisäkkäille, erityisesti oraville ja maaoraville. Oravat syövät sen talvisilmuja varhain keväällä, kun muusta ravinnosta on pulaa. Lisäksi majavat käyttävät ravintonaan sen kaarnaa ja valkohäntäpeura ja jänikset lehtiä. Monet linnut, esimerkiksi morsiosorsa ja telkät, pesivät hopeavaahteran koloissa ja hakevat suojaa sen lehvästöstä.[3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6. (englanniksi)
  • David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7. (englanniksi)
  • Linda Kershaw: Trees of Ontario, including tall shrubs. Edmonton: Lone Pine Publishing, 2001. ISBN 978-1-55105-274-8. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Acer saccharinum The Plant List. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  2. Kassu – Acer saccharinum
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u William J. Gabriel: Silver Maple Silvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Viitattu 31.3.2014.
  4. a b c d e f g h i j Janet Sullivan: Acer saccharinum Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  5. a b c d e f g Acer saccharinum – hopeavaahtera Arboretum Mustila. Viitattu 31.3.2014.
  6. a b Sibley 2009, s. 336
  7. a b c d e f g h i j k l m n Kershaw 2001, s. 196
  8. Maple Tree Identification Massachusetts Maple Producers Association. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  9. a b c d e f g h i j Little 1980, s.578–579

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]