Holmium

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
DysprosiumHolmiumErbium
-

Ho

Es  
 
 
Ho-TableImage.png
Yleistä
Nimi Holmium
Tunnus Ho
Järjestysluku 67
Luokka Lantanoidit
Lohko d-lohko
Ryhmä -
Jakso 6
Tiheys 8,79×103 kg/m3
Kovuus - (Mohsin asteikko)
Väri hopeanvalkoinen
Löytövuosi, löytäjä 1878, Marc Delafontaine ja Jacques Louis Soret
Atomiominaisuudet
Atomipaino 164,930322[1] amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 175 pm
Orbitaalirakenne [Xe] 4f116s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 29, 8, 2
Hapetusluvut +III
Kiderakenne heksagonaalinen tiivispakkaus (HCP)
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste 1734 K (1461 °C)
Kiehumispiste 2993 K (2720 °C)
Höyrystymislämpö 265 kJ/mol
Sulamislämpö 27,0 kJ/mol
Äänen nopeus 2760 m/s 293 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus 1,23 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,165 kJ/kg K


Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Holmium on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Ho (lat. holmium) ja järjestysluku 67 sekä CAS-numero 7440-60-0. Holmium on lantanidien sarjaan kuuluva suhteellisen pehmeä ja taipuisa hopeanvalkoinen metallinen harvinainen maametalli[2], joka on vakaa kuivassa ilmassa huoneenlämpötilassa. Tiheys on 8,8 g/cm3. Sulamispiste on 1743 K (1470 C) ja kiehumispiste on 2968 K (2696 C). Puhtaana holmium heijastaa valoa lähes yhtä hyvin kuin hopea, mutta se tummenee ilmassa nopeasti.[2]

Holmiumia

Kolmiarvoisella holmiumilla on suurin magneettinen momentti (10,6 μB)lähde? kaikista luonnollisista alkuaineista ja se omaa myös muita epätavallisia magneettisia ominaisuuksia. Yttriumin kanssa seostettuna se muodostaa hyvin magneettisia seoksia. Magneettisten ominaisuuksiensa takia holmiumia on käytetty luomaan voimakkaimmat keinotekoisesti luodut magneettikentät.[2] Myös ydinreaktoreiden säätösauvoissa holmiumia on käytetty.[2] Lisäksi sitä käytetään lasereissa[2] ja eräitä sen yhdisteitä keltaisena värjäysaineena lasituotteissa.

Holmiumin, joka on saanut nimensä Tukholman latinankielisen nimen (lat. Holmia) mukaan[2], löysivät Marc Delafontaine ja Jacques Louis Soret vuonna 1878 spektristä. Myöhemmin samana vuonna Per Teodor Cleve riippumattomasti löysi alkuaineen oksidimuodossa.[3]

Holmiumia ei esiinny vapaana, vaan yhdistyneenä muihin alkuaineisiin gadoliniitissa ja monatsiittissa sekä muissa harvinaisissa maametallimineraaleissa.

Muiden harvinaisten maametallien tavoin holmiumin myrkyllisyys näyttäisi olevan suhteellisen vähäinen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
  2. a b c d e f Marko Hamilo: Tukholman nimikkoaine on magneettisin metalli Helsingin Sanomat 4.4.2006.
  3. John Emsley: Nature's building blocks: an A-Z guide to the elements, s. 181-182. Oxford University Press, 2001. ISBN 0198503415. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Holmium.