Hiipivä skitsofrenia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hiipivä skitsofrenia (ven. вялотекущая шизофрения, vjalotekuštšaja šizofrenija) oli psykiatrinen sairausluokitus, jonka avulla Neuvostoliitto ja eräät sosialistiset maat sulkivat toisinajattelijoita ja muita yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvia mielisairaalahoitoon.[1] Lännessä tämä nähtiin totalitaariseen yhteiskuntaan liittyvänä karkeana ihmisoikeuksien polkemisena ja lääketieteen hyväksikäyttönä sorron välineenä.[1] Neuvostoliiton psykiatriyhdistys erotettiin World Psychiatric Associationista vuonna 1983, kylmän sodan viimeisen huippukauden aikana. Jäsenyys palautui vuoden 1989 lopulla.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton psykiatriassa nojattiin jo varhain Josif Stalinin viitoittamaan politiikkaan. Kun hän puheessaan joulukuussa 1929 nosti ”käytännön” tärkeämmäksi kuin ”teorian” ja korotti poliittisen arvostelukyvyn tieteellistä tärkeämmäksi, psykiatrit olivat tieteenharjoittajista ensimmäisiä, jotka lähtivät uuden järjestelmän tukijoiksi.[2] Näin hallinto aloitti psykiatrian poliittisen manipuloinnin 1930-luvun alussa, ja se alistettiin Lavrenti Berijan komentaman NKVD:n alaisuuteen vuonna 1939.

Stalinin johdattelema suunta ei koskenut pelkästään psykiatriaa, vaan eri alojen tieteenharjoittajia erotettiin ja vangittiin sekä heitä katosi ja kuoli muun muassa Gulag-leirijärjestelmän pyörteissä.[1] Tieteen tekeminen alistettiin natsi-Saksan tavoin totalitaariselle valtaideologialle, mikä tuhosi perustavalla tavalla molempien maiden tiedettä.[1] Käytännössä poliittinen taho määritteli, mikä oli oikeanlaista tiedettä, ja muun muassa yliopistoissa vallitsi poliisivaltion ilmapiiri, jossa opiskelijat vakoilivat salaisen poliisin laskuun toisiaan ja professoreja.[1] Tyypillisiä syytöksiä tieteenharjoittajia vastaan oli vastavallankumouksellisuus, antimaterialismi ja antipavlovilaisuus.[1]

Vuosina 1965–1967 nuoria moskovalaisia sosiologeja erotettiin viroistaan, sillä he olivat ”liian nuoria ja liian kokemattomia” ja olivat saaneet ”kauheita tuloksia” tutkiessaan huumeiden käyttöä ja itsemurhia[3]. 1960-luvun puolessavälissä Valeri Tarisin yksityiskohtainen raportti poliittisesta psykiatriasta nimellä Paviljonki 7 saavutti länsimaat[4]. Yleinen reaktio siihen oli epäuskoinen[4]. 1970-luvun alussa yksityiskohtaisempaa tietoa oli kerääntynyt jo niin huomattavasti, ettei epäilemisen sijaa ollut paljoa[4]. Siitä huolimatta vielä 1971 Mexico Cityn psykiatrian maailmankongressissa monet länsimaiset psykiatrit ja toimittajat kieltäytyivät tuomitsemasta psykiatrian väärinkäyttöä[4].

Taudinmääritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiipivä skitsofrenia oli neuvostoliittolaisen psykiatrin Andrei Snežnevskin kehittämän kolmiportaisen skitsofrenialuokituksen yksi muoto.[1] Länsimaissa luokitusta ei hyväksytty eikä hiipivän skitsofrenian kaltaista sairautta tunnettu lainkaan. Niinpä Neuvostoliiton sisäministeriön alaisten mielisairaaloiden toimintaa pidettiin yksinomaan kidutuksena[1]. Snežnevski ei hyväksynyt ihmissuhteiden osuutta mielenterveyden horjumisessa eikä myöskään psykoanalyysiä. Psykoanalyysiin on diktatuureissa aina suhtauduttu torjuvasti.[5]

Hiipivän skitsofrenian Snežnevski diagnosoi seuraavasti: ”Muutokset alkuperäiseen persoonallisuuteen ovat ristiriitaisia. Potilaalla havaitaan optimismia, vilkasta toimintaa, aktiivista osallistumista entisen passiivisuuden asemesta, taistelua oikeudesta uuteen elämään.” Tätä kaikkea oli edeltänyt vuosia kestänyt vaihe, jota kukaan ei ollut huomannut. Otaksuttiin, että potilas oli jo aikaisemmin ollut psykoottinen ja nyt muuttunut muun muassa uudistusmieliseksi ja uppiniskaiseksi. Toisinajattelijan toimittaminen oman tahtonsa vastaiseen hoitoon oli inhimillistä.[6] Tunnetut toisinajattelijat, kuten biologi Žores Medvedev, neuropsykologi Vladimir Bukovski ja matemaatikko Leonid Pljuštš, saivat diagnoosin hiipivästä skitsofreniasta.lähde?

Vieraillessaan Helsingissä vuonna 1977 neuvostoliittolainen professori Georgi Morozov totesi, että ”Yhteiskuntajärjestelmien eroilla on yhteyttä neurooseihin... Neuvostojärjestelmä on onnistunut takaamaan kansalaisten perusturvallisuuden. On työtä, asuntoja ja humaaneja ihmissuhteita.” Hän myös mainitsi, että itsemurhien ehkäisemiseksi tehtävä työ on turhaa. Samoin kiellettiin alkoholismin syiden tutkiminen, sillä itsemurhia eikä alkoholismia ei esiintynyt kommunistisessa yhteiskunnassa.[7]

Menettelytavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiipivän skitsofrenian hoitomuotoina käytettiin muun muassa sähköshokkihoitoa sekä vuorottelevia kuumia ja kylmiä kylpyjä sekä insuliinipistoksia.[1] Ne olivat kautta maailman käytettyjä terapiakeinoja, mutta Neuvostoliitossa niitä käytettiin kidutusluonteisesti. Tarkoituksena oli nujertaa psyykkisesti terveet henkilöt ruumiillisesti ja henkisesti[8]. Käytettäviin pakkolääkkeisiin ja muihin nujertamiskeinoihin kuuluivat[8]:

  • Haloperidoli (käytettiin aiheuttamaan lihasjäykkyyttä, hidastunutta motoriikkaa, tuskatiloja ja pakonomaisen tarpeen asennon muuttamiselle ”Et voi istua, et voi maata, et voi kävellä…” – potilaat kuvailivat)[8]. Oikein käytettynä lääkeainetta annettiin Neuvostoliitossa rauhoittamaan mm. skitsofreenikkoja[8].
  • Klooripromatsiini ja trifluoperatsiini[8].
  • Vastalääkkeenä haloperidolin sivuvaikutuksiin käytettiin benżhexolia, mutta mikäli sivuoireita ei ilmennyt henkilöllä, niin tämäkin huojennuskeino toisinaan kiellettiin häneltä[8].
  • Insuliinia käytettiin aiheuttamaan shokkitiloja[8][1]. Potilaan terveystilasta ei tehty ennakkotutkimuksia, mikä teki käsittelystä hengenvaarallisen esimerkiksi sydän- ja munuaissairauksia sairastaville[8].
  • Erilaisia rikkiyhdisteitä käytettiin rangaistuksenomaisesti. Niitä pistettiin tavallisesti reisiin ja lapaluihin[8].
  • Pukemalla lepositeisiin: sidotaan vuoteeseen nahkahihnoilla useiksi päiviksi tai viikoiksi[8].
  • ”Märkäpakkaukset”: potilas puetaan märkiin lakanoihin, jotka kuivuessaan kutistuivat aiheuttaen tuskia[8].

Muita rangaistusmenetelmiä olivat muun muassa vieraskäyntien peruuttaminen ja työn teettäminen potilailla. Potilaat valmistivat mm. koreja, pahvilaatikoita ja muita käsitöitä, jotka myytiin eteenpäin[9]. Sivuvaikutuksena koko psykiatriselle sairaanhoidolle oli, että huono hoito merkitsi myös todellista psykiatrista hoitoa tarvitsevien kaltoinkohtelua[9].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Achté, Kalle: Optimistisen psykiatrin muistelmat: Werner Söderström Osakeyhtiö, WSOY Kirjapainoyksikkö, Juva 1999. ISBN 951-0-23671-3
  • Lavretsky, Helen: The Russian Concept of Schizophrenia: A Review of the Literature. Schizophrenia Bulletin, 1998, 24. vsk, nro 4, s. 537–557. Oxford University Press & Maryland Psychiatric Research Center. PubMed:9853788. doi:10.1093/oxfordjournals.schbul.a033348. ISSN 1745-1701. Teoksen verkkoversio (PDF). Viitattu 10.11.2022. (englanniksi)
  • Ignats, Ulo & Holmberg, Håkan: ”14. luku: Toisinajatteleminen on sairaus”, Andropovin maa. Esipuheen kirjoittanut Andres Küng ja luvut 16–17 Leo Meller. Alkuperäisteos Sovjet: diktaturens ansikte, (1980). Suomentanut kustantajan käännösryhmä. Jyväskylä: Gummerus, 1983. ISBN 951-9203-51-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Lavretsky 1998
  2. Lavretsky 1998, s. 539
  3. Achté 1999, s. 375
  4. a b c d Ignats, Ulo & Holmberg, Håkan: Andropovin maa, s. 163–164
  5. Achté 1999, s. 375
  6. Achté 1999, s. 377-379
  7. Achté 1999, s. 373
  8. a b c d e f g h i j k Ignats, Ulo & Holmberg, Håkan: Andropovin maa, (1983), alaluku: Lääkeaineet; s. 170–172.
  9. a b Ignats, Ulo & Holmberg, Håkan: Andropovin maa, (1983), sitaatti, s. 170: ”Psykiatriset sairaalat ovat kauhistuttavia psyykkisesti terveille toisinajatteleville, joita niihin suljetaan. Mutta ne merkitsevät myös pöyristyttävän huonoa hoitoa niille psyykkisesti sairaille henkilöille, jotka muodostavat vankien enemmistön.” — huom. alkuperäislähteen yksi sivulauseen pilkutusvirhe on tässä korjattu.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Voren, Robert van: On Dissidents and Madness: From the Soviet Union of Leonid Brezhnev to the “Soviet Union” of Vladimir Putin. Amsterdam—New York: Rodopi, 2009. ISBN 978-90-420-2585-1. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]